woods suomeen

Uskallan vihdoin kirjoittaa tästä kun Tiketistäkin tuli varmistus, jees! Helsingin ihan mukiinmenevä keikkakevät saa taas yhden lisäyksen, tällä kertaa Woodsin muodossa. Bändi nähdään Kuudennella Linjalla 27. maaliskuuta ja liput maksaa kympin. Tulkaa.

Tasasesti kerran vuodessa ilmestyneet viisi albumia ovat olleet yhtä tasaisen hyviä, vaikka omat suosikkini ovatkin ne uusimmat eli 2009 ja 2010 ilmestyneet Songs of Shame ja At Echo Lake. Woodshan julkaisee levynsä Earlin pyörittämällä Woodsist-levymerkkillä jolta löytyy myös mm. Real Estaten, Kurt Vilen ja Wavvesin debyytit.

Woodsin lo-fi, psyke-vibainen folk ja vokalisti Jeremy Earlin semisti creepy falsetto on vähintään acquired taste eikä varmaankaan kaikkien makuun, mutta itselle ainakin iskee. Biisien koukut jää päähän kuin kuumaliimattuna ja lisäpisteitä saa kyllä siitäkin että Woodsilla on niin järisyttävän omaleimainen soundi.

yuck: coconut bible

Yuckista tulikin kirjoitettua pari sanaa jo aiemmin, mutta nyt bändi on laittanut jälleen kerran uuden biisinsä Coconut Biblen ilmaiseksi ladattavaksi blogissaan. Kyseessä on Holing Out-sinkun b-puoli joka ei tule olemaan helmikuussa ilmestyvällä s/t kokopitkällä.

Oon kunnellut näitä Yuckin paria demoa/sinkkua/EP:tä suhteellisen paljon, mut mullei ole siltikään ihan auennut mikä niiden soundi oikein on. Biisit eroo toisistan iiihan älyttömästi, eikä tietenkään vähinten sen takia että laulajia on kaksi. Silti jos vertaa esim. just aika perusrakenteista Coconut Bibleä drone-vibaseen Rubberiin ja pianoon vahvasti nojaavan, herkkikseen Daughteriin niin silmissäni alkaa nousta pieniä kysymysmerkkejä. Nohh mutta hei, Rubber on levyllä ja Coconut ei, joten ei valittamista. Ei sillä että Kookokset ei erityisemmin iskisi mutta silti tykkään muusta tuotannosta enemmän ja eri tavalla. Coconut Bible vaan tuntuu vähän basicilta.

Niin ja ps. harmittaa ettei Rubberin b-puolta The Base Of A  Dream Is Emptyä löydy levyltä. Höh.

ps2. Huomenna meikä suuntaa Tavastialla Sleigh Bellsiin! Oon kyllä semisti flunssassa joten pittailu taitaa jäädä. Treats ei ole mikään mun lempparlevy mutta eiköhän se livenä paremmalta kuulosta.

braids: native speaker

Tuntuu että odotin Braidsin Native Speaker-debyyttiä ihan kamalan kauan, vaikka Last.fm kertookin että ensimmäisen kerran bändin Set Pieces-EP soi vasta viime vuoden toukokuussa. Braids kuulosti kivalta jo silloin melkein yhdeksän kuukautta sitten, mutta nyt sitäkin paremmalta. Vokalisti Raphaelle Standell-Prestonin ääni on uskomattoman puhdas ja kaunis, mikä on totta puhuen mukavaa vaihtelua useimpiin musiikkivalintoihin.

En usko että kukaan joka on kuunnellut Animal Collectiven Feelsin voi mitenkään olla kuulematta samanlaisuuksia sen ja Native Speakerin välillä. "Anco naislaulajalla" taitaa olla se suosituin tapa kuvata Braidsia, eikä se kovin kaukaahaettua olekaan. Native Speakerin ensimmäinen biisi Lemonade on melko suoraa Feelsiä, varsinkin viiden minuutin merkiltä alkava instrumentaalinen osio. Melkein odotin Panda Bearin vokaaleja. Ei tästä Anco-vibaisuudesta voi kyllä hirveästi rankaista, mielummin kuuntelen Feelsistä kuin Glasvegasista inspiroitunutta musiikkia. Eikä Braids jää pelkäksi Anco-kopioksi. 

Braidsin voisi aika helposti ohittaa generisenä hipsterbändinä (laiska termi mutta tajuannette mitä tarkoitan), mutta Native Speaker ei kuitenkaan ole mitään peruskauraa. Ei tietenkään käy kieltäminen etteikö kyseessä olisi nuori bändi jolla on vielä varaa kasvaa omanlaisekseen, mutta toivon oikeesti että näiden suosio räjähtäis kunnolla tänä vuonna.

gonjasufi

Viime vuoden paras vasta tämän vuoden puolella löydetty levy on Gonjasufin A Sufi And A Killer. 
Itseasiassa Gonjasufi on tuttu nimi jo Flying Lotuksen Los Angelesilta, jossa hän laulaa Testamentilla. Erikoinen laulutyyli oli jo siinä huomiotaherättävä, mutta tällä omalla soolodebyytilla päästään oikein kunnolla trippailemaan. Oon kuunnellut ASAAK:ia joka päivä sen jälkeen kun sen löysin, enkä muista milloin viimeksi olisin oikeasti nauttinut jostain levystä näin paljon. 

Rastapäinen, amerikkalais-meksikolais-etiopialainen joogaopettaja Las Vegasista kuulostaa suomalaisen korvaan vähintäänkin eksoottiselta, eikä musiikkikaan ole ehkä siitä tavallisimmasta päästä. ASAAK on kokeellista hip hoppia, psykedeelistä, soulia, funkia ja jotain lähi-idästä. Ja Tom Waits, ehkä? Gonjasufi on erilaista kuin melkeinpä kaikki muu tällä hetkellä. Ehkä ainoana samantyyppisenä tulee mieleen DJ /rupturen ihan mahtava Uproot (tää on yks mun lempparibiiseistä koskaan) sekoitettuna Flying Lotukseen. Tai no, eipä sitä aina tarvitse koittaa vertailla. Gonjasufi kuulostaa Gonjasufilta, eli ihan helvetin hyvältä.

docpoint 2011 - top 5

Docpoint järjestetään 25. - 30.1., ja tänä vuonna päätin ihan mennäkin. Vaikka tarjontaa on laidasta ja laitaan ja ehdottomasti suurin osa näyttää hyvin laadukkaalta, päätin tehdä pienen listan niistä mulle must-see-dokkareista. Vähän kattavampaa tärppilistaa löytyy esim. Laurilta ja Paska sohvalta. Kaikki synopsikset on suoraan Docpointin sivuilta.

12th & Delaware

Tienristeyksessä on kaksi taloa. Toisessa toimii aborttiklinikka ja toisessa ”elämää suojeleva” raskauskeskus. Raskauskeskus järjestää aborttiklinikan edessä mielenosoituksia ja pyrkii saamaan aborttiin päätyneitä nuoria naisia toisiin ajatuksiin tarjoten tien toisella puolella tietoa ja tukea. Klinikan arkea puolestaan varjostavat jatkuvat, kaikkialla Yhdysvalloissa tapahtuvat väkivaltaiset iskut aborttiklinikoita vastaan sekä jatkuva häirintä ja pelottelu.

12th & Delaware on onnistuneen tasapuolinen kuvaus kahden vastakkaisen leirin sisältä ja valottaa kiihkeän yhdysvaltalaisen aborttikeskustelun taustoja. Kun ei-toivotusta raskaudesta tulee uskonkysymys ja osa puoluepoliittista toimintaa, seurauksena on konflikti vailla loppua. Vastakkainasettelu kehon itsemääräämisoikeuden ja kristillinen maailmankatsomuksen välillä on kiehtovaa ja ristiriitaista katseltavaa.

Exit Through the Gift Shop

Videokamera kädessä elävä entinen vaatekauppias Thierry Guetta innostuu katutaiteesta ja alkaa pyrkiä kohti taiteenlajin huippua. Itseoppinut mutta sitäkin intohimoisempi dokumentaristi suihkii kamerallaan ympäriinsä kuin töhertäjä metron kimpussa. Hän saa aikaan tuotoksen, joka aiheuttaa elokuvan kohteelle lähinnä päänsärkyä. Kohde on katutaiteen mestari Banksy.

Mutta osat vaihtuvat, elokuvantekijästä tuleekin itsestään elokuvan tähti. Banksy antaa sysäyksen Thierryn taiteilijanuralle, joka hakee korniudessaan ja röyhkeydessään vertaistaan. Entinen dokumentaristi räjäyttää itsensä katutaiteen estetiikasta ammentavaksi kuvataiteilijaksi, jonka suurin saavutus on taiteen laadusta piittaamaton valtava hype. Olemattomasta sisällöstä ja aiheiden kopioinnista dollareita käärivä uustaiteilija saattaa itsensä lisäksi naurunalaiseksi myös taiteen arvonmuodostuksen ja sen ympärillä tapahtuvan liiketoiminnan.

Inside Job (tätä odotan eniten)

Inside Job antaa talousromahdukselle kasvot. Ohjaaja Charles Ferguson kaivaa esiin vuosien 2007-08 rahoitusmarkkinakriisin aiheuttaneet päätökset ja niitä tehneet poliitikot aina Ronald Reaganista lähtien.

Elokuva tarjoaa selkeän analyysin kriisin kulusta ja jälkihoidosta – tai pikemmin hoidon puuttellisuudesta. Sääntelystä vapautettuja Wall Streetin pankkeja pyörittävät ahneus ja korruptio; kokaiinia ja prostituoituja käytetään liiketoimien voitelemiseen. Kun pankkiirit selittelevät tekemiään petoksia senaatin kuulemisissa, katumusta ei nauhoista välity.

Inside Job esittää polttavia kysymyksiä politiikkaa ohjaavan valtavirran taloustieteen korruptiosta ja kyvyttömyydestä ehkäistä kriisejä. Osansa kritiikistä saa myös Barack Obaman hallinto, jonka kytkökset Wall Streetille ovat vahvat. Uudistukset takkuavat eikä syytteitä ole nostettu.


The World According to Ion B.

Ion Bârlădeanu on yli 60-vuotias bukarestilaisessa roskakuilussa majaileva mies ‒ ja taiteellisen läpimurtonsa kynnyksellä. Hän kutsuu itseään ohjaajaksi, kollaasejaan elokuviksi ja sivistystään pullosta saaduksi. Haudankaivajasta kodittomaksi kulkuriksi edennyt auteur on kaikessa hiljaisuudessa luonut mittavan taiteellisen tuotannon. Satojen kollaasien kokoelmassa tutut tähdet lyövät satiirisesti kättä kommunismin ajan kuvaston kanssa. Ceauşescun rinnalla lehtikuvat Steve McQueenista ja Jean-Paul Belmondosta symboloivat vapautta.

Taidemaailma pyrkii saamaan otteen yli kaksi vuosikymmentä kadulla eläneestä eksentrikosta, jonka töissä nähdään pop-taidetta, dadaa ja surrealismia. Taiteilija ei kumarra Warholin kaltaisia esikuvia, koska ei niitä tunne. Romaniassa pop-estetiikka pääsi valloilleen vasta kommunismin kaaduttua, mutta jo 70-luvulla Bârlădeanu loi omaa pienoistodellisuuttaan siitä, mitä muut heittivät pois hyödyttömänä.

You Don’t Like the Truth: 4 Days Inside Guantánamo

Omar Khadrin käsityötuokio isänsä ystävien seurassa Afganistanissa päättyy Yhdysvaltain hyökkäykseen. Iskuun osallistuu hävittäjiä, taisteluhelikoptereita, ilmatukihävittäjiä, erikoisjoukot, laskuvarjojääkärit, kaikkiaan noin sadan sotilaan vahvuinen osasto. Miesten talo muuttuu röykkiöksi, jonne vielä varmuuden vuoksi heitellään kranaatteja. Khadr selviää, mutta päätyy amerikkalaissotilaan murhasta syytettynä suoraan Guantánamoon.

Khadr oli vain 15-vuotias, leirin nuorin vanki. Hän on myös Kanadan kansalainen. Elokuva keskittyy Kanadan viranomaisten vierailuun. Aihetta valaisevat kuulustelutallenteet, vankitovereiden, kuulustelijoiden ja lakimiesten lausunnot. Tänä aikana tunnelmat vaihtuvat toivosta surrealistiseen, betoninkylmään todellisuuteen. Seitsemän vuoden tutkintavankeuden jälkeen seuraa vihdoin tämän sodan runteleman lapsen oikeudenkäynti.

Liput tulee myyntiin 14.1.

james blake, bbc sound of 2011

Joku nevari voitti BBC:n Sound of 2011-kilpailun. Yllätys sinänsä not, viimeiset viisi vuotta toi palkinto on mennyt englantilaiselle singer/songwriterille, joista vaan yks (Mika vuonna 2007) on ollut mies. Joten... En kylläkään ole mitenkään täysin murtunut, koska James Blake räjähtää tänä vuonna ihan varmasti ja Jamie Woonkin tuli neljänneksi.

Onko väärin että tykkään vähän Nick Grimshawsta? Tai en ainakaan pidä sitä niin äärettömän rasittavana kuin muu maailma näyttää pitävän. Tosin multa meni valehtelematta varmaan 10 sekunttia tajuta kumpi on kumpi tolla videolla.

Kirjotankohan mä liikaa James Blakesta? Se oli retorinen kysymys. Hieman ehkä ketuttaa etten ollut tietoinen jäbästä vielä toukokuussa kun hän vieraili Kuudennella Linjalla. Ja se etten ostanut The Bell Sketchiä kun sitä vielä sai (ja halvalla) koska "ei se nyt oo iha nii kova." Elämäni on kyllä virheitä täynnä.

mount kimbie: before i move off

Mount Kimbie julkaisi uuden musiikkivideon Before I Move Offille, joka käy silmäjumpasta:

Lontoon uudella dubstep-skenellä menee muutenkin lujaa, eikä vaan siksi että termiä voi nykyään käyttää erittäin löyhästi kuvaamaan melkein mitä vaan elektronista. Rusko ja Flowssakin hienosti soittanut Magnetic Man ovat puskeneet läpi listoille tai ainakin nauttineet jonkinlaisesta mainstream-menestyksestä, joskin Ruskon tapauksessa laadun laskun hinnalla. Vähän rennommat James Blake, Darkstar (jolle ei näytä löytyvän minkäänlaista nettisivua? :--D), Pariah, Joy Orbison ja jo ylhäällä mainittu Mount Kimbie taas vaikuttavat vielä vähän enemmän pinnan alla, mutta sitäkin kovemmin. James Blaken jo leakannutta debyyttiä odotetaan melkeinpä joka suunnassa vähintäänkin korkein odotuksin ja Darkstarin Hyperdubilla julkaistu North on kerännyt jo kasan hyviä arvosteluja. Tuntuu siltä että on tasan kolme levy-yhtiötä jotka hallitsee Eurooppalaista elektroa tällä hetkellä: Hyperdub, Hotflush ja R&S.

Henkilökohtasesti diggaan kyllä eniten Blakea ja Mount Kimbietä, jonka debyytti Crooks &  Lovers aukesi oikeastaan vasta vähän aikaa sitten täysin. Erityisesti levyn loppupuolelta löytyikin varsinaisia helmiä, esim. Ruby, Ode To Bear ja Mayor. Suositellaan jos tykkäätte vähän ambientimmasta kamasta niin kun meikä.

 Niin ja juu, lähtihän tänään keskustasta mukaan myös tällanen kymppituumanen, arvatkaa mikä: