oscarit 2011

Eilen taisi olla jotkut Oscarit tai vastaavat. Ihan sama. Olin ihan kisastudiomeiningeissä n. puoli kolmeen asti jolloin kuukahdin koska olen sisäisesti eläkeläinen. Enpä kyllä tainnut paljoa missata, nimittäin suurin osa voittajista oli erittäin ennalta-arvattavia. Ehkä King's Speechin kruunaaminen (eheh) parhaana elokuvana oli semiyllätys, koska ajattelin että se on niin ilmiselvästi kuin tehty Oscar-kisaan ettei se voi voittaa. Mutta en valita. Toinen voitto mikä vähän ihmetytti oli Tom Hooperin valinta parhaaksi ohjaajaksi. Olin ihan varma että se olisi mennyt The Social Networkin David Fincherille, joka ei ole voittanut vielä koskaan vaikka on ollut kahdesti ehdolla (TSN:n lisäksi The Curious Case of Benjamin Buttonista). Kaiken lisäksi Fincher voitti parhaan ohjaajan tittelin Golden Globeilta ja BAFTAlta. Noh, meni TSN:n Aaron Sorkinille sentään paras adapted screenplay. Parhaan näyttelijän pystin pokannut virheetön Colin Firth oli tietenkin koko homman kaikista varmin voitto, ja ansaituin. Itse tosin olisin nähnyt mielummin Colinin voittavan viime vuonna A Single Manista (josta Abel Korzeniowskin olisi pitänyt saada VÄHINTÄÄN ehdokkuus parhaasta musiikista, oon forever katkera tästä), mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Olen nähnyt parhaan elokuvan ehdokkaista 7/10, kaikki muut paitsi The Fighterin, True Gritin ja Winter's Bonen, jonka tosin aijon katsoa ihan lähipäivinä. Tykkäsin King's Speechistä ja The Social Networkista eniten, mutta totta puhuen mikään ei iskenyt ihan älyttömästi. Vaikka Social Networkin dialogi oli kieltämättä hienoa, ei yksikään hahmo ollut mielyttävä eikä mua kiinnostanut miten niiden käy. Ja Justin Timberlaken castaaminen oli ihan älytön virhe. En vaan voi ottaa sen naamaa vakavasti. King's Speech taas oli jotenkin niin, äh en edes tiedä. En pidä monarkiasta ja mun on vaikea sympatisoida niitä, edes leffoissa. Rakastan silti Colin Firthiä koko fanitytön sydämestäni ja Geoffrey Rush ja HBC olivat kumpikin mainioita.

Eniten mua jäi ärsyttämään Natalie Portamin voitto Black Swanista. En tiedä olenko vähemmistössä, mutta musta Black Swan ei ollut mitenkään erinomainen, eikä Portman parantanut asiaa. Musta tuntui että sillä oli koko ajan sama pelästynyt/ahdistunut ilme, enkä missään vaiheessa unohtanut että katson Natalie Portmania enkä Ninaa, niin kuin King's Speechissä Colin Firth pystyi tekemään. Olen nähnyt Joutsenlammen balettina pari kertaa ja tanssikohdat olivatkin hienoja, mutta jotenkin Black Swan ei vaan iskenyt muhun tippaakaan. En tosin tykkää psyko-trillereistä muutenkaan.

Toinen mistä en pitänyt oli 127 tuntia. Ehkä siksi, että tiesin etukäteen mitä tulee tapahtumaan, mutta koko leffa oli mielestäni ihan helvetin tylsä ja ärsyttävä, vaikka maisemakuvaukset olikin hienoja. Myös ruudun pilkkominen osiin (mulla ei ole hajuakaan mikä tämän teknillinen termi on, mutta ehkä tiedätte mitä tarkoitan) ja koko kuvaus oli musta ihan äärettömän rasittavaa, sekavaa ja rumaa. Edes James Franco josta yleensä pidän ei pelastanut tätä.

Yksi kategoria mikä vielä ihmetytti oli paras ei-englanninkielinen elokuva, jonka voitti tanskalainen In A Better World eli Hævnen. Myönnetään, en ole nähnyt leffasta kuin trailerin mutta odotin silti Javie Bardemin tähditämän Biutifulin voittavan. Itse olisin halunnut nähdä pystin menevän kreikkalaiselle Dogtoothille, jonka näin viime vuonna Rakkautta & Anarkiassa ja joka oli mahtava. Paikoitellen Dogtooth tosin on vähän (yli) shokeeraava, joten ehkä siitä meni pisteitä academyltä.

Paras animaatio meni Toy Story kolmoselle, mistä en luule että kukaan on yllättynyt. Inception kääri myös kasaan ihan mukavan paketin tekniikka-palkintoja, mitkä ovatkin ainoita mitkä sille kuului. Parhaan dokumentin voitti Inside Job, täysin ansaitusti. Kävin katsastamassa sen Docpointissa, ja se oli helposti yksi parhaita dokkareita mitä olen nähnyt. Järisyttävien faktojen lisäksi myös Inside Jobin ulkomuoto oli todella tyylikäs, mistä dokkari kyllä saa aina lisäpisteitä. Suosittelen kyllä kaikille.

Ei hemmetti, miten mun postaukset on nykyään tällasia romaaneja? Over and out.

jamie woon: lady luck

Jamie Woonin debyyttialbumin julkaisupäivämäärä on vihdoin selvillä! Mirrorwriting näkee päivänvalon 4.4. Polydorilta, jolle äänittää myös sellaset pikkunimet kuten Take That ja 50 Cent. Eli Woonista tullaan luultavasti kuulemaan tänä vuonna paljon. Ylläoleva Lady Luckin al fresco- ja sinkkuversiot ovat kyllä sen verran upeita että eiköhän kokopitkäkin tule olemaan laadukas.

Rakastan Woonin ääntä, eikä sekään satuta että tuotantopuoli on oikeasti niin kiinnostavaa että biisit toimisi instrumentaalisinakin. Edellinen sinkku Night Air oli dubstep-jumala Burialin tuottama ja ainakin henkilökohtaisesti odotan jännityksellä josko Burialin midaksen kosketusta tultaisiin kuulemaan Mirrorwritingillä enemmänkin. Mitään huhuja en kyllä ole kuullut, mutta tottapuhuen olen niin uuden Burialmatskun puutteessa että mikä tahansa kävisi.

james blake: james blake

Tiedän että kaikki ovat varmasti pidätelleet hengitystään odotellessan mun mielipidettä James Blaken debyytista, mutta homma vähän jäi kun abiviikko osoittautui luultua kiireisemmäksi. Nyt olen kuitenkin lukulomalla, joten ehkä tän postaustahdinkin saisi vähän normalisoitumaan. No mutta, enempää lätisemättä:

Jamesiin tutustumisestani ei ole kovin pitkää aikaa, mutta sen verran kuitenkin, että kerkesin tottua viime ja toissavuonna ilmestyneiden neljän EP:n viboihin. Vaikka Air & Lack Thereof, The Bells Sketch, CMYK ja Klavierwerke olivat jo keskenään erilaisia, en ollut täysin varautunut kokopitkän soundiin. Jamesista kirjoitettiin ja kirjoitetaan jonain dubstepin uutena prinssinä joka nostaa koko genren mainstreamiin mutta itse levyllä dubstep on kuultavissa lähinnä vain vaikutteena. En tiedä kuinka paljon tätäkin lukevista ihmistä on enää jäljellä sellaisia jotka eivät ole levyä kuunnelleet, mutta Jamppahan laulaa jokaisella biisillä itse. Aiempi tuotanto on pitkälti täysin vokaalitonta tai ainakin jostain muualta samplattua. Vaikka nytkin Jamesin ääni on autotunetettua ja kerrostettua, on se silti todella hänen oma äänensä, mikä tuo levylle ihan erilaisen tunnelman. Juuri äänen muokkauksen vuoksi varsinkin Lindisfarnet I ja II tuovat todella vahvasti mieleen Bon Iverin ja erityisesti Blood Bank-EP:n Woodsin, mutta James on tainnut jossain myöntääkin inspiraation lähteen. Mun korvaan kuuluu myös paljon Mount Kimbietä, mutta tuskin tästäkään Jamesia voi rokottaa.

 Feist-coveri Limit To Your Love oli suoraa esimakua levystä, mutta jotenkin mä silti ajattelin että siinä olisi ollut enemmän viittauksia Jamesin aiempaan tyyliin. Luulin että LTYL jäisi ainoaksi todella vokaalipainotteiseksi kappaleeksi, missä olin tietysti täysin väärässä. Sentään lyriikat ovat pysyneet höllinä ja hämärinä (toisin kuin I Never Learnt To Share kenties ehdottaa, Jamppa on ainoa lapsi). Kuitenkin olin vähän äimän käkenä esimerkiksi Give Me My Monthia ensikertaa kuunnelleesa, joka on pelkästään James ja piano. Näin jälkeenpäin ei yllätyksen olisi pitänyt olla niin suuri, koska James on soittanut pianoa ties kuinka monta vuotta ja se oli vahvasti esillä jo Klavierwerkessä.

Oon kuunnellut koko levyn reilusti yli 10 kertaa, mutta silti mun on vähän vaikea pukea tuntemuksiani sanoiksi. Toivisin että pituutta olisi enemmän kuin 38 minuuttia, ja välillä biisit jää vähän leijumaan sen sijaan että tuntuisivat oikeilta kappaleilta. Kaiken kaikkiaan James Blake on fiilislevy, joskin erittäin hyvin tuotettu sellainen. Välillä mietin, että jäikö jotkut biisit kesken, mutta toisaalta tykkään kyllä häilyvästä tunnelmasta. Tiedän että monet valittaa että tää on tylsä levy, mutta en voi olla ajattelematta että millaisilla kaijuttimilla ne oikein kuuntelee. En todellakaan ole mikään audiophile, mutta tein itse sen virheen että sivuutin Limit To Your Loven peruskaurana kun sen alunperin löysin. Tajusin biisin hienouden vasta kun kuuntelin sen kuulokkeet päässä. Levyllä on paljon hienovaraisuuksia, jotka voi epähuomiossa ohittaa.

Jamesin soundista olisi voinut tulla todella kliininen ja kylmä, muttei tullutkaan. Suuri kiitos tästä menee kotikutoiselle tuottamiselle, josta James on ollut itse vastuussa. En tarkoita kotikutoista mitenkään negatiivisesti, mutta uskon että jos levyn teko ei olisi tapahtunut Jamesin kotona, olisi lopputuloksena voinut olla jotain erilaista. Levy on intensiivinen, sekoitus kovaa ja pehmeää, jotkut kohdat ovat todella intiimejä ja toiset taas steriilimpiä.

Oli miten oli, Jamesin taitoja on varmaan kenenkään turha kieltää. Luulen että tällä levyllä on kaikki mahdollisuudet suureenkin suosioon, ja samalla ehkä jopa nostamaan mainstream-musiikin laatua.

Tää entry on muutenkin niin pitkä etten viitsinyt laittaa Youtube-videoita, mutta kuunnelkaa levy vaikkapa Spotifysta.

skins 5: the verdict is in

Kirjoitin Skinsin vitoskaudesta vähän jo joulukuussa (ja käytin samaa kuvaa :--D), mutta nyt kun kolme ensimmäistä jaksoa on nähty, olen voinut jo muodostaa oikean mielipiteen: uskaltaisin sanoa että tämä sukupolvi on paras tähän mennessä.  Paria hahmoa lukuunottamtta pidän joka ikisestä, juoni on uskottavaa ja pystyn samaistumaan tapahtumiin. Ja olen nähtävästi löytänyt itsestäni pienen hevarifetissin.

Viidennellä kaudella päähenkilö on Frankie, androgyyni tyttö joka muutti Bristoliin edellisen koulun ongelmien vuoksi. Plussaa erityisesti siitä että Frankie a) ei ole sekaisin à la Effy b) käyttää creeppersejä (jollaiset itsekin omistan, ah nuoruus) c) on homoparin adoptoima ja toista isää näyttelee rakastamani John Sessions. Tosin vielä enemmän innoissani olen siitä että flawless Chris Addison uusii roolinsa David Bloodina.

Muita hahmoja on oma suosikkini metalhead-Rich, hänen paras kamunsa Alo joka näyttää saavan muotivinkkinsä Patrick Wolfin roskiksesta sekä Mean Girls-vibainen kolmikko Mini, Liv ja Grace joka onneksi näyttää hajoavan. Lisäksi on vielä Minin poikaystävä Nick joka on ihan kauhea ja ~mysterious Matty joka ei saa edes omaa jaksoa.

Eniten tykkään tällä kaudella siitä, että viime sukupolven loputon draama on poissa. Neloskauden lopussa vihasin jokaista hahmoa, eikä edes monivuotinen Jack O'connell-fanitukseni onnistunut pelastamaan kautta. Toisin on uusissa jaksoissa. Skins on taas realistinen, hauska ja niin hyvin kirjoitettu että näyteltykin. Ja Napalm Death soittaa kakkosjakossa livenä.

Vitoskauden kaikki jaksot taitavat olla Youtubessa, tässä linkki ensimmäisen jakson ensimmäiseen osaan.

destroyer: kaputt

En tiedä latailiko kukaan muu koskaan Pirate Bayn Indie/Rock Playlistejä, mutta kolmisen vuotta sitten tutustuin niiden kautta moneenkin bändiin. Noilta playlistoilta kuulin ensimmäisen kerran esim. Vampire Weekendiä, Holy Fuckia, M83:sta, Wild Beastsia ja Jens Lekmania. Varsinkin Holy Fuckia tulee kuuneltua aktiivisesti vielä nykyäänkin mutta silti pari bändiä meni vähän ohi suun, eritoten Destroyer. Dan Bejarin fronttaama yhtye/projekti/mikä onkaan on julkaissut vaikuttavat yhdeksän kokopitkää ja pari EP:tä päälle, unohtamatta Bejarin levytyksiä These New Pornographersin ja Swan Laken riveissä.

Silti Destroyer ei saanut multa ansaitsemaansa huomiota kuin vasta tällä levyllä. Kuuntelin vähän aikaa sitten vähän vanhempia biisejä uudestaan, enkä ollut enään yhtään hämmennyksissäni miksi Kaputt iski niin kovaa verrattuna aiempaan tuotantoon. Vaikka Bejarin laulu- ja laulunkirjoitustyyli on todella omaleimainen, niin soundi on tällä kertaa hyvinkin erilainen. En sanoisin että suoranaisesti parempi, mutta erilanen. Koitan päästä eroon ainaisista vertailustani, mutta Kaputt on samaa sarjaa Ariel Pinkin ja Twin Shadown kanssa kasarirevivalin suunnannäyttäjänä. Nimikkobiisissä on todella New Order-vibaista menoa ja koko levy on vähän cheesy syntikoidensa ja saksofoniensa kanssa. Mutten tarkoita sitä mitenkään pahana asiana.

Monessa biisissä Bejar ei niinkän laula sanan perinteisessä merkityksessä, vaan pikemminkin lausuu lyriikoita sävelessä. Rakastan Bejarin ääntä, ja tietyt kohdat saa suorastaan kehräämään. Esim. Savage Night at the Operassa lauletaan I heard your record, it's alright joka on jostain syystä melkein levyn paras kohta.

Kaputtilla on vain yhdeksän biisiä, mutta pituutta 50 minuuttia. Silti en jää kaipaamaan mitään enkä halua mitään pois. Nähdään Best of 2011-listojen kärkipaikoilla.

Ps. James Blakesta myöhemmi tällä viikolla, eka pitää kuunnella vielä pari kertaa kunnon laitteilla oikealta levyltä.

videopost: james blake, no age ja braids

Tulevan Mercury Prize-voittajan James Blaken s/t debyytti tulee vihdoin kauppojen hyllylle ensi viikon maanantaina eli 7.2. Sitä ennen pientä maistiaista tarjoilee The Wilhelm Screamin video:



Mistä näitä Jamppoja tulee? Haluun oman. Jos hypoteettisesti ajatellen olisin jostain syystä kuullut koko levyn jo, niin voisin sanoa että se on ihan helvetin hyvä ja täytyy olla aika kuollut sisältä jos ei diggaa. Tosin uskaltaisin ihan pikkusen valittaa vokaalien päällekäyvyydestä Blaken aikaisempien EP:iden soundin kustannuksella. Koko albumista on sampleri Blaken Youtubessa.

Täytyy myöntää että Everything in Between on alkanut maistua paremmin viime aikoina. Fever Dreaming on yks mun lempparibiiseistä levyllä eikä videokaan ole paha, vaikka ohjaaja Patrick Daughters ei kuulukkaan mun suosikkeihini. Daughters on nimittäin vastuussa Grizzly Bearin Two Weeksistä mikä on ehkä hirvein musavideo minkä tiedän.


Braidsistä tulikin kirjoitettua ihan vähän aikaa sitten joten mitäpä siihen lisäilemään. Tällaset videot on kyl aika rasittavia mutta ainakin biisi on hyvä!