perjantai 30. heinäkuuta 2010

fucked up @ tavastia

fuuuu
Kiitos random jäbä FU-paidassa joka otit tän (Y)

Fucked Up oli juuri sitä mitä odotinkin: mahtava, kuuma ja vähän ennalta-arvattava. Damien kiersi Tavastiaa ympäri ämpäri ja jossain vaiheessa sotki naamansa ketsuppiin (jota huomasin löytyvän mun shortsien sepaluksesta seuraavana aamuna....) sillävälin kun muu bändi soitti tiukasti lavalla, sanan molemmissa merkityksissä. En tiedä tekeekö Damienin yleisön seassa riehuminen muusta bändistä staattisemman näköisen vai olisivatko ne yhtä epäkiinnostuneen näköisiä vaikka laulaja pysyisikin lavalla? Ennen keikan alkua rumpali datasi Makkullaan ja yks kitaristeista ketjupoltti ulkona vittuuntuneen näkösenä enkä nähnyt kenenkään muun paitsi basisti Sandyn ja Damien puhuva kellekkään koko iltana... Sosiaalista porukkaa nää kanadalaiset. Ei mun ollut tarkoitus kuitenkaan valittaa, nautin keikasta ihan älyttömästi! Kuulin jokaisen viime entryssä toivomani biisin No Pasarania lukuunottamatta, pääsin huutamaan Crusadesin lopun mikkiin ja sain Damienin ja yleisön hikeä päälleni niin paljon että olo oli kuin hikisuihkussa käyneellä. Nam. Tuntuu kyllä että jos yleisöä olisi ollut yhtään enemmän olisi kuumuus ollut vähän liikaa, mutta onneksi edessä oli aika väljää. Olisin kyllä toivonut encoreksi jotain muuta kuin Blitzkrieg Bopia joka kuultiin viime vuonnakin. Tiedän että FU on joskus coverannut Nervous Breakdowna, joka olisi ollut ainakin enemmän mun mieleen.

Joka tapauksessa, oli erittäin jees keikka ja lämppäri The Heartburnskin oli kova! Nyt meikä lähtee Turkuun Paulan luo pariksi päiväksi, jonka jälkeen voisin kirjottaa pari riviä The Suburbista.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

fucked up tänään!

Tänään suuntana Tavastia ja Fucked Up, jonka keikan odotan nousevan vähintään top vitoseen keikkalistallani. Ei siis mitään suuria odotuksia ja paineita, tietenkään. Näin bändin Ankkarockissa viime vuonna (yleisön riuehumisen tuloksena pääsin myös eturiviin keskelle The Nationaliin ja TV On The Radioon, kiitos siitä) ja sen jälkeen olen odottanut uutta keikkaa lievästi kikseissä. Vaikka vähän kokeellisempi hardocore ei oliskaan se omin juttu niin en voi liikaa suositella Fucked Upin livejä, soitto on tiukkaa ja laulaja Damien Abrahamin kaltaista nokkamiestä saa hakea.

Ainakin nää biisit ois kiva kuulla:








maanantai 26. heinäkuuta 2010

this is england '86 + leffaostoksia

Musta alkaa epäilyttävästi tuntua että HBO:n ohella brittiläinen E4 alkaa olemaan se kanava jonka ohjelmia katson eniten. The Inbetweeners, Misfits, Shameless ja jopa alkuaikojen Skins on parasta nuorille suunnattua televisiota mitä olen katsonut koskaan.  Syksyllä alkavien The Inbetweenersin ja Misfitsin uusien kausien rinnalle on tulossa uusi minisarja, josta olen ihan älyttömän innoissani.

Neliosainen This Is England 86' jatkaa siitä mihin This Is England the movie jäi, neljä vuotta myöhemmin. Alkuperäinen, vuonna 2006 ilmestynyt elokuva on yksi lempileffoistani josta kirjoitin 15-vuotiaana jokaisen mahdollisen esseen koulussa.


Pääosassa on 12-vuotias Shaun, joka asuu kahdestaan äitinsä kanssa isän kuoltua Falklandin sodassa. Jouduttuaan koulussa tappeluun Shaun törmää kotimatkalla neljään skinariin, joiden joukkoon hänet hyväksytään ja varsinkin ryhmän johtajasta Woodystä tulee Shaunille isovelihahmo. Porukan leppoisa henki kokee kuitenkin kolauksen kun vanha johtaja Combo pääsee ulos vankilasta ja alkaa levitellä rasistisia ja nationalistisia mielipiteitään. Ryhmä jakautuu kahteen ja Shaun jää Combon puolelle. Shaunista leivotaan pikkunationaistia käyttämällä häntä rasistisen BNP-puolueen (joka on muuten vieläkin olemassa) kokouksissa ja ryöstämällä lähikaupan jota pitää aasialainen mies. Lopussa Shaun kuitenkin irtaantuu Combosta hänen hakattuaan ryhmän ainoa tummaihoisen, jamaikalaisen Milkyn, sairaalakuntoon.


This Is England 86' sijiouttuu ylläripylläri vuoteen 1986, ja lähes koko näyttelijäkaarti on palannut. Ensimmäinen 'traileri' julkaisiin vähän aikaa sitten ja se näyttää erittäin lupaavalta. Yleensä olen ihan periaatteesta jatko-osia vastaan mutta tässä tapauksessa en malta odottaa. Ei tosin voi olla huomaamatta että Skinsissä Cookia näytellyt Jack O'Connell ei taida olla palannut esittämään Pukeytä sarjaversioon. Harmittaa, Pukey oli mun lemppari.


Leffa-aiheessa kun ollaan, kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Aleksis Kiven kadun Pienessä Leffakaupassa. Kaveri on asunut samalla kadulla jo vuoden ja vaikka olenkin kaupan ohi kävellyt lukemattomia kertoja en ole vielä kertaakaan päätynyt sisälle asti. Onneksi tällä kertaa mentiin, oli nimittäin aika älytön valikoima ja erittäin mielyttävät hinnat. Lopulta lähdin tosin vaan kahden leffan kanssa koska olen viimeaikoina käynyt Anttilan dvd-alelaareilla vähän turhankin usein.


Pasolinin Salón eli sodomian 120 päivää-leffan takakannessa lukee seuraavaa: "Shokeeraavaa, brutaalia, provosoivaa ja kylmänrohkeaa Salòa pidetään vielä tänäkin päivänä yhtenä kaikkien aikojen häiritsevimmistä elokuvista, syy miksi se on useimmissa maissa yhä esityskiellossa." Toisin sanoen, mitän tän olisi voinut jättää ostamatta? Olen kuunnellut kauhutarinoita Salòsta niin kauan että on jo aika nähdä itse. Oikeanpuoleinen dvd taas on Gus Van Santin kymmenes ohjaustyö Elephant, joka perustuu vuoden 1999 Columbine-kouluammuskeluun. Olin jo luopua toivosta Elephantin kohdalla, se näytti olevan ihan joka kaupasta loppu niin netissä kuin kaupungillakin, joten tämä oli todellinen löytö.

Kesäloman leffaputki jatkuu seuraavaksi Pedro Almodóvarin Todo sobre mi madrella, huomenna vuorossa Lars Von Trierin Björk-leffa Dancer in the Dark. Muitakin hyviä leffaehdotuksia otetaan ilomielin vastaan.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

744 sanaa inceptionista

Jos et ole vielä nähnyt Chistopher Nolanin Inceptionia, niin suosittelisin että lopetat lukeminen tähän. Vaikka leffa olikin tarkoituksella tai tarkoituksemattomasti ennalta-arvattava niin spoilautuminen ei ainakaan paranna kokemusta!


Inceptionin on ohjannut Christopher Nolan, jonka edellisiin töihin lukeutuu mm. Memento ja viimeisin Batman-leffa The Dark Knight. En todellakaan ole mikään toimintaleffojen ystävä, mutta tähän mennessä Nolan on luonut niistä parhaimpia. En ole nähnyt Mementoa vuosiin, mutta muistan tykänneeni siitä aikoinaan aika paljonkin eikä Yön Ritarissakaan ollut oman lajityyppinsä edustajaksi  valittamisen aihetta. Inception on Nolanin seitsemäs ns. kokopitkä elokuvatyö, jota on mainostettu ja hypetetty kuin viimeistä päivää.

Perusideana on aika yksinkertainen. Inceptionissa seurataan "istutuskeikkaa" jonka Dom Cobb (Leonardo DiCaprio) tekee ihmisten unissa salaisuuksien varastelemiseen erikoistuneen ryhmänsä kanssa Saito-nimisen (Ken Watanabe) upporikkaan liikemiehen palkkaamana. Vastineeksi Cobb pääsisi takaisin lastensa luo Yhdysvaltoihin  jonne hän ei ole voinut palata sen jälkeen kun miehen vaimo hyppäsi ikkunasta ja sai dumpattua syyn Cobbin niskaan. Saito haluaa hajottaa kuolemaa tekevän pohatan Maurice Fischerin yrityksen istuttamalla hänen perijäpoikansa mieleen ajatuksen siitä että oikeasti isä olisi halunnut ettei jälkikasvu koita olla samanlainen kuin hän vaan oma itsensä. Jotta ajatus saataisiin kunnolla istutettua, pitää se tehdä kolmessa eri unitasossa. Tasojen ja tasoissa tapahtuvien asioiden selittämisestä tulisi vähän liikaa tekstiä, joten nauttikaa tästä:


Istuessani Tennarin tuoliin olin valmiustilassa. Odotin että Inception tulisi olemaan ihan älyttömän sekava ja että pitäisi koko ajan olla tarkkana kuin porkkana jotta pysyisin mukana. Noh, ei tarvinnut. En ymmärrä miten voi olla niin monia ihmisiä jotka eivät "tajunneet" juonta tai koko leffaa, mielestäni kaikki selitettiin hyvinkin selvästi enkä kokenut missään vaiheessa etten tajuaisi mitä on tekeillä. Siksi Inception ei nousekaan mun suosikkilistoille. 

Nolan ei saanut unileveleitä tuntumaan kovinkaan tärkeiltä asioilta vaan pikemminkin vain pakollisena lisäyksenä, jonka avulla ihan perus actionleffasta saataisiin vähän mielenkiintoisempi ja pystyttäisiin leikkimään tehosteilla. Unitilassa ei ollut mitään unimaista, korkeintan vähän scifiä heitetty sinne tänne. Ainoa jossa koin edes jonkinlaista onnistumista unisettingissä oli limbossa. Unimaailman ja reaalimaailman erotti vain se että toisessa pystyi muokkaamaan portaita ja kokemaan potkaisun aiheuttamat muutokset.

Tietysti spekulointi on aina hauskaa. Jos toden totta olikin niin että koko homma oli unta, niin kenen unta? Cobbin? Saiton? Entä jos koko homma olikin Malin uni hänen omaa kuolemaansa myöten? Mitkä kohdat tapahtui reaalimaailmassa, jos mitkään? Oliko Cobbin toteemi oikeasti se Malin vanha pyörivä juttu vai joku muu, esim. vihkisormus joka katosi aina tietyissä kohtauksissa? Miksi Cobbin lapsilla oli samat vaatteet (muistaakseni) ja näytti lopussa saman ikäisiltä kuin unissa? Voisin keksiä vielä parikymmentä muuta kysymystä. Helpoin teoria on tietysti se, että reaalimaailmassa oltiin Kyotossa, Mobasassa, Pariisissa, lentokoneessa ja lopussa. Ehkäpä Nolanin ideana oli juuri se, että eri ihmiset voivat valita päättelytasonsa? Jos niin haluaa voi ignoorata kaikki kysymykset ja keskittyä vain actioniin. Näin ollen Inceptionin olettaisi tarjoavan kaikille jotain.

Silti ihan tottapuhuen en vaan usko että Inception on tarkoituksella niin monimutkainen kuin mitä siitä koitetaan tehdä. Idea on ihan hyvä ja omaperäinenkin, ei siinä mitään, mutta silti musta tuntuu että Nolan on ihan liian blockbuster-ohjaaja tekemään niin monikerroksista elokuvaa kuin moni näyttää ajattelevan. Tai vaikka ei olisikaan, en luule että hän niin tekisi ainakaan tällaisen jättibudjetilla varustetun leffan kanssa. Tuntuu että Nolan haluaa että yleisö pitää Inceptionia fiksumpana kuin se oikeasti on. Jättämällä asioita auki luodaan mahdollisesti illuusio että kyseisiä asioita on oikeasti ajateltu eikä vaan jätetty auki sen takia ettei niissä oikeasti ole mitään sisältöä.

En tiedä analysoinko liikaa vai liian vähän. Kai se on merkki ihan hyvästä elokuvasta kun se jättää miettimään? Olin silti hieman pettynyt. Nolanin tavaramerkki taitaa olla se että hän keskittyy vain pariin hahmoon jota kehittää pitkälle, mutta jättää pienemmät, ihan yhtä kiinnostavat hahmot täysin heitteille. Käsikirjoituksessa oli toivomisen varaa, erityisesti dialogissa. Esim. se elefanttijuttu oli niin halpa ja typerä. Olisin toivonut että toimintaa ja teppeluita olisi vähennetty itse tarinan hyväksi, mutta se olisi varmasti jo liikaa pyydetti tällaisilta megaleffoilta. Silti, oli Inception toimintaleffaksi ihan hieno, ei vaan mielestäni niin monimutkainen kuin ihmiset näyttää uskovan. Mulholland Drive on hyvä esimerkki (hyvällä tavalla) vaikeaselkoisesta leffasta, Inception ei.

Niin ja pakko sanoa vielä, suorastaan kihisin raivosta lopussa. En voi sietää avoimia loppuja.

torstai 22. heinäkuuta 2010

stokis

Ruotsista on kotiuduttu, tosin järkyttävällä univelalla ja entistä kasvaneemmalla vihalla laivoja kohtaan. Vaikka oon käynyt Tukholmassa useimmin kuin edes jaksan muistaa, päädyin vasta tällä reissulla ensi kertaa Skånegatanin Pet Sounds-levykauppaan, joka oli kyllä kaikin puolin positiivinen kokemus. Tilaa ja valikoimaa oli, myyjätkin erittäin mukavia. Vähän kyllä ne kesäaukioloajat ihmetytti, varsinkin kun nettisivuilla en huomannut niistä mitään. Noh, onneksi samoilla hoodeilla on Beyond Retro jossa hengailin tarvittavan puolituntisen ennen Pet Soundsin avautumista. 

Olin toivonut löytäväni Panda Bearin Tomboy-sinkun Tukholmasta, mutta alkaa pikku hiljaa näyttää epäilyttävästi siltä ettei kyseinen seiskatuumanen ole edes rantautunut Pohjoismaihin. Höh. Silti tuli tehtyä pari hyvää ostosta:

Photo 43

Ensimmäisen mukaan lähti Deerhunterin Rainwater Casette Exchange EP, joka ilmestyi viime vuonna mutta jota en ole kuullut/löytänyt. Oikeasti en ole vieläkään kerennyt laittaa tätä pyörimään mutta luotan  Deerhunterin laatuun. P4K:issa on muuten ohjeet miten voi kuunnella sen viime entryssä mainitsemani uuden sinkun, Revivalin. ...Eikun hetkonen eipä voikkaan enää. Ei haittaa, Youtube tulee hätiin:


Hyvältähän se kuulostaa. Syyskuuta odotellessa.

Photo 37

Toinen Pet Sounds-ostos näkyy yllä. Real Estatesta ehkä enemmän tunnettu Matt Mondanilen aka Ducktailsin ja Julia Lynchin split-seiskatuumanen, jossa on kummaltakin biisit ja mukana cd:llä jotain videoita mitä en ole myöskään kerennyt katsoa... Joten niistä ehkä myöhemmin. Pet Soundsissa oli muuten myös Beach Fossilsin debyyttiä mutta valitettavasti vain cd:nä. Cd-levyjä tulee kuunneltua oikeastaan yksinomaa autossa jos sielläkään, joten Rantafossiilit jäivät tällä kertaa kauppaan.

Photo 46

Kolmas ja viimeinen Tukholman ostos löytyi Gamla Stanin Sound Pollutionista. Fucked Upin Couple Tracks-levylle on kasattu sinkkuja melkeenpä koko bändin uran ajalta, ja yhteensä biisejä on kertynyt komeat 25 kappaletta. Fucked Uphan on tunnettu erittäin vauhdikkaasta sinkkujulkasuvauhdista, joten tällaset kokoelmat on ihan tervetulleita. Mukana on myös lehtinen jossa jokaisen biisin taustoja on vähän valoitettu, mikä on aina kivaa. Tosin Mustaa Lunta-biisin käännös ei ole ihan onnistunut... Fucked Upista puheenollen enää alle viikko keikaan! Tekis niin mieli mennä myös Tampereelle tai Turkuun mutta seuraa ei taida löytyä. Kyyneleet vyöryvät pitkin poskiani.

Huomenna vuorossa Inception, jeeees! Oon niin ylpee että oon välttänyt kaikki spoilaukset.

maanantai 19. heinäkuuta 2010

kaurista mä metsästän

Hej allihopa, jag är i Stockholm just nu! Södermalmissa on ollut vähän muutakin tekemistä kuin bloggaus, joten postausrytmi on hieman kärsinyt. Siksipä tämä entry saakin toimia eräänlaisena  catching up-sekamelskana.

Uutinen numero yksi: Atlantalainen Deerhunter julkaisee syyskuun 28. päivä neljännen kokopitkänsä, joka kulkee nimellä Halcyon Digest. Fanit voivat ladata levyn flaierin Deerhunterin sivuilta, ja mailata sitten kuvia paikoista jonne ovat mainoksia liimailleet. Vastineeksi saa kuulla uuden sinkun ja b-puolen ilmaiseksi. Itse en ole vielä kerennyt tulostelemaan, mutta aikeissa olisi. Olen kyllä laiska ns. streettemailija, vieläkin löytyy kirjahyllystä kymmenkunta MGMT-tarraa joita sain kasan postissa kolme vuotta sitten Oracular Spectaularin promoamismielessä. Joka tapauksessa, Halcyon Digestillä tulee olemaan 11 kappaletta ja kansi näyttää tältä:


Jee, syyskuu näyttää ihan mahtavalta! Levyjä on tulossa Kauriinmetsästäjien lisäksi ainakin No Agelta, Abe Vigodalta, Les Savy Favilta ja toivottavasti myös Panda Bear pysyy aikataulussa. Hienoista bändiyhdistelmistä puheenollen, kuina sairas on tän keikan line up? No Age, Male Bonding ja Abe Vigoda samana iltana, kelpaisi itse kullekin. Minä + Lontoo + torstai, lokakuun 14 = (Y)

Jahas, näitä mainitsemisenarvoisia juttuja olikin vain yksi.... Muistus vielä siitä että Fucked Upin Helsingin keikka on yhdeksän päivän päästä! Kaikki sinne, eikös.

perjantai 16. heinäkuuta 2010

cut copy: where i'm going

En ole koskaan erityisemmin välittänyt Cut Copystä. Ostin In Ghost Coloursin niinkuin varmasti joka toinen P4K:in lukija, ja tunnetuimmat sinkut Lights & Music ja Hearts on Fire on edelleen ihan ok, mutta muut biisit onkin sitten erittäin peruskauraa. En oikein välitä kasarisyntikkamusasta yleensäkkään ja niin In Ghost Colours kuin debyyttilevy Bright Like Neon Love osoittautuivat parin kuuntelukerran jälkeen tylsiksi ja toistaviksi.


Joka tapauksessa Cut Copyltä tulee kolmas, vielä nimetön levy vasta ensi vuoden tammikuussa. Eka sinkku Where I'm Going löysin silti tiensä nettiin vähän aikaa sitten ja täytyy myöntää että kyseinen biisi on täysin erillainen mitä odotin. Ensimmäiset bändit jotka tuli mieleen oli The Beatles ja Animal Collective, syntikat on vaihdettu taputuksiin ja whoo ooo oo/yeah yeah-huuteluihin. 2:08 eteenpäin tulee mieleen Baba O'Riley Animal Collectiven coveraamaana. En voi uskoa että edes sanon näin mutta Where I'm Going on oikeasti ihan jees, kevyt,  kiva ja rennon kesäinen. Meinasin sivuuttaa koko biisin koska tuttuun tapaani oletin pahinta, toisin sanoen toistoa edellisiltä levyiltä. En olisi voinut olla enempää väärässä.


Uuden levyn miksaa samainen Ben Allen jonka muihin tän vuoden projekteihin kuuluu esim.  Deerhunterin syyskuussa ilmestyvä levy Halcyon Digest. Niin ja Allenhan löytyy myös sellaisten pikkulevyjen kuin Merriweather Post Pavilion ja Gnarls Barkleyn St.Elswheren taustalta.

Where I'm Goingin voi ladata sähköpostiosoitettaan vastaan Cut Copyn sivuilta.

torstai 15. heinäkuuta 2010

last.fm-synttärit

Mun last.fm aka läsäritili täyttää tänään neljä vuotta! Tosin resettasin lokakuussa 2007 joten listat on oikeasti vaan vähän alle kolmivuotiaat, mutta silti aihetta juhlaan on ihan tarpeeksi. Elämän merkkipaaluja etc.

Tein ensimmäisen last.fm-tilini vuoden 2005 helmikuussa, eli jo vähän päälle viide vuoden ajan olen päässyt tarkkailemaan kuuntelujani obsessiomaisella tarkkuudella. Eka tili on vielä olemassa, mutta sitä linkkiä en kyllä antaisi kirveelläkään. Sen verran voin paljastaa että 13-vuotiaana j-rock oli lähellä sydäntä... Silloin last.fm oli tietenkin vielä Audioscrobbler, jonka ajoista on hieman päästy eteenpäin.



Last.fm vuosimallia 2005, kuinka liikuttavaa.

Koska rakkaudentäyteinen suhteemme täytti vuosia, päätin ottaa seuraavan loogisen askeeen; tilasin subscriptionin. Näin aluksi vain kuukaudeksi, mutta katsotaan miten tämä muutos vaikuttaa yhteiseloomme. Tuskinpa elämäni muuttuu räjähdysmäisesti paremmaksi mutta ainakin pääsen leikkimää  Last.fm playgroundinVIP-jutuilla! Niin ja kuuntelemaan reccomendations-radiota josta löysin yhden jos toisenkin entisistä ja nykyisistä lempibändeistä silloin kun kyseinen palvelu oli vielä ilmainen. Nyt on voittajafiilis, olen nimittäin miettinyt subscribtionin ottoa jo vuosia ja kateellisena kuolannut mustia laatikoita ihmisten kuvissa. Nyt mullakin on, jees.

Huomenna luvassa maaseutumatkailua kohteena Lahti ja kuulemma joku punkkariklubi, lievästi epäilyttää.

tiistai 13. heinäkuuta 2010

flying lotus : mmhmm


Flying Lotus aka Steven Ellison on kalifornialainen elektro/hip hop/experimental muusikko ja tuottaja, jolta ilmestyi toukokuun alussa kolmas täyspitkä Cosmogramma joka kolahti mulle ihan älyttömästi. Olin jo aiemmin kuunnellut vuonna 2008 ilmestynyttä Los Angelesia jonkin verran, mutta tottapuhuen vasta tällä uusimmalla tajusin FlyLon hienouden. Siinä missä Los Angeles kuulosti aika ajoin vaan instrumentaaliselta hip hopilta, ei Cosmogrammalta puutu mitään. Mukana on enemmän jazz-vibaa eikä yksikään raita ole tylsä tai flat. Ainoa lievä pettymys oli ...And The World Laughs With You, muttä lähinnä vaan siksi että odotin Thom Yorken feattauksesta jotain vielä parempaa.

Biisit kuten Zodiac Shit, Do the Astral Plane ja Galaxy in Janaki on ainakin mulle yksiä tän vuoden parhaista. Levyn kovimpiin kuuluu myös Mmmhmm, jonka video näki tänään päivänvalon . Jos biisi itsessään ei ollut vielä tarpeeksi psykedeelinen niin tän videon ei ainakaan pitäisi jättää ketään kylmäksi.

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

panda bear: tomboy





Väistämätöntähän se oli, ihme että näinkin kauan leakkaus pystyttiin estämään. Ylhäällä siis Panda Bearin aka Noah Lennoxin eka sinkku Tomboy/Slow Motion superhyperduperodotetulta Tomboy-nelosalbumilta. Lennox tunnetaan tietenkin parhaiten Animal Collectivesta, joka ei taida esittelyjä kaivata. Viime vuoden lopulla tuskin oli ~indieasenteista lehteä tai blogia jolla ei ollut Ancon Merriweather Post Pavilionia vuoden top kymppi-levylistoilla enkä tottapuhuen keksi yhtäkään bändiä joka nauttisi samanlaisesta universaalista kunnioituksesta näissä ympyröissä. Tai no, ehkä vähän liiottelen mutta henkilökohtaisesti Animal Collective on mulle bändi jonka kaltaista en ole koskaan löytänyt.

Panda Bearin edellinen levy Person Pitch on saavuttanut melkeinpä klassikkostatuksen joten odotukset Tomboyn kohdalla ovat lievästi sanottuna korkealla. Panda on soittanut näitä uusia biisejään livenä jo vuoden 2008 lopusta, mutta studioversio on silti aina erilainen. Tätä kirjoittaessa kuuntelen Tomboyta neljättä kertaa, ja tuntuu samalta kuin aikoinaan Person Pitchin kohdalla; ihan heti ei avautunut mutta kun avautuu niin rakastan. Uskaltaisin kyllä väittää että b-puoli Slow Motion on ainakin tällä hetkellä ihan hiukkasen itse Tomboyta parempi. Joka tapauksessa syyskuussa ilmestyvä kokopitkä tuskin tulee pettämään jos linja on sama kuin näissä kahdessa. Ellei kello olisi kohta kaksi enkä olisi näin innoissani saisin ehkä sanottua jotain fiksumpaa, mutta pelkäänpä pahoin että tällä(kään) kertaa syväanalyysistä ei nyt tule mitään. Siksi sanonkin vain että rakastan.

lauantai 10. heinäkuuta 2010

kesähitit

Pakko sanoa ihan näin alkuun että bloggailu ei ole ihan mun to-do-listan ykkösenä tällä hetkellä. Huoneeni lämpötila on ollut +30°c:n paremmalla puolella melkeinpä koko viikon jonka seurauksena olo on vähintäänkin nuutunut. En muutenkaan osaa toimia näin kuumassa, joku parikyt plusastetta olisi ihan tarpeeksi. Tuntuu että aivotoimintakin vähenee tai ainakin kokee jonkinlaisia muutoksia, näin viime yönä unta jossa tanssin "tattoo-folkia" (näytti tangolta) n. 50 kg oikeaa laihemman Fucked Upin Pink Eyesin kanssa Senaatintorilla...

Lagausmielentilassa haluan kuunnella chilliä musiikkia, joten tässä joitain parhaimpia joista en ole vielä kirjoittanut:


Washed Out taitaa olla chillwave-kinginä jo aika monelle tuttu, mutta jos ei, niin kyseessä on Ernest Greene-nimisen Georgialaisen yhden miehen projekti, jolta on ilmestynyt kaksi EP:tä, Life of Leisure ja High Times. Muistaakseni Greene on siviiliammatiltaan kirjastonhoitaja ja tekee kaikki biisit makuuhuonestudiossaan. Ylläoleva You and I on osa Adult Swimin 8 songs 8 weeks-projektia, johon osallistui Washed Outin ohella mm. Black Lips, High on Fire ja LCD Soundsystem Holy Ghostin remixaamana. Kaikki biisit voi ladata laillisesti ja ilmaiseksi projektin kotisivuilta. You and I on melkein täydellinen biisi, en keksi oikeastaan mitään kritisoitavaa. Kuunnelkaa itse.


Joku kuvasi kerran Beach Fossilseja Surfer Bloodin ja Real Estaten sekoituksena, enkä ole ainakaan itse keksinyt mitään osuvampaa. Ei ehkä se kaikista omaperäisin tai erikoisin bändi mutta hyvää kesäkuuntelua silti.


Best Coastilta aka Bethany Cosentinolta ilmestyy debyyttilevy Crazy For You 27. päivä tätä kuuta, jonka lead single Boyfriend on saanut osakseen jos jonkinmoista hypeä. Silti itse tykkään vähän enemmän tästä viime vuonna ilmestyneen Black Iris seiskatuumasen This Is Real-biisistä jossa on vähän enemmän noisea ja vähän vähemmän She&Him-tyylistä mankumista. Bethany Cosentino on muuten Wavvesin tyttöystävä.


Olen soittanut Foalsin uusinta Total Life Forever-levyä yhdelle kaverilleni jonka lempimusiikkia on suomalainen räppi ja reggae sekä toiselle joka kuuntelee lähinnä psychobillyä ja punkkia. Kummatkin ovat tykänneet. En pääse yli kuinka paljon parempi TLF on verrattuna kahden vuoden takaiseen Antidotesiin, uskaltaisin jopa sanoa että tää on yksi mun tän vuoden suosikeista. Harmi vain että hyvät biisit painottuvat aika pitkälti vain ensimmäiselle puolelle. Silti, en osaa päättää mikä on lempibiisini joten nauttikaa Miamin musiikkivideosta.


Janelle Monáe on Grammy-ehdokkaanakin ollut Kansasilainen joka on featannut mm. Outkasin Idlewild-levyllä ja on Diddyn levy-yhtiöllä. Älkää silti pelästykö, toukokuussa ilmestynyt The ArchAndroid (Suites II and III) on mielenkiintoisin ja tottapuhuen paras RnB/soul-levy jonka olen kuullut erittäin pitkään aikaan. Tällaista listihittien pitäisi olla, step down Beyonce ja Lady Gaga.

Ai niin ja kuten olen jo aiemmin maininnutkin, saksalainen abientihme Pantha du Prince soittaa tänään YK:ssa, kaikki yli 22-vuotiaat menkää ja fiilistelkää munki puolesta!

torstai 8. heinäkuuta 2010

big boi: sir lucious left foot: the son of chico dusty

 Tää ei liity nyt mitenkään tän entryn aiheeseen mutta ei voi muuta sanoa kuin schütteln und weinen @ Die Mannschaft... Myönnettäköön että seuraan yleensä vaan euroopan- ja maailmanmestaruuskisoja mutta silti, nyt vituttaa ja varsinkin Özilin puolesta enkä voi olla ajattelematta olisko Müllerin pelaaminen muuttanut jotain. Onneks sentään Espanja oli koko ajan mun kakkossuosikki Ghanan kanssa niin en itke itseäni uneen. Niin ja Piquen ja Ikerin katsominen finaalissa ei haittaa. Derp.
 
Nyt asiaan. Flowssa perjantaina esiintyvä Big Boi julkaisi toissapäivänä ensimmäisen virallisen soololevynsä, Sir Lucious Left Foot: The Son of Chico Dusty, joka on kerännyt ihailua joka suunnasta. Pirchforkista ropisi vähän yllättävätkin 9,2 (joka on muuten sama kuin mitä No Agen Nouns sai aikanaan) eikä negatiivisia arvioita ole tullut oikeastaan missään mediassa. Kiitosta on tullut lähes kaikesta, niin Big Boin lyriikoista kuin levyn moninaisuudestakin. Vaihtelua löytyykin enemmän kuin voisi toivoa, 15 biisistä 12 feattaa muusikoita Gucci Manesta Janelle Monáeen. Monáelta ilmestyi muuten toukokuussa esikoisalbumi The ArchAndroid joka on ollut itsellä aika kovassa kuuntelussa  mikä kertoo jotain levyn laadusta kun se iskee muhunkin, joka yleensä kiertää RnB:n mahdollisimman kaukaa. Harmi kyllä biisi jossa Monáea kuullaan, Be Still, ei kuulu Sir Lucious Left Footin parhaimmistoon. Paljon paremmin yhteistyö toimii toisinpäin.


Ensimmäisellä kuuntelukerralla tuntui että levy on ihan älyttömän epätasainen ja hajanainen, mitään yhtenäisyyttä ei ollut havaittavissa. Nyt parin lisäkuuntelun jälkeen biisit on edelleen tosi erillaisia, mutta se ei oikeastaan haittaa koska melkein jokainen on sinkkumateriaalia. Mulle ykkösbiisiksi nousi heti Scott Storchin tuottama Shutterbugg joka toimii ihan älyttömän hienosti. Toisaalta Shutterbuggia edeltävä biisi ja kakkossinkku Follow Us kuuluu koko levyn heikoimpiin ja feattaava Vonnegutt (for real.....) on ihan hirveä. Big Boi ja OutKast yleensäkin on aina ollut hyvällä tavalla erilainen verrattuna muuhun listahitti hip hopiin ja sama jatkuu Sir Lucious Left Footilla. Vaikka uhoa etc tietenkin löytyy, on Big Boin sanat fiksuja, hauskoja ja erinomaisesti tuotettu. Ei tää musta ehkä ihan niin ylivoimaisen upea ole kuin nähtävästi kaikkien muiden mielestä, mutta hieno levy silti. Suosittelen!





tiistai 6. heinäkuuta 2010

wavves: king of the beach

Kaikessa täydellisyydessäni omaan luonteenpiirteen josta on harvoin mitään hyötyä. Tuomitsen nimittäin usein asiat huonoiksi ja ärsyttäväksi ensivaikutelmalta ja sen jälkeen mielipidettä on vaikea muuttaa. Tätä tapahtuu niin uusien ihmisten, ruokien kuin paikkojenkin kohdalla, mutta varsinkin musiikissa. Saatan kuunella pari biisiä tai jossain tapauksissa jopa koko levyn ja päättää vihaavani sitä, enkä koske bändiin enää pitkällä tikullakaan. Erinomainen esimerkki tästä on kalifornialainen Wavves, jonka kaksi ensimmäistä levyä Wavves ja Wavvves eivät tehneet muhun oikeastaan minkäänlaista vaikutusta. Kaiken järjen mukaan Wavvesin pitäisi olla ihan mun ominta alaa, jäbää/bändiä kun verrataan usein No Ageen ja Abe Vigodaan joista kummastakin tykkään ja lo-fi, noise ja surffirock on melkeinpä lempiyhdistelmäni. Silti aina Wavvesin nimen kuullessani olen yökännyt, ainakin henkisesti. Uutiset hermoromahduksista ja tappeluista oman ja muiden bändien kanssa eivät myöskään varsinaisesti palauttanut kiinnostustani. Näinpä otin vastaan tiedon kolmannesta albumista King of the Beachista päälimmäisenä ajatuksena sen täysi sivuuttaminen. Vielä luotaantyöntävämmäksi Wavvesin teki Pitchforkin BNM-leima ja HRO jossa Nathan Williamsista on viimeaikoina saanut lähes yliannostuksen kiitos romanssinsa Best Coastian kanssa.


Miksi sitten King of the Beach on soinut niin iPodissa kuin koneellakin lähes taukoamatta viimeisen kuuden päivän ajan? Vastaus on helppo ja yksinkertainen. King of the Beach on täydellinen kesälevy jonka kuunteluun ei tarvita yhtäkään ylimääräistä aivosolua. Voin kuunnella levyn läpi ajattelematta mitään muuta kuin aurinkoa, rantoja ja merta. Yhdenkään biisin avautumiseen ei tarvitse panostaa sen enempää. Mulla on taipumusta tykätä experimentalimmasta musiikista ja King of the Beach tuo tarvitsemaani tasapainoa yksinkertaisuudellaan. Myönnettäköön silti että varsinkin Post Acidia ensimmäistä kertaa kuunnellessani piti varmistaa ettei levy ollut vahingossa vaihtunut Blink 182:n mutta sekään ei haittaa kuuntelunautintoa. Juuri sitä King of the Beach onkin, kuuntelunautinto. Oikein hykertelen itsekseni kun painan playta ja saan pienen paussin aivoilleni.



King of the Beachilla fuzz on minimissään, koukut koukuttavia ja sanoitukset hauskoja ja hyviä. Vaikka asenne on edellisiä levyä aikuisempi ei Wavves silti ota itseään liian vakavasti. Jopa Mickey Mouse, jonka sinkkuversiosta en erityisemmin välittänyt kuulostaa tällä kertaa paljon paremmalta. Varmaan suurin ero aikaisempaan tuotantoon on paljon puhtaampi soundi joka ei peity enää ylimääräisen noisen alle. Viime tammikuussa kuolleen Jay Reatardin taustabändi eli Stephen Pope ja Billy Hayes sopii taustalle erinomaisesti ja kirjoittivat levylle biisejä jotka eroavat Wavvesin perustuotannosta hyvällä tavalla.

Vaikka henkilönä Nathan Williams onkin musta edelleen vähän douche, en vaan voi olla tykäämättä King of the Beachista. Ja onhan jäbällä ikäänkin vasta vähän yli 20 joten siitäkin kerkeää vielä kasvaa pois.

 




King of the Beach ilmestyy muuten vasta 3.8. mutta aikasen leakin takia sen voi jo ladata iTunesista.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

male bonding


Lontoolaisen Male Bondingin debyytti Nothing Hurts on ollut mulle yksi tän vuoden parhaita levyjä.  Kappalet soljuu yhteen kuin keväinen puro mutta minkäänlaista puuroutumista ei silti ole havaittavissa. Male Bonding tuo myös vähän piristystä Brittiläiseen musaskeneen joka on junnannut Strokesia ja Libertinesiä nuoleskelevassa kitaraindiessään jo ihan tarpeeksi kauan. Nothing Hurts on täynnä ihan älyttömän kovia koukkuja ja jokainen biisi vedetään raivokkuudella ja riehakkuudella alusta loppuun. Jopa hitaissa biiseissä, kuten levyn lopettavassa Worse To Comessa on tietynlainen rytmi päällä. Kappaleet on lyhyita (pisimmällä biisillä Franklinillä on pituutta ruhtinaalliset 2.45 minuuttia) ja positiivisella tavalla kiireisiä, mitään ylimääräistä ei ole.

Itse asiassa tein tän entryn vaan alla olevan videon vuoksi mutta tulipa sentään vähän alustusta! Videossa on siis Year's Not Longin ohjaajan, jokapaikanhöylä Vice Coolerin haastattelu ja vähän kulissien takana kuvattuja pätkiä. Sen alla lopullinen tuote.


perjantai 2. heinäkuuta 2010

real estate: reality

Photo 16

Brooklyniläisen (via New Jersey) Real Estaten s/t-levy oli yks mun viime vuoden suosikkeja, ja se on varsinkin nyt kesällä palanut levylautaselle yhä uudestaan ja uudestaan. Myös kitaristi Matt Mondanilen sooloprojekti Ducktails on mielyttänyt korviani, tosin pienemissä määrin vaikean saatavuutensa vuoksi. Kaiken kaikkiaan Real Estaten psykedeelinen lo-fi surffirock on täydellistä kesämusaa; rauhallista ja chilliä. Siksipä en voinutkaan jättää ylläolevaa Reality EP:tä ostamtta vaikka 20 euron hintalappu vähän kirpaisikin kun kyseisellä levyllä kappaleita on vain kuusi. Luulin itseasiassa että Realityä tehtiin vain rajoitettu erä, mutta kannen tarra osasi kertoa että oma levyni on toinen painos.


Toivoin viimeiseen saakka että Real Estate olis kuulunut Flown tän vuoden kiinnityksiin, mutta ei niin ei. Olin kyllä siinä luulossa että bändi saapuisi rakkaaseen naapurimaahamme, mutta Way Out Westin sivuilla tai Real Estaten MySpacessa ei lue mitään siihen viittaavaa... Että I dunno. No ei haittaa mua, parempi jos eivät tule niin voisin koittaa saada tätä kateellisuutta edes vähän hallintaan. Muuten Way Out Westissä onkin sitten lähestulkoon kaikki mitä olisin tänä kesänä halunnut nähdä mutta ihana tukea suomalaista kulttuuritapahtumaa etc.