BAHF

lempparit of 2k11

2012-01-04T14:04:00.000+02:00

Jaa, vuosi taisi vaihtua. Tiedän, että mun varmaan kuuluisi listata kaikki lempparilevyt sijoille 50-1, mutta se ei tunnu ihan tyyliseltäni enkä usko, että ketään oikeasti kiinnostaa. Ei mulla noussut yksikään albumi tai biisi ykköseksi, vaikka montaa rakastinkin. Paremmuusjärjestykseen laittaminen olisi kuin lempilapsen valinta - mahdotonta tai ainakin sellastia, joka kuuluisi pitää itsellään. Listasin tähän myös vähän enemmän sellaisia julkaisua, joista en ole puhunut aiemmin paljoakaan. Kaikki lukijat varmaan tietävät, että Fucked Upin David Comes to Life ja James Blaken s/t-levyt oli musta ihan jees. Mut hei, without any further ado:

The Antlers

Kävin katsomassa Andrew Haighin Weekendin ja tajusin, että Antlers onkin ihan mahtava. Burst Apart on ehkä mun vuoden 2011 eniten kuunneltu levy.

ASAP Rocky

Jostain syystä räppi kuulosti erityisen hyvältä, ja ASAP Rocky oli siinä eturintamalla. Lyriikat ei ole mitään maailmanräjäyttäviä, mutta diggaan ihan helvetisti biiteistä joista vastaa mm. Clams Casino.

Death Grips

Räppilinjalla jatketaan. Death Gripsin Ex-military oli oikeasti jotain uutta ja kokeellista räppiä jonka kanssa tarvistin monta kuuntelukertaa tajutakseni sen hienouden. Harmillista kyllä en kerennyt ostaa levyä netistä eikä sitä ole kai (vielä) julkaistu kauppoihin.

Iceage

En ole vieläkään ihan varma mitä mieltä olen Kööpenhamilaisesta Iceagesta. Ostin levyn Philadelphiasta ilman, että olin kuullut siltä yhtäkään kappaletta. Olin yllättynyt, pääosin vieläpä positiivisesti. Iceage kuulostaa tuoreelta ja vihaiselta, eli juuri sellaiselta millaisena punkkini tykkäänkin.

Nicolas Jaar

Voi Nicolas kuinka sua rakastan. Jäbä ei julkaissut vain erinomaisen kokopitkän Space Is Only Noise vaan myös mahtavan EP:n Don't Break My Love. Miten voikin olla näin hyvä?

Mogwai

Skotlannin lahja maailmalle aukesi mulle vasta viimeisimmän Hardcore Will Never Die, But You Will-levyn myötä. Ja voi kuinka aukesikaan. Olen edelleen sitä mieltä, että ensimmäinen puoli on huomattavasti toista parempi, mutta ei sekään huono ole. San Pedro ja Rano Pano oli vuoden kovimpia biisejä ja toimii edelleen. Hardcore on muuten myös täydellistä matkustus-musiikkia. Istuin junassa jos toisessakin keväällä Keski-Euroopassa ja tuijotin ikkunasta Mogwain tahtiin.

Real Estate

Days on ihana levy, alusta loppuun. Se tuo hyvän mielen ja rennon fiiliksen. Alkaa tahtomattaankin hymyilyttämään kun kuulen Real Estaten kitarat ja Martin Courtneyn äänen. Pakko mainita myös Alex Beekerin laulama Wonder Years joka repii sydämestäni.

Rihanna

Pakko myöntää näin alkuun, etten ole koskaan kuunnellut yhtäkään Rihannan levyä alusta loppuun. Mutta kun sinkut on niin hyviä miksi vaivautuisin? We Found Love oli vuoden 2011 virallinen party anthem joka pakotti aina tanssilattialle vaikka olisi ollut jo lähdössä kotiin. Plus Rihanna on superliikkis ja cool. Ja We Found Loven video on hieno.

Tall Ships

Tiedän, että kirjoitin jo Tall Shipseistä aiemmin, mutta en vaan pääse yli siitä kuinka hyvä tämä bändi on. Kiitos Henrylle esittelystä! Eka kokopitkä pitäisi ilmestyä tänä vuonna ja varokaa vaan, se tulee räjähtämään.

Spessumaininnat:

Ceremony - Uusin levy Roherent Park tuli ulos jo 2010 mutta löysin sen vasta pari kuukautta sitten. Meikän lemppari uusi hc-levy, suosittelen.

Azelia Banks - Azelia on ehdolla BBC:n Sound of-kilpailussa, enkä täysin tajua millä meriiteillä. Tyypillä on tasan yksi hyvä biisi, mutta se onkin sitten ihan omassa luokassaan. 212 on yksinkertaisesti sanottuna ihan helvetin hyvä biisi jossa kaikki toimii.

2000-luvun alun r&b - Destiny's Child, TLC, Kelis etc. etc. IHANAA. En ole varma kuinka suuri osa tästä on nostalgiaa mutta miten tästä ei voi digata? Eniten rakstan sitä, että DJ:t on myös tajunneet tän. Tai no, ei nähtävästi Suomessa koska kävin Lauantaidiskon Tapsan tansseissa Destiny's Childiä pyytämässä enkä saanut :(:(:(:( Hei lauantaidisen jäbät ja muutki, saanen ohjata teidät Spotifyn parhaan soittolistan suuntaan --> <3

vondelpark

2011-12-01T23:14:00.001+02:00

Olin eilen katsomassa James Blakea (ja olen aika varma, että kävelin King Krulen ohi monta kertaa... Tukasta ei voi erehtyä). Jamppa oli tapansa mukaan erinomainen ja CMYK:n liveversio oli parasta mitä olen kuullut aikoihin, mutta erityisen vaikuttunut olin lämppäribändi Vondelparkista.

Yritin etsiä jotain infoa siitä keitä nämä Vondelparkit oikeastaan ovat, mutta aika niukkasti oli mitään tarjolla. Bändillä ei ole Myspacea eikä Facebook-sivu kerro oikein mitään, saatika Last.fm. Asiat joita olen saanut selville tutkivaa journalismia harjoittaen jotka ovat mitä luultavimmin totta:

- Alunperin Surreystä, nykyinen olinpaikka East Dulwich, toisin sanoen ihan mun hoodeilla. South East represent! Muutenkin Vondelpark on niin selvästi Etelä-Lontoosta kuin olla ja voi.

- Levyttää R&S Recordsille, eli samalle yhtiölle kuin mm. Aphex Twin, James Blake ja Pariah.

- Ensimmäisen EP:n nimi on Sauna. Jo se yksinään nostaa pisteitä.

- Kuulostaa hyvältä (tästä olen jo melko varma)

Luin jostain, että Vondelpark kuulostaa the xx:n remixaamalta. Kuulen kyllä yhteyden, mutta silti the xx:n vertaaminen on jotenkin tosi laiskaa. Vondelparkissa on laaja skaala vaikutteita, aina Kalifornia-nostalgiasta Burialiin ja Mount Kimbieen. Silti viba on kieltämättä välillä samantyyppinen mitä xx:n debyytillä kuultiin, varsinkin kitarat ja yleinen vähän masentunut ja synkkä tunnelma.

Vondelpark on juuri täydellistä fiilistelymusiikkia tähän vuodenaikaan. Ei liian päällekäyvää, muttei myöskään tyhjää nössöilyä jossa ei ole mitään sisältöä. Julkaisuja on tähän mennessä vasta kaksi, kumpikin EP-kokoa, mutta toivottavasti myös kokopitkä näkee kohtapuoliin päivänvalon. Sitä odotellessa.

vice, fucked up ja on the road

2011-11-11T19:40:00.001+02:00

Sain noin kuukausi sitten (hups) sähköpostia Vice Scandinavialta. Mulle lähetetään jonkin verran mailia blogiosoitteeseen, mutta aika poikkeuksetta en ole niistä kirjoittanut koska tottapuhuen harvoin ne on mua kiinnostanut enkä halua kirjoittaa sellaisesta mistä en itse ole innostunut. Tällä kertaa päätin kuitenkin toisin, koska hei, Vice. Ensimmäinen Vice jonka koskaan löysin oli The Sex Issue vuonna 2005. Taisin olla 13-vuotias, joten tuskin tarvitsee sanoa kuinka silmätavaava kokemus tuo oli. Muistan heittäneeni sen pois ettei äitini löytäisi sitä.

Vice ja minä oltiin läheisiä varsinkin joskus neljä vuotta sitten. Mulla taitaa olla suurin osa 2007-vuoden lehdistä, ja jokainen niistäkin on koluttu läpi pari kertaa. Olen löytänyt joitain kaikkien aikojen lempibändeistäni Vicen sivuilta, mm. No Agen, Deerhunterin, Black Lipsit. En voi sanoa varmasti, mutta olen aika varma, että luin myös Fucked Upista ensimmäisiä kertoja Vicen sivuilla.

Jossain välissä tämän blogin historiaa on ehkä saattanut tulla esille se, että pidän kovasti tuosta kanadalaisesta hardcore-yhtyeestä. Välillä mietin olenko taantunut alkuteinivuosien tasoiseen stannailuun koska olen käynyt kolmella keikalla pelkästään tänä vuonna. Niin myös Halloweeninä:

Oli kivaa.

Lehden lisäksi tykkäsin aina kovasti Vicen VBS.tv-nettitelkkarista. Varsinkin True Norwegian Black Metal on must-see ja YLE:lläkin näytettyä Heavy Metal In Baghdadia suosittelen myös. Siksipä olin oikeasti innostunut Vicen ja Marshallin uudesta, Eagels of Death Metalin Jesse Hughesin juontajamsta On The Road-sarjasta, jossa seurataan roudareita.

Osia on tullut nyt kuusi, mutta tarvitseeko edes kysyä mikä on mun lemppari?

Ensi maanantaina alkaa sarjan kakkoskausi, jossa Les Savy Favin Tim Harrington näyttää tekevän kaikenlaista vähän epäilyttäävää:

moi / tall ships

2011-10-19T19:02:00.001+03:00

Enhän mä täältä voinut pysyä poissa. Toinen blogini päivittyy edelleen, mutta ehkäpä tämäkin saisi nyt vähä tuulta alleen! Varsinkin kun ensimmäistä kertaa ympärilläni on koko ajan ihmisiä joilla on lähestulkoon samantyyppinen musamaku ja uusia bändituttavuuksia satelee koko ajan. En halua kuulostaa superpretentiousilta, mutta olen niin tottunut olemaan useimmissa porukoissa se, joka tietää ennestään kaikkien lempibändit, että on mukava saada vähän vaihtelua.

Kämppikseni kaveri soitti mulle viikonloppuna tämän hetkisen lempparibiisini, Tall Shipsin Vesselsin:

Tall Shipsistä ei ole paljoakaan tietoa mistään. Jäbiä on kolme, nykyinen olinpaikka Brighton ja edellinen EP, There Is Nothing But Chemistry Here tuli ulos melko tarkalleen vuosi sitten. Ymmärtääkseni täällä Briteissä on erittäin hyvinvoiva matikkarokki-yhteisö, jota Tall Shipskin kai lähinnä edustaa. Itsellä genre on aiemmin rajoittunut lähinnä Foalsin aiempaan tuotantoon, mutta selvästi tässä on jotain tärkeää meneillään.

Jollain tapaa kuulen Tall Shipsissä myös vähän Mogwain uusinta, mikä ei todellakaan ole huono juttu. Silti mun kiinnostuksen sai nousemaan se, että biiseissä on jotain, mitä en ole kuullut ennen tai ainakaan pitkään aikaan. Siksi toivonkin, että Tall Ships nousee vielä uljaaseen loistoon koska tällä soundilla sen he ansaitsevat.

hei

2011-09-25T17:31:00.000+03:00

Muutin eilen Lontooseen ja aloitin sen seurauksena uuden blogin. Se on täällä. En usko että jaksan päivittää kumpaakin, joten BAHF taisi nyt olla tässä. Tai katsotaan, ehkä joskus aloitan uudelleen mutta tällä hetkellä aikatauluni on huomattavasti hektisempi kuin koskaan ennen.

Uusi blogi ei tule olemaan enää pelkästään musiikiin yms. keskittynyt, vaan pikemminkin omaan elämääni liittyvä. Seuratkaa ja sillai jos kiinnostaa!

oon ihan fucked up

2011-08-24T20:19:00.001+03:00

Viikonloppuna Jyväskylässä järjestetään Lutakko Liekeissä-minifestari. Esiintyvien bändien joukossa on mm. Kakka-hätä 77, Lighthouse project ja Disco Ensemble, mutta mulle on tasan yksi syy vierailla Jyväskylässä ensimmäistä kertaa: Fucked Up, yksi maailman parhaista livebändeistä.

Kanadan lahja maailmalle julkaisi viime kesänä kolmannen kokopitkän David Comes To Life, josta löytyy pari sanaa täällä. Ajan saatossa mielipiteeni Davidista on vain parantunut entisestään, ja kuuntelen sitä edelleen todella usein. Pidän joka ikisisestä biisistä, mitä ei tapahdu kovin usein. Pari viikkoa sitten sain myös haltuuni levyn 7" sinkkujulkaisut, jotka myös avaavat Davidin tarinaa:

Do All Words Can Do, Octavio Made The Bomb (nytpä sekin selvisi!), Remember Me, Byrdsdale Garden City ja jo Philadelphian keikalta ostettu muka-rajoitettu The Other Shoe.

Fucked Upin diskografia on tunnetusti niin laaja kuin laadukaskin, ja sinkkubiisit ovat mielestäni täysin samaa tasoa kuin itse levyllekin päätyneet kappaleet. Omaksi lemppariksi on noussut Do All Words Can Do / What Would You Do (For Veronica), jonka kumpikin puoli on erinomainen.

Sinkuista puheenollen, The Other Shoen video näki valon hiljattain:

Kaikki stannailuni huomioonottaen tuntuu ikävältä sanoa näin, mutta toi video on musta FU:n surkein. En tiedä johtuuko huonous siitä, että The Other Shoe on ensimmäinen vähän traditionaalisempi musiikkivideo FU:n uralla, jossa on oikeasti tarina, mutta näyttelijät ovat niin järkyttävän huonoja etten pysty keskittymään muuhun. Eivätkä ne edes samoja kuin 7" kansissa! Tykkään kyllä noista kävelykohtauksista, mutta seuraavan videon (blogin mukaan Turn The Season, jes!) toivoisin olevan vähän öh, tutumpaa Fucked Up laatua. Tai jos ihan radikaaleiksi mennään, niin soittovideokin voisi olla mielenkiintoinen!

afterflow pt.2

2011-08-16T17:35:00.000+03:00

Tässä entryssäpä ei ole muuta kuin tekstiä, hah!

Top 5 parasta:

1. Nakin vegelihikset. Flown halvin ruokaständi oli tänäkin vuonna paras. En ole syönyt lihistä varmaan lähemmäs kuuteen vuoteen, oli erinomaista! Söin kaksi, mutta olisin voinut syödä neljä kertaa enemmän.

2. James Blake. Olihan se ihana. Lähdettiin erinomaisilta paikoilta Kanyestä puolen tunnin jälkeen eikä harmittanut yhtään. Blake ja poppoo soittivat täydellisesti ja basso oli kirjaimellisesti luita myöten tärisyttävä. Yllättävän moni ei näytä Jampasta välittävän, mutta mulle se oli täydellinen lopetus ja yksi koko viikonlopun parhaista. Välillä voi vaan ihan fiilistellä. Niin ja propseja erityisesti CMYK:stä ja Klavierwerkestä sekä Burialin (!!!!!!!!) soitosta ennen keikkaa.

3. Mayer Hawthorne. Menin keikalle lähinnä Tomin seuraksi yhden biisin kuulleena ja ilman mitään odotuksia. Mayer oli ihan mahtava. Alusta loppuun tunnelma oli iloisen riehakas eikä Mayerin karismaa hillinnyt edes douchet aurinkolasit (sisäpiirin tietojen mukaan miehellä oli jet lag tullessan Oslosta). Olin niin myyty että taitaa olla levyostosten paikka.

4. Nokia Blue Tent. ERITTÄIN mielyttävä ja tarpeellinen lisä. Kaikki oli kohdallaan ja olisin mielelläni katsonut kaikki keikat siellä. En keksi mitään muuta negatiivistiä kuin se, että henk. koht. mua rasitti ihan sikana se, että bändien soittaessa mikserin takana olevalla isolla ruudulla ei näkynyt itse bändi vaan (paikoiten todella lamet) taustavideot. Aina ei jaksanut mennä eteen ja olisin mielelläni katsonut pari keikkaa ruudulta leputtaessani jalkojani.

5. Suurin osa ihmisistä. Niin kuin kaikki muukin mihin voi edes jotenkin yhdistää sen karmaisevan h-sanan, Flow näyttää herättävän ihmisissä vallan kiihkeitä tunteita. Paikalle tullaan vaan pukeutumaan, ketään ei kiinnosta musiikki, kävijät kuvittelevat olevansa parempia kuin muut jne. Silti, kumma kyllä, Flowssa ihmiset ovat olleet kohteliainta ja kaikin puolin rennointa keikkayleisöä mitä olen todistanut. Vaikka Janelle Monáen keikan aikana Nokian teltta oli tupaten täynnä, oli silti tilaa hengittää eikä kukaan (pahemmin) töninyt tai etuillut. Kanyessa oli tietysti aika ahdasta, mutta sille nyt ei voinut mitään. Vaikka oltiin ihan rappusten vieressä, ei Kanyen ohi kulkiessa tullut aggressiivista työntöä, mikä olisi tapahtunut 95% keikoista joissa olen ollut.

Top 5 huonointa:

1. Känniset fistpumppaajat. Miksi, miksi, miksi. Vaikka kuinka toivoisi, Flow ei ole Jersey Shore. Kukin toki tanssikoon tavallaan, mutta en todella usko että Rubikin tahtiin etusormen heiluttelu yläilmoihin on mitenkään kanssaihmisten mielialaa kohentavaa. Varsinkaan kun kyynerpää meinaa osua allekirjoittanutta naamaan n. 2 sekunnin välein. Eikä varpaillekaan välttämättä tarvitse pomppia.

2. Omat huonot päätökset. Käytiin Cirkossa kääntymässä, mutta unohdettiin mennä uudestaan. Vaikutti mukavalta, toivottavasti on ensi vuonnakin.

Battlesin, Joy Orbisonin ja Pantha Du Princen missaaminen kouraisee edelleen. Jos voisin mennä ajassa taaksepäin skippaisin koko Kanyen ja menisin Battlesiin. Harmittaa erityisesti sen takia, että odotin koko viikonlopun ajan pääseväni vähän riehumaan, ja luulen että Battlesissä se olisi onnistunut. Joy Orbison ja PDP piti jättää väliin myöhäisen ajankohdan ja Voimalan vastemielisyyden takia. Varsinkin PDP:n bookkaamine puoli kahdeksi oli musta virhe järjestäjiltä. Olisi toiminut vaikka Nokiankin teltassa ja paljon aiemmin.

3. Ihmeelliset aika- ja paikkavalinnat. PDP:n lisäksi erittäin suurta ihmettelyä aiheuttaa edelleen päätös laittaa About Group alkamaan jo ennen kuutta. Naurettavan huono ajankohta, bändi olisi ansainnut paljon parempaa. Itsekin missasin juuri tuon aikaisen ajan takia, vaikka kiinnostusta olikin. Twin Shadown laittaminen päälavalle oli myös vähän erikoinen idea. Avara tila ei sopinut yhtään musiikkiin eikä tottapuhuen George Lewis Jr:n karismalle. Black tent olisi ollut sopivampi. Mielummin olisin nähnyt Rubikin päälavalla.

4. Informaation puutteet. Kanyen 15 minuuttia aikastuneesta aloitusajasta kyllä mainostettiin joka puolella, mutta Lykke Li:n peruuttamisesta (mikä ei onneksi hetkauttanut mua ollenkaan) ei saanut oikein mitään infoa ilman omaa etsintää. Samoin Kanyen show:n alkamisajasta ei tullut mitään uutta tietoa sen jälkeen kun Tea Khalifa tuli lavalle ilmoittamaan "10-15 minuutin odotuksesta" joka loppujen lopuksi kesti yli 45 minuuttia. Teaa ei muuten tarvitse palkata ensi vuonna. Pliis. Juonnot olivat vähintäänkin kiusallisia.

5. Muut ärsyttävät käytännön asiat. Ymmärrän että Sörnäisten rantatieltä ei haluta päästää kaikkia sisään jotta pressit ja muut ~vipit~ pääsevät sisään jonottamatta, mutta bipolaarinen suhtautuminen sieltä poistumiseen alkaa käydä hermoille. Välillä sieltä pääsi ulos, toisinaan käskettiin menemään pääportin kautta. Mielestäni Sörnäisten uloskäyntiä voisi käyttää toissuuntaisena vaikka puolen yön jälkeen. Siihen aikaan väsyttää jo muutenkin eikä huvita aina kiertää turhaan.

Olisin myös arvostanut kovasti jos perjantaina olisi voitu merkitä missä kulki jono jo rannekeen hakeneille. Käytiin kysymässä asiaa lipunmyyntitiskiltä ja vastaus oli että "jossain tuolla päin, mutta siellä ei ole kylttiä". Jaa, kiitos.

Juomien hinnat olivat tietysti aika naurettavia, mutta eipä tullut juotua liikaa. Taisin nauttia yhden bissen koko viikonlopun aikana (festarialueella).

Muita huomioita: Pains Of Being Pure At Heart oli hyvä, mutta varsinkin ensimmäisen levyn biisit kuulostivat karmaisevan samanlaisilta. Keksittiin niille kaavakin:

1. kova ja äänekäs intro
2. syntikka mukaan
3. musiikki hiljenee, laulu alkaa
4. musiikki kovalle ja kertsi
5. toista kunnes pari minuuttia on täynnä

Summa summarum: ensi vuonna uudestaan.

huomenna!

2011-08-11T20:27:00.002+03:00

Kuten joku onkin ehkä saattanut kuulla, Flow Festarit starttaa huomenna kolmipäiväisen iloittelun hyvän musiikin ja mukavan menon ystäville. Vähän kaikki ovat aiheesta jo kirjotelleetkin, ja muiden vinkkejä voi tarkastella helposti Jyrin toteuttaman Rosvot-palvelun kautta. (Käytännöllinen juttu muuten, mutta ainakin mun minimaalisella 13" näytöllä tagit katkeaa r-kirjaimen kohdalla.)

Kirjoitin ensimmäisenä ilmoitetuista artisteista huhtikuussa täällä, eikä sen jälkeen ole tullut enää varsinaisia must-see bändejä. Itse asiassa varmaan ainoa lisäys mun kalenteriin on vasta tällä viikolla ilmoitettu, Q-Tipin tilalle tuleva MF Doom. Jäbän tuotanto ei ole kovin tuttua, mutta livenä varmaan erittäin mielenkiintoinen! Ylläripylläri peruuttaneen Zombyn tilalle tuli mulle ennestään tuntematon Balwan, joka oli kyllä mun mielestä vähän erikoinen valinta koska musiikillisesti noi kaksi eivät ole kovinkaan lähellä toisiaan. Esim. SBTRKT olis kelvannut... Niin ja olen syvästi järkyttynyt siitä, että Battles ja Kanye on nyt päällekäin! En hyväksy ollenkaan.

Suvilahdessa nähdään, toivottavasti ei sada!

tämän entryn nimi ei ole london calling

2011-08-04T17:19:00.000+03:00

Tuntuu etten ole viime aikoina muuta tehnytkään kuin täyttänyt kaavoja, metsästänyt informaatiota ja täyttänyt vähän lisää lappusia. Vuoden kestänyt stressiprojekti on nyt lopuillaan, ja Twitteriäni seuraavat tietävätkin jo mistä puhun, mutta kenties tätäkin puolta olisi hyvä infota:

Ta-daa, pääsin kouluun ja muutan Lontooseen syyskuun loppupuolella! Menen University of Londonin Goldsmithsiin opiskelemaan historiaa ja politiikkaa. Goldsmiths on taiteisiin ja humanistisiin tieteisiin keskittyvä yliopisto, jossa on opiskellut mm. Damien Hirst ja suurin osa YBA-ryhmästä, 3/4 Blurin jäsenistä ja James Blake. Kaikki tosin taidealoilla joten valitettavasti namedroppailu ei suoranaisesti pönkitä mun opiskeluani... Klaxons ja koko New Rave-juttukin on samoilta hoodeilta kotoisin, mutta olen kyllä ihan tyytyväinen että ne ajat ovat jo ohi.

En ole ihan varma miten bloggaamisen kanssa käy. Toki kirjoitan samaan (tai toivottavasti parempaan) tahtiin sinne syyskuun lopulle asti, mutta jatko jää nähtäväksi. Rakastan kyllä omien mielipiteiteni kirjoittamista sen verran paljon, että jos kiire ei ole ihan mahdoton niin jatkan. Aloitan silti luultavasti myös uuden, enemmän omasta elämästäni kertovan blogin sitten muuton jälkeen. Äiti käski.

hyvää sunnuntaita

2011-07-24T23:06:00.000+03:00

Oon kuunnellut tätä repeatilla kolme päivää enkä vieläkään kyllästy. Dominicin lauluääni tuo liveversioon ihan uuden tason. Ei myöskään haittaa että Abbey Roadin videot on aina ihan huippulaatua.

Ps. Oon Tampereella. Näin jo Jonne Aaronin enkä ole ehtinyt kun vasta ruokakauppaan. Villiä seutua tämä!

sbtrkt: sbtrkt

2011-07-19T16:12:00.001+03:00

Mikä siinä on, että britit ja varsinkin lontoolaiset osaavat elektronisen musiikin niin hyvin? Burial, Four Tet, Gold Panda, Mount Kimbie, ja Flowssakin esiintyvät Joy Orbison ja tietysti James Blake ovat vain ensimmäisenä mieleen tulevia. Silti ehkä tällä hetkellä mielenkiintoisin tulokas on Aaron Jerome aka SBTRKT (lausutaan Subtrackt), jonka s/t-levy ilmestyi mm. Holy Fuckia ja The XX:ää julkaiseella Young Turksilla viime kuun lopulla.

SBTRKT voisi musikaalisesti olla Flying Lotuksen, Jamie Woonin ja James Blaken yhteistyön tulos. Blakesta ja Woonista poiketen SBTRKT on kuitenkin pääasiallisesti tuottaja ja jättää laulamisen jotain taustoja lukuunottamatta vierailijoille. Itse lämpenen erityisesti lähes puolella biisesitä laulavalle Samphalle, jonka rauhalliset, r&b-vaikutteiset vokaalit pitävät biitit lämpiminä. Levyn kohokohtia on myös ruotsalaisesta Little Dragonista tutun Yukimi Naganon laulama Wildfire.

Muita vierailevia vokalisteja ovat Jessie Ware ja Roses Gabor, jotka eivät sano mulle niminä mitään mutta kuulostavat kyllä erinomaiselta.

Toki levyllä on myös instrumentaalisia biisejä, mutta jotenkin ne tuntuu enemmän introilta. Tosin mulla on aina vähän ongelmia sulattaa levyjä, joissa on osalta todella vokaalipitoisia ja toisaalta taas täysin instrumentaaleja biisejä... En silti tarkoita etteikö SBTRKT:n vokaalittomat biisit olisi hyviä, mutta ne on vaan vähän helpommin unohdettavia. Ei auta että varsinkin pari kappaletta kuulostaa niin Flying Lotukselta että en hetkeen meinaa tietää mitä levyä kuuntelen. Samoin Heatwaven lopussa (about 1:53 -->) on niin Pantha Du Princelta kuulostava kohta että sen on pakko olla suoraan samplattu.

Kaikista kiinnostavinta SBTRKT:ssä on musta se, miten samalla poppia ja ns. undergroundia se on. James Blake on joillekin liian tylsä (tähän ei mitään kommentoitavaa...) ja Woon liian tavallinen, mutta SBTRKT on musta löytänyt täydellisen tasapainon. Luulen että vetoaa aika monenlaisiin ihmisiin, ihan listahittityypeistä kokeellisemmasta kiinnostuneisiin.

black lips: arabia mountain

2011-07-15T00:15:00.002+03:00

Atlantalainen garagebändi Black Lips soitti tiistaina Nosturissa, ja olin itsekin pääkallopaikalla todistamassa tätä erinomaista keikkaa. Ainoa mitä jäin kaipaamaan oli uuden Arabia Mountainin biisit koska ne ovat parasta mitä Black Lips on tehnyt ehkä koskaan. Keikalla kuultiin lähinnä levyn sinkkujulkaisut, ja vaikka tykkään Lipsien vanhemmastakin tuotannosta, olisin ihan mieluusti kuunnellut Arabia Mountainin kokonaisuudessaan (ja ehkä O Katrina ja Bad Kids siihen päälle).

Luettuani että uuden albumin on pääosin tuottanut Mark Ronson, olin vähän epäileväinen. Pelkäsin viime vuosina mm. Duran Durania, Kaiser Chiefsiä ja Daniel Merriweatheria tuottanneen Ronsonin tekevän Black Lipseistä radioystävällisempää rakastamani rosoisuuden kustannuksella. Kun Arabia Mountainilta julkaistiin ensimmäinen biisi, Go Out And Get It, olin suoraan sanottua järkyttynyt siitä miten siistiltä, positiiviselta ja värikkäältä se kuulosti. Miljoona kilometriä bändin edelliseltä 200 Million Thousand levyltä. Mainstreamilta, jos sitä kirosanaa saa käyttää. Silti koukku oli niin huumaava että uusi soundi voitti puolelleen.

Parasta Go Out And Get It:issä on se, että se on levyn vähiten hyvä biisi. En halua sanoa huonoin, koska levyllä ei ole yhtäkään huonoa biisiä. Oikeasti. Enemmän tai vähemmän hyviä, mutta pidän silti jokaisesta. Arabia Mountain on ehdottomasti Black Lipsien helpoiten lähestyttävä albumi, mutta se ei mielestäni ole mitenkään negatiivinen asia. Erityisesti lyriikoiden tärkeys korostuu kun musiikki on helpommin sisäistettävää. Levyn kolmosraita Spidey's Curse kertoo Spidermanistä, Raw Meat kaikesta ällöttävästä ("fresh maggots on my teeth") ja sinkkubiisi Modern Art huumeiden ottamisesta taidenäyttelyissä. Sanoitukset on kekseliäitä, hauskoja ja fiksuja, mutta silti hyvin yksinkertaisia.

Kaikista muistettavimmat biisit tulevat vasta levyn viimeisellä puoliskolla. Popimpi New Direction, likaisempi Noc-A-Homa ja Bob Dylanihko Don't Mess Up My Baby hipovat jo aika lähelle täydellisyyttä.

Vuosi on vasta puolessa välissä, mutta Arabia Mountain on kyllä erittäin kova kilpailija mun Best of 2k11-listalla. En osaa sanoa tästä paljoakaan negatiivista. Toki jos aiemmat levyt ovat lähempänä sydäntä niin Arabia saattaa olla aikamoinen pala purtavaksi, mutta itse en ole parempaa levyä tän kesän soundtrackiksi löytänyt.

male bonding: endless now album trailer

2011-07-09T14:07:00.000+03:00

Male Bonding - Endless Now (Album Trailer Video) from Sub Pop Records on Vimeo.

Viime vuonna hienon esikoisalbumin Nothing Hurtsin julkaisseelta Male Bondingilta tulee uusi levy, Endless Now, elokuun 30. päivä. Tässä vähän esimakua ja videota tekoprosessista tuottaja John Agnellon kanssa. Levyltä on jo aiemmin ollut kuuntelussa biisi nimeltä Bones, jolla on pitutta Male Bondingille erittäin epätyyliset yli kuusi minuuttia.

En muuten mennytkään Ruissiin, ei yksinkertaisesti ollut varaa käyttää niin paljon rahaa pelkkää Fleet Foxesin keikkaa varten. Harmittaa älyttömästi mutta toivottavasti kaikki paikallaolijat osaa nauttia oikein kunnolla!

home again

2011-07-07T19:34:00.000+03:00

Hei taas. Oliko ikävä? Mulla oli! Amerikan ihmemaasta on palattu koti-Suomeen, ja jet lagikin on suurin piirtein selätetty. New York oli just niin mahtava kun voi vaan kuvitella. Tosin vähän jäi nakertamaan se, etten päässyt tekemään ihan kaikkea mitä olisin halunnut. Pitänee vaan lähteä uusiksi joskus.

Fucked Upin keikka Philadelphiassa oli mahtava, vaikka Damian ei poistunut lavalta kovin monesti. En voi kyllä muuta kuin jälleen kerran ihmetellä suomalaisen yleisön aneemisuutta, varsinkin jenkkeihin verrattuna. Ei ollut kovin montaa hetkeä jolloin joku ei stage divannut tai hyppinyt muuten vaan lavalla. Mullekin tarjottiin mikkiä monessa biisissä, eli ei voi valittaa! Erityisen tyytyväiseksi mut sai silti Generationin kuuleminen livenä ensimmäistä kertaa.

Flawless! Vaihdoin muuten keikan jälkeen pari sanaa Damianin kanssa, joka kehui kovasti Suomen keikkoja. Hyvä me! Fucked Up tulee muuten Lutakko Liekeissä-festareille elokuun lopussa, eli sinne vaan kaikki.

Osti keikalta myös pari sinkkua joita en ole Suomesta löytänyt:

Noiden lisäksi BEGN-seiskat pitäisi tulla postissa ihan näinä päivinä! Kaikist bändeistä mulla taitaa olla eniten FU:n levyjä... Ja paitoja... Niin ja onhan mulla julistekin! Heheh.

Ostin myös jotain muutakin tähän blogiin relevanttia:

Beats Solo by Dr. Dre. Tiedetään, tiedetään. Olen trendien uhri, kaikilla on tällaset, ylihinnotellut yms. Näin nää alessa alle satasella, enkä yksinkertaisesti voinut jättää niitä kauppaan. Mä olen miettinyt tällasten kuulokkeiden ostamista nyt reilun vuoden, ja kattavien tutkimusten jälkeen piti valita näiden, Audio Technican ath-es7:n tai Sennheiserin hd25-1:n välillä. AT:t oli kaikista näteimmät, Sennheiserit laadukkaimmat (ja kalleimmat) ja nää mukavasti siitä väliltä. Onhan noi aika juntit mutta kuulostaa erinomaiselta! Ja suuresti plussaa myös paksusta johdosta joka ei solmuunnu vaikka kuinka yrittäisi.

Mulla on niin paljon kirjotettavaa niin monesta levystä että huhuh. Palaillaan.

usa! usa! usa!

2011-06-20T10:15:00.000+03:00

Tunnin päästä lähtö lentokentälle josta suuntana JFK ja Chinatown. Matka kestää kaksi viikkoa (Nykissä tulee tosin vietettyä vaan murto-osa) mutta otan kyllä Macbookin mukaan. Toivottavasti jaksan vielä päivittääkin!

Bye!

fucked up: david comes to life

2011-06-15T20:49:00.001+03:00

Mulla on tää samainen kuva nyt seinällä!! Kannatti odottaa yli viikko ennakkotilausta...

Mikään ei ole mukavampaa kuin se, että odotukset täyttyy ja menee vielä niidenkin yli. Torontolaisen Fucked Upin kolmas pitkäsoitto David Comes To Life julkaistiin viime viikolla, ja se on vaan parantunut jokaisella kuuntelukerralla.

Fucked Up ei ole varsinaisesti hc- tai punk-bändi, vaikka Pink Eyesin/Damianin ääni siltä kuulostaakin. Vaikka ensimmäiset seiskat No Pasaran/Circling The Drainista aina ensimmäisen Year of the...- julkaisuun vuonna 2006 olikin aika perushossea, on FU aina ollut vähän musta lammas. Suurin osa bändin jäsenistäkin on siloposkisten indiesöpisten näköisiä ja järjestää Belle & Sebastianilta pöllittyjä kilpailuja. Siksi onkin täysin hyväksyttävää että David on eeppinen rock-ooppera hehkulampputehtaalla työskentelevästä David Eliadesta joka menettää suuren rakkautensa, kommari-Veronican, epäselvissä olosuhteissa räjähtäneessä pommissa.

Davidissä on neljä näytöstä, viisi hahmoa ja 18 kappaletta. Muistamista helpottaa ainakin vinyyliä kuunteleville se, että näytökset on jaettu kahden levyn eri puolille. Jokaisen biisin alle on lyriikoiden lisäksi myös kivasti selitetty mistä kukin kappale kertoo. Jostain syystä Davidin tarina ei ole täysi auennut kaikile, joten selvennetään vähän:

Koko levy sijoittuu Tacherin aikaiseen Englantiin, kuvitteelliseen Byrdesdale Span kaupinkiin eli samaan josta David's Town-kokoelmankin "bändit" tulevat. (Huomaatteko pienen kaavan?) Ennen levyn alkua David Eliade on elänyt tappavan tylsää elämää ja alistunut kohtaloonsa. Ensimmäisen näytöksen ( Love, then tragedy strikes the town) ensimmäisessä biisissä Queen of Hearts David tapaa Veronica Boissonin, joka on Labourin aktivisti. Pari rakastuu ensisilmäyksellä, ja hetken elämä on chilliä ja kaikin puolin ihanaa, jota käydään läpi eritoten tokassa biisissä Under My Nose. Silti koko ajan on tunne että kaikki on liian hyvin, eli where the fuck it the other shoe? No sieltä se tietenkin tulee, ja Veronica delaa pieleen menneessä terrori-iskussa/pommiräjähdyksessä. Davidin syyllisyydestä tai syyttömyydestä ei ole varmuutta, mutta Dave tietenkin masentuu ja lähinnä angstailee koko toisen näytöksen (David loses Veronica, and then himself, as he succumbs to guilt and despair). Kakkosnäytös on muuten kolmosen ohella mun oma suosikki, ihan sairaan hyviä biisejä kaikki. Toisessa näytöksessä tavataan myös kaksi uutta hahmoa, Vivian Benson ja kertojanakin toimiva Octavio St. Laurent, joka vakuttaa kaikin puolin epäilyttävältä tyypiltä. Kolmannessa näytöksessä (Another character is revealed, putting the responsibility for Veronica's death into question) Octavio puhuu, ja syyttää Davidia Veronican kuolemasta, mutta samalla David kyseenalaistaa Octavion osallisuuden ja sen olisko hän voinut vaikuttaa asioihin enemmän tai vähemmän. Sanaharkkojen jälkeen David hyväksyy kohtalonsa ja uskoo tulevansa toimeen paremmin ilman rakkautta. Neljännessä näyötksessä (A revelation from Vivian sheds more light on Veronica's death; Octavio and Vivian explain their motives, and David is reborn) Vivian kertoo olleensa paikalla Veronican kuollessa ja Octavio ymmärtää olleensa väärässä syyttäessään Davidia. David toivoo vielä yhtä yhteistä yötä Veronican kanssa ja lopulta tulee valoon/eloon = David Comes To Life. Noin yksinkertaistettuna.

Toisaalta tuon ylläolevan kappaleen voisi samantien poistaa jos siltä tuntuisi, koska David on erinomainen levy ihan yksinäänkin, vaikka ei ymmärtäisi sanaakaan lyriikoista. Voin ihan tosissani väittää, ettei tällä levyllä ole yhtäkään huonoa biisiä. Myönnän että osa biiseisä on samanlaisia, mutta Damianin äänenkäytön rajallisuus ei ainakaan mua haittaa. Enemmän olisin ärsyyntynyt siitä, että yhtäkkiä karjunta olisi jäänyt. Fucked Upin pitää kuulostaa Fucked Upilta. Ja Davidillahan on myös paljon (no, neljä) vierailevaa vokalistia (mm. Cultsin Madeline Follin ja Kurt Vile) jotka tuovat ihan oman ulottuvuuden biiseihin.

David ei ole yhtä kokeellinen kuin edeltäjänsä, Polaris Music Prizen voittanut ja kovasti kehuttu The Chemistry of Common Life. Oikeastaan ChemComin olemassaolo ei ole yhtään merkityksellinen Davidille. Bändin mukaan tätä levyä on suuniteltu vuosia, ja ChemComin syntyminen siinä välissä oli todellisuudessa vahinko. Hieno vahinko tietenkin, mutta David on selvästi jatkoa vuoden 2006 Hidden Worldille, ei ChemComille. Hidden Worldin kakkosbiisistähän (ja omasta all-time lemppari FU biisistä) nimikin tulee. Vaikka pitkiä introja (esim. Remember My Name) löytyy edelleen, on soundi jotenkin suoraviivaisempaa ja aitoa. David on ihan helvetin eeppinen ja kunnianhimoisin levy mitä olen kuullut hyvin pitkään aikaan. Toisin sanoen, me gusta.

En pitkitä tätä entryä enempää biisivideoilla. Olin kirjoittamassa tähän jo listaa lempibiiseistäni, mutta lopulta tajusin että olin vaan listaamassa niitä kaikkia. Joten kuunnelkaa vaan koko levy, se on sen arvoinen.

Tässä tosin vielä hyvä haastisjuttu joka kyllä julkaistiin jo aikoja sitten mutta whatever:

Pääsyy sille miksi kaikki kattoo ton on koska MINÄ näyn kahessa kohassa... Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille joka löytää! Vinkki: se on Ankkarockista kaks vuotta sitten, oon superlame enkä tee mitään mielenkiinosta.

juttuja: white denim, tim hecker, fucked up

2011-06-03T13:35:00.001+03:00

Moi kaikki kaverit siellä ruutujen toisilla puolilla! Mulla on huomenna YO-juhlat (amerikkalainen lankoni mietti kovasti mitkä on nämä yo-juhlat, varmaan jotain räppiin liittyvää?) ja sen jälkeen varmaan krapula joten postauksien taso nyt on vähän mitä on. Pari huomioitavaa juttuu silti:

Huomatkaa Rilakkuma-pehmolelu taustalla...

Jotenkin mun pankkitilille eksyi parikymppiä """ylimäärästä""" ja suuntasin tietysti Stupidoon. Mukaan lähti White Denimin uutukainen D joka on MAHTAVA. Vähän garagea, vähän bluesia, vähän jazzia ja päälle rockia. Suosittelen kyllä kaikille jotka tykkää hyvästä musiikista. Soundi on muuttunut Workout Holidayn Shake Shake Shaken ajoista paikoitellen jopa aika paljon, muttai ei todellakaan huonompaan suuntaan. Oon niin onnellinen että White Denim alkaa vihdoin saamaan ansaitsemaansa arvostusta.

Levyä löytyy aika vähän Youtubesta, mutta eipä sillä niin väliä kun kaikki biisit on niin hyviä etten kuitenkaan osaisi valita niistä vain paria.

Toinen levy on Tim Heckerin Ravedeath, 1972 jonka perään olen haikaillut jo jonkin aikaa. Stupidossa tuotiin heti nenän alle joten miten olisin voinut sanoa ei? En mitenkään, joten en sanonut.

Ah, sieluni lepää tätä kuunnellessa.

Kaikista tärkein uutinen tulee kuitenkin tässä: Fucked Upin mahtava, ihana, upea ja kaikin puolin loistava (enkä edes liioittele kuin minimaalisesti!) David Comes To Life on streamattavana NPR:n sivuilla. Virallisesti levy ilemstyy ensi maanantaina, jollon meikäkin kirjoittaa siitä vähän kattavamman entryn. Tilasin Davidin tosiaan BEGN:n kautta ennakkoon, joten pääsin kuuntelemaan sitä jo pari viikkoa sitten, ja tottapuhuen se vaan paranee joka kerta. Ajattelin että jo julkaistuja sinkkuja paremmaksi ei voisi laittaa, mutta olin ilmiselvästi väärässä. Tässä on vuoden paras levy, ainakin tähän mennessä. Onneksi meikällä on liput Philadelpian First Unitarian Churchin keikalle 26.6.!

is tropical - the greeks

2011-06-02T22:29:00.000+03:00

Tässä jää Born Freet jo kakkoseksi:

Jaa, mitäs tähän nyt sanoisi... Biisi ei ole ihan mun tyylinen? Kitsunéllä kirjatun Is Tropicalin debytti Native To ilmestyy 13.6. Saa nähdä onko muutkin videot yhtä mielenkiintosia.

the horrors: still life

2011-05-29T19:39:00.000+03:00

Musta aina tuntuu että The Horrorsia ei oteta tarpeeksi vakavasti. NME:n kansi ennen ensilevyn julkaisua oli vähän yliampuvaa ja varmaan monelle jäi käsitys että Horrors on vaan vähän hassusti pukeutuva NME:n/teinityttöjen hypebändi. En myöskään usko että Horrorsien selvästi liian tarkkaan mietitty gootti-imago on mitenkään auttanut asiaa. The Horrors oli aina vähän liian cool ollakseen oikeasti cool. Onneksi nyt näyttäisi vähän siltä että tiukkaa lookkia on jo löyhennetty. Stage nameista on luovuttu, tukat ei uhmaa painovoimaa eikä housutkaan näytä enää siltä että ne tekisivät lapsettomaksi.

Debyttilevy Strange House oli musta ilmestyessään vuonna 2007 ihan mahtava, ja vaikka levyä on tullut kuunneltua vähemmän viimisen kolmen vuoden aikana niin on se silti musta hyvä ja tarpeeksi omaleimainen. Paras biisi on edelleen tämä:

Kaksi vuotta sitten Horrors julkaisi kakkoslevynsä, Primary Coloursin, joka oli musta vuoden parhaita mutta joka ei taaskaan saanut ihan ansaitsemaansa julkisuutta. Tai no, taisi se olla NME:n vuode paras levy, Mercury-ehdokas ja sai 82/100 Metacriticissä mutta... En tiedä miksi mulla on tällanen käsitys, mutta tuntuu että Horrors aina vaan jää vähän taustalle vaikka biiseistä tykättäisiinkin. En mä niistä itsekään ole kirjotellut mitenkään merkittävästi. Silti Primary Coloursilla on ihan oikeesti helmiä biisejä vaikka muille jakaa.

Uutta levyä pukkaa taas. Heinäkuun 11. päivä ilmestyy Skying-niminen lätty, jolta on julkaistu ensimmäinen biisi Still Life:

Hienoltahan se kuulostaa. Horrorsit näyttää kasvavan jokaisella levyllä aikuisemmaksi, mikä on ihan hyvä juttu. Joku voi ehkä valittaa että Still Life on liiankin ns. basic, mutta mulle kyllä käy tällanen vähän rennompikin meininki kun laatu kuitenkin pysyy. Eikä mua edes haittaa se kuinka selvästi Horrorsista kuulee mitkä bändit niihin on vaikuttanut eniten.

Faris on tehnyt myös mahtavaa yhteistyötä oopperalaulaja/multi-instrumentalisti Rachel Zaffiran kanssa. Cat's Eyesin debyyttilevy ilmestyi huhtikuussa ja se on hyvä.

hemma igen

2011-05-23T15:12:00.006+03:00

Taisin edellisessä entryssä väittää että tauosta tulisi kolmiviikkoinen. Hups. Palasin Suomeen jo melkein viikko sitten, mutta olen vaan ollut niin kiireinen kaiken catching uppaamisen kanssa ettei bloggailulle ole ollut aikaa. Nyt on kuitenkin kaverit ja sukulaiset nähty, ruisleivät syöty, uudet musiikit kuunneltu ja Game of Thrones maratoonattu (suosittelen varsinkin viimeisintä kaikille jotka arvostavat oikeasti hyvää telkkaria). Mitä kaikkea sitä onkaan tapahtunut sitten viime näkemän?

1. Kaksi todella kovasti odottamaani levyä julkaistiin. Fleet Foxesien kakkoslevy Helplessness Blues ja Tyler, The Creatorin ensimmäinen kaupoissa myyty kokopitkä Goblin näkivät päivänvalon vähän aikaa sitten. Fleettareiden tuotos iski odotetusti ihan helvetin lujaa ja on pyörinyt repeatilla oikeastaan siitä lähtien kun sain sen. Ehkä kirjoitan tästä vielä oman postauksensa, mutta pakko kyllä sanoa että tällä hetkellä ei ole yhtäkään artistia tai yhtyettä joka tekisi yhtä kaunista musiikkia kuin Fleet Foxes. Ruississa nähdään.

Goblinista en sen sijaan oikein tiedä vielä. Tyler nyt on muutenkin vähän kiistanalainen heppu, enkä ole täysin varma hänen lyriikoidensa tarpeellisuudesta. Silti Goblinilla eniten mua ärsyttää se, miten Tyler koko ajan selittää että "hei tää on läppä vaan, en mä oikeesti ajattele näin!" Edellisellä Bastard-levyllä tykkäsin just siitä, että Tyler teki musiikkia anteeksipyytelemättä ja vaikutti siltä ettei hän todellakaan välitä siitä mitä ihmiset ajattelevat. Goblinilla meno on ihan erilaista. Katsokaa iki-ihanan Anothony Fantanon arvostelu, hän sanoo kaiken mitä ajattelen mutta paremmin. En suhtaudu Gobliniin ihan yhtä negatiivisesti, mutta rasittaa suunnattomasti se, että Tyler kokee pakolliseksi selittää heittävänsä läppää, vaikka ne jotka eivät sitä tajua eivät mun mielestä ansaitse selityksiä tai varsinkaan tilaa biiseistä. Niin ja vähän harmittaa että levyn parhaat biisit oli jo kuultu etukäteen. Voisin kirjottaa Tyleristä kolmen kilmetrin pituisen entryn, ehkä sen teenkin jossain vaiheessa.

2. Voitin Issuesin kilpailussa 50 euron lahjakortin Stupidoon! Tehtävänä oli suositelle Janille ja Inkelle musiikkia, oma kommenttini löytyy täältä. Matkasin tietysti heti kotiuduttuani Stupidoon, josta lähti mukaan Goblinin lisäksi kaksi Stupidon mukavien mänien suositusta, Brandon Coxin brittiversio Banjo or Freakout ja jonkin verran hypeä ympärilleen kerännyt Merrill Garbusisin tUnE-yArDs. Olin kuunnellut jonkun verran levyn kolmosraitaa Gangstaa, mutta koko levy on kyllä kuuntelun arvoinen. Kiitos kovasti Issuesille ja Stupidolle!

3. Pääsin ylioppilaaksi, jippii. Tai no, juhlin vasta 12 päivän päästä mutta kaikki aineet meni läpi ja vielä ihan mukavastikin. Lopullinen rivi on sitten LLEMC, mihin olen ihan tyytyväinen. Laudikset tuli äidinkielestä (vaikka sitä ei tästä blogista ehkä uskoisi....) ja englannista, E filosofiasta, M historiasta (viime syksyltä, jäi YHDEN pisteen alle E:n ja keväällä olisi mennyt yli... Itken.) ja C toisesta kotimaisesta, hehheh. Ensi syksyn suunitelmatkin rullaa ihan mukavasti, vielä on kielikoe tiedossa 11. päivä ja sitten pitäs jutut olla jo semivarmoja.

4. Ai niin ja se interrail! Mentiin reittiä Turku - Tukholma - Berliini - Praha - Wien - Milano - Nizza - Marseilles - Barcelona - Pariisi - Amsterdam - Kööpenhamina - Helsinki, mikä oli ihan passeli. Ehkä laitan pari kuvaa tänne kun saan ne kehitettyä (käytin lähinnä kertakäyttökameraa koska mukana oli vaan siskoni ikivanha digikamera). Näin jälkikäteen ajateltuna olisin ehkä mielummin lähtenyt Prahan jälkeen itään enkä etelään, mutta Barcelonaa kyllä suosittelen kaikille! Niin ja jostain syystä Amsterdam sai mut arvostamaan Tomboyta ihan uudella tasolla...

5. Hyviä keikkoja tulossa. 6.6. Abe Vigoda Kutosella, 12.7. Black Lips ja Dum Dum Girls Nosturissa sekä 29.8. Lutakko Liekeissä-tapahtuma Jyväskylässä jossa soittaa mm. Fucked Up. Muistaakseni Black Lips on soittanut Suomessa aiemminkin, mutta itse olin liian nuori päästäkseni sisään. Tykkäsin Good Bad, Not Evilista joskus 2007 iiiihan sikana ja vieläkin O Katrinat iskee, pitäisi varmaan kuunnella sitä uudenpaakin kamaa. Fucked Up on ihan must-see, jos vain olen Suomessa. Tosin lähden parin viikon päästä Jenkkeihin ja mitä luultavammin menen katsomaan yhtyettä Philadelphiassa 26.6., jos vaan siskoni muistaa hankkia mulle lipun sekä saan kyydin sinne ja takaisin landelle!

Tulipa purettua, mukava olla takaisin.

hiatus

2011-04-23T22:36:00.000+03:00

BAHF jää nyt pienelle, kolmen viikon tauolle. Oon tällä hatkellä Tukholmassa ja huomenna suuntana Berliini via Malmö. Toisin sanoen, olen Interraililla ympäri Eurooppaa joten tuskin kerkeän/jaksan bloggailla. Twitteriä voi seurata jos tulee kovin ikävä!

fucked up: the other shoe / a little death

2011-04-19T20:04:00.001+03:00

Fucked Upin kolmas kokopitkä, "rock-musikaali" David Comes To Life ilmestyy 7.6. Sitä ennen FU jakaa ilmaiseksi neljä uutta sinkkua, jotka voi ladata täältä. Tähän mennessä kuunteluun ovat päässeet The Other Shoe ja A Little Death, ja jos nämä biisit on yhtään osviittaa levystä niin se tulee olemaan mahtava.

Varsinkin A Little Death kolahtaa kovaa, tätä on Fucked Up parhaimmillaan. Edellisen The Chemisty of Common Life- levyn kokeelliset introt loistavat poissaolollaan, mutta silti kummallakin biisillä on vaikutteita molemmilta aikaisemmilta albumeilta. Itse asiassa aika samantyyppisiä biisejä kuin levyn kanssa nimen jakava Hidden Worldin David Comes To Life joka sattuu myös olemaan yksi mun lempparibiiseistä.

Nyt vaan pitäs saada FU keikalle Suomeen, tätä kahden vuoden hienoa putkea ei sovi rikkoa!

record store day

2011-04-16T22:57:00.001+03:00

Reippaana tyttönä heräsin _lauantaiaamuna_ heti kahdeksan jälkeen, valmiina kohtaamaan Record Store Dayn. Suuntasin Stupidoon vähän ennen kymmeneksi ja sain oikeastaan kaiken mitä halusin; Radioheadin Supercollider/The Butcher-sinkun, Hot Chipin Alexis Taylorin uuden bändin/projektin About Groupin Start and Complete-debyytin (joka olisi ilman suositusta varmaan jäänyt ostamatta, joten kiitos siitä! On kova! Melkein ehkä jopa parempi kun Hot Chip... Tai ainakin yhtä hyvä.) ja henkilökohtainen päivän tavoitteeni: Fucked Upin eeeerittäin hämärä David's Town-kokoelma bändin itsekeksimistä 60- ja 70-luvun bändeistä:

Ainoat mitkä olisin tohon päälle halunnut oli Panda Bearin Tomboyn LP + paita-paketti, Bad Brainsin Pay To Cum seiskatuumanen ja Kode9:n ja Spaceapen Otherman/Love Is The Drug-sinkku, mutta ei mulla kyllä olisi ollut edes niihin varaa joten en ole kovin masentunut. Kovasti himotti myös Gil Scott-Heronin ja Jamie XX:n We're New Here-spessuversio mutta ei vaan massit riittäneet. Vähän kyllä kirpaisi koska en kyseistä levyä omista entuudestaan ollenkaan.

Suorastaan ahdistaa kuinka paljon ois levyjä ostettavana, ensimmäisenä nyt uusi TV On The Radio, ensi viikolla Jamie Woonin Mirrorwriting-debyytti (jonka olen tosin jo kuullut ja voin sanoa että ihan helvetin hyvä) ja kenties vihdoin se Pandan Tomboykin. Mun ostohimot ja rahatilanne ei selvästikkään kulje käsi kädessä.

the weeknd / frank ocean / odd future

2011-04-13T21:49:00.001+03:00

Mun piti kirjottaa pelkästään The Weekndin yhdeksän biisin House Of Balloons-mixtapesta, mutta jotenkin päädyin puhumaan Odd Futuresta... No ei se mitään, mutta ladatkaa toki House of Balloons bändin virallisilta sivuilta ilmaiseksi. The Weeknd tekee paljon hypetettyä R&B:tä, mutta älkää antako sen pelästyttää. En olisi koskaan uskonut että kuuntelen vapaaehtoiseti R&B:tä, mutta tässä sitä nyt ollaan.

Vaikka The Weeknd jättää musiikillisesti paljonkin haluttavaa, sen luoma tunnelma on niin voimakas että ei edes haittaa. Itse asiassa vähän saman tyylistä kuin The XX:n debyytillä; tummaa ja seksikästä. Tiedän että Weekndia on kritisoitu vähintään yhtä paljon kuin hypetettykin, ja ymmärrän kyllä kumpiakin puolia. The Weeknd on ihan päivän selvästi R&B:tä indie-yleisölle, ja luulen että jokainen joka väittää että tiesi House of Balloonista ennen P4K:n Best New Music-leimaa joko valehtelee tai tuntee Weekndit itse.

The Weekndin ohella varmaan kaikille tutun OFWGKTA:n Frank Ocean johtaa joukkoja "uuden" R&B:n tiellä menestykseen. Oceanilla ja Weekndillä on muutenkin aika paljon yhteistä. Kumpikin julkaisi tuotoksensa ilmaiseksi ladattavina, Weeknd kotisivuillaan ja Ocean Tumblrissaan. Molemmat käyttävät hieman liikaa autotunea mun makuun ja samplaavat vähän yllättäviä aristeja; Weeknd esimerkiksi Beach Housea ja Ocean Eagelsin Hotel Californiaa.

Samalla siinä kivasti levyn paras biisi. Frank Ocean on ainakin mun mielestä selvästi Odd Futuren musiikillisesti lahjakkain jäsen, vaikkei ainakaan vielä se huomatuin. Varmaan siitäkin on hyötyä että Ocean on kollektiivin vanhin jäsen ja jo kerran Def Jamille kirjattu (vaikka siitä ei mitään tullutkaan). Nyt huhut kertoo yhteistyöstä mm. Beyoncén kanssa. No biggie tai mitään. Jälleen kerran ei voi kuin turhautua mainstream-poppilistoille joissa soi Chris Brown eikä Frank Ocean. Miksi.

The Weekndin sanoitukset muistuttavat myös vähän OFWGKTA:n tunnetuimman jäsenen ja tuottajan Tyler, The Creatorin /b/-tasoista kamaa, vaikka eivät olekaan ehkä ihan yhtä öh, radikaaleja. En ole muutenkan ihan varma mitä mieltä olen Odd Futuren pojista (ja tytöstä). Biitit on ainakin Tylerillä vähän tahattoman alkeellisia ja lyriikoiden shokeeraavuus vähän kyllästyttää. OFWGKTA vaikuttaa kyllä sen verran itsetietoisilta, että teiniangstailustakin päästään ehkä jossain vaiheessa. Silti en mä valita, miettii kuitenkin että Tyler on 19-vuotias ja tekee tällasta:

Tylerin kovasti odotettu kakkosalbumi Goblin ilmestyy toukokuun kymmenes. Leakkeja on näkynyt, mutta lähinnä Neutral Milk Hotelin faneille. Odd Futuren toinen julkkis, Earl Sweatshirt, on ties missä ja kuulemma äiti ei päästä jäbää julkaisemaan musiikkiaan tai edes feattauksiaan. Sellasta on elämä kun on 17-vuotias.

Free Earl, fuck Steve Harvey, etc.

i'm new here

2011-04-12T22:13:00.000+03:00

Täytin sunnuntaina 19 vuotta. Ikäkriisin pauloissa päätin, että on vihdoin aika antaa periksi itselleni ja aloittaa Tweettaus. Tili on löytynyt jo pari vuotta stalkkaustarkoituksiin, mutta musta tuntuu että Facebook-kaverini eivät niinkään arvosta spämmäystäni, joten Twitter on se luonnollinen seuraaava askel tielläni asioiden jakamisen pakossa. Ilman sen enempiä lätinöitä: tässä se nyt on. Seuratakaa pliis niin seuraan takas, haluun löytää uusia Twitteritä. Ja hei, oon oikeesti ihan hauska ihminen joskus!

Sain lahjaksi kaikkea tarpeellista reilausta varten, mutta paras synttärilahja saapui kuitenkin vasta tänään:

Kyllä, se on se miltä näyttää. Burialin, Four Tetin ja Thom Yorken erittäin rajoitettu Mirror/Ego 12-tuumanen. Kuin ihmeen kaupalla Phonica Recordsilla oli vielä viime viikolla pari kappaletta myynnissä normaalihintaan. Kiljuin ihan vähän vaan.

flow, omg

2011-04-07T22:18:00.001+03:00

Niin kuin varmaan joku ehkä huomasikin, Flown ensimmäiset esiintyjät ilmoitettiin eilen. Oma reaktioni oli jotain tämän tapaista. Länsinaapurin Way Out Westin esiintyjäkaartista pystyi vähän jo arvailemaan mitä tulevan pitää, mutta huhhuh. Flow on nyt todella maailmanluokan festari! Last.fm:n mukaan mun ja Flown compatibility on jo nyt 100%, ja toukokuussa on tulossa vielä lisää kiinnityksiä. Tosin olen jo nyt niin tyytyväinen että eiköhän se kolmen päivän lippu tule hankittua aika vauhdikkaasti, vaikka viime vuonna vähän valitinkin. Niin ja paaaaljon plussaa myös uudesta 5 500 henkeä vetävästä teltasta!

Eniten olen innoissani seuraavista:

James Blake

Kavereillani alkaa varmaan kohta keittää Jamppa-fanitukseni kanssa, mutta jos olisin saanut valita yhden esiintyjän Flowhun se olisi ollut tässä. Love love love.

Destroyer

Destroyer alias Daniel Bejar vakuutti vuoden alussa julkaistulla Kaputt-levyllä niin vahvasti että vieläkin järisyttää. Erinomainen levy, luultavasti toimii hyvin myös livenä leppoisan fiiliksen luojana.

Pantha Du Prince

Missasin PDP:n Suomen keikan ikärajojen takia, mutta onneksi korvaus saapuu Flown muodossa. Black Noise oli viime vuoden top 5-levyjä ja hypnoottiset biisit iskee edelleen. Ah, en jaksa odottaa että pääsen heilumaan tän tahtiin ihan livenä.

Joy Orbison

Myönnettäköön ettei Joy Orbison iske ehkä ihan niin kovaa kuin monet aikalaisensa (esim. Pariah). Tykkään elektroni aika subtlena ja Orbisonilla on taipumusta vetää vähän turhan in your face-dubstepiksi mun makuun. Luulen silti että illemmalla kuulostaa kovalta.

Twin Shadow

Twin Shadow tekee kasaria paremmin kuin moni aito kasaribändi. Debyytti-levy Forgetista vaan tulee aina niin hyvälle tuulelle ja koukkuja on enemmän kuin Norjan rannikolla. Tykkään. Voitte olla varmoja että laulan jokaisen biisin ääneen.

Janelle Monáe

En ole ihan varma kuinka tunnettu Janelle on Suomessa, mutta ei ainakaan riittävän! Parasta R'n'B:tä aikoihin. Sean Combs ei kuulu suuriin suosikkeihini mutta edes sen mukanaolo ei vie tässä tapauksessa pisteitä.

Iron & Wine

Olen kuunnellut Iron & Wineltä tasan The Shepherd's Dogia, mutta se onkin sitten yksi lempilevyistäni. Pitäisi varmaan tutustua muuhunkin tuotantoon. Luin tosin juuri että Flightless Bird, American Mouthia käytettiin Twilightissä? Yhh...

The Pains Of Being Pure At Heart

Niin kuin mainitsin jo aiemmin, Painsien kakkosalbumi Belong kolahti yllättävän kovaa ja on ollut repeatilla melkein koko viikon. Ei edes haittaa että bändin vaikutteet ovat niin ilmiselvästi esillä koko ajan.

Mogwai

Tiistain keikka oli erinomainen joten odotukset ovat Flowssakin korkealla. Ei muuta.

Kanye West

Tarviiko tähän ees sanoa mitään? Ainoo toiveeni on ettei Kanye soita vaan uusia biisejä, vaikkei niissäkään mitään vikaa ole. Tää ja Gold Digger riittää.

tänään

2011-04-05T17:30:00.000+03:00

Mogwai Tavastialla! Jotenkin tajuisn Mogwain hienouden vasta uusimman Hardcore Will Never Die But You Will-levyn myötä. Nyt iskee sitäkin kovempaa. Hoosee löytyy varmaan aika korkealta vuoden parhaat-listoilta, ainakin täällä päässä.

Ps. Four Tetin Twitterin ohjaamana Espooseen on parhaillaan matkalla yksi tietty 12-tuumanen... Paras ennenaikanen synttärilahja itselleni!

yuck: yuck

2011-04-02T21:24:00.000+03:00

Tunnustus: en ole koskaan kuunnellut Dinosaur Jr:ia edes sen vertaa että tietäisin miten nimi taipuu oikeaoppisesti. En myöskään ole koskaan pahemmin innostunut Pavementistä, Sonic Youthista tai muista ysäriklassikoista. Hups. Ehkä siksi tykkään Yuckista niin paljon. Tuntuu että levyn kuuntelijat jakautuvat kahteen leiriin; niihin jotka nostalgisoivat ja/tai pitävät soundia tuoreena ja niihin joiden mielestä kaikki biisit on ripoffeja ysäriltä. Itse kuulun ylläripylläri ensimmäiseen leiriin.

90-luvun (ja vähentyvässä määrässä 80-luvunkin) revival on musiikissa se in juttu tällä hetkellä, enkä usko että kukaan väittäisi toisin. Feedbackin ja disortionin meressä bändit jäävät toistensa jalkoihin ja soundi puuroutuu helposti yhdeksi muodottomaksi massaksi. Silti täysosumiakin löytyy, bändejä jotka osaavat yhdistää kaikki ysärin hyvät asiat ja tehdä niistä jotain omaa. (Yuckin lisäksi tähän sarjaan voisi laittaa ainakin The Pains of Being Pure at Heartin viime tiistaina julkaistun Belong-kakkosalbumin, joka iski muhun yllättävänkin kovaa varsinkin kun s/t debyytti ei koskaan päässyt oikeen kuunteluun.)

Jotkut kenties tunnistavat kitaristi/vokalisti Daniel Blumbergin ja pääkitaristi Max Bloomin pari vuotta sitten kokoon kuihtuneesta Cajun Dance Partysta, jonka itse muistan vaan hämärästi NME:n sivuilta. Yuckiin verrattuna CDP on, mites tämän sanoisi kauniisti, aikuisempaa. Ja onneksi Daniel ei enää laula kuin Kooksin Luke Pritchard.

Yuck on samalla levy-yhtiöllä kuin Wavves (ja Dinosaur Jr, funnily enough), Fat Possumilla, ja vaikka samoja viboja löytyykin aika paljon, niin laadullisesti Yuck pesee Wavvesin mennen tullen. Vaikka King Of The Beach olikin erinomainen kesälevy, niin vähän siksi se jäikin. Yuckia taas olen jaksanut kuunnella läpi talven ja uskon että nyt keväämmälläkin maistuu. Varmaan huomattavin ero Yuckin ja Wavvesin tapaisten bändien välillä on laadukkaat lyriikat ja se, että biisejä on ajateltu enemmän. Säveltäjinä Yuck nousee monien nykybändien ohi, ja se mikä menetetään epäorginalisuutena saadaan takaisin koukkuina ja melodioina. Mutta miksi sitten ei vain kuuntelisi alkuperäistä? Yuckin biisit vaan ovat niin hyvä että tekisi itselleen karhunpalveluksen ohittamalla ne kopioina.

Ei Yuck silti mitenkään virheetön ole. Olisin toivonut vähemmän slowareita levylle, ja parhaat kohdat onkin siellä missä on vähän enemmän meininkiä: Holing Out, Operation ja The Wall ovat koko homman kruunaavan Rubberin ohella levyn parasta antia. Rubber on levyllä muutenkin vähän joukosta erottuva, jännä nähdä onko seuraava levy enemmän sen suuntainen.

Yuck laittoi koko levyn stremattavaksi SoundCloudiin, enjoy:

Yuck - Yuck by Yuck

iiiik

2011-03-29T00:05:00.001+03:00

Ei tassa muuta, mutta kavin tanaan Rough Trade Eastissa hakemassa Burialin Street Halon! Ihmeteltiin vahan etta miks n. kaks korttelia ennen sita alko ihan alyton jono ja paikalle paastyamme nahtiin joku papparainen jakamassa lehtia ja ottamassa kuvia ihmisten kanssa. Noh, pienen pallistelyn jalkeen tajuttiin etta Yorken Tomppahan se siina, jakamassa Radioheadin The Universal Sigh-lehtea.... :---D En kerenny enaa jonoo mutta sain lehden ja stalkkauskuvia! Lontoon sightseeingia parhaimmillaan.

burial: street halo

2011-03-24T19:33:00.001+02:00

Kyllä nyt Burial-fania hellitään. Hyperdubin Kode9 oli eilen BBC Radio 1:n Benji B:n ohjelmassa ja soitti 2/3 Burialin maanantaina (!!) julkaistavalta Street Halo-EP:ltä.

Burial - Stolen Dog by weallwantsome1

Burial - Street Halo by weallwantsome1

Lähden itseasiassa nyt sunnuntaina Lontooseen neljäksi yöksi, (minkä vuoksi valitettavasti missaan Woodsin keikan Kuudenella Linjalla mutta valinnanavaikeutta ei kyllä ollut) ja punnitsen tässä juuri vaihtoehtojani sen suhteen, että pitäiskö tilata Street Halo netistä ennakkoon jolloin saan sen varmasti, vai astella maanantaina Rough Tradeen ja saada se heti käsiinsä. Kyseessä ei pitäisi olla mikään rajoitettu painos, joten jos maanantaina menen heti aamulla niin ei pitäisi olla ongelmaa mutta äh! En halua että käy Mirror/Egot (jonka ostamista Ebaysta harkitsen melkein vakavasti...). Noh, taidan riskeerata kun Rough Tradeen luultavasti matka vie kuitenkin Nicolas Jaarin ja Tim Heckerin toivossa.

Mitä näistä itse biiseistä sanoisi? Jälleen kerran odotan kunnollisia, kokonaisia versioita ennen lopullista mielipidettä mutta kyllähän nämä hyvältä kuulostaa. Enemmän kuin hyvältä itseasiassa, haluaisin vaan niin kovasti päätstä kuuntelemaan koko levyn vinyyliltä, koska Burialilla on ainakin mun kohdalla sattumusta aueta kokonaan vasta parin kunnollisen kuuntelukerran jälkeen. Vaikka tykkäänkin susta Kode9, arvostaisin enemmän jos olisit hiljaa...

Ihan totta puhuen en tiedä olisko ollut edes mahdollsita etten olisi tykännyt näistä biiseistä, koska olen ihan häpeämättä sitä porukkaa joka palvoo kaikkea mihin Burial hipaiseekaan. Street Halo ja Stolen Dog on just sellaista uutta Burialia mitä halusinkin kuulla, vanhat jutut ja kestotaustat on tallella, mutta silti biiseissä on uuttakin. Varsinkin Stolen Dog värähtää sisimmässäni. Uskon että Burialle on tehnyt ihan älyttömästi hyvää tehdä duunia Four Tetin ja muiden kanssa, koska verrattuna s/t-levyyn ja Untruehen soundi on jotenkin pehmeämpää.

Kode9 ei lupaillut uutta kokopitkää Burialilta enää täksi vuodeksi, mutta kukapa tietää. Pidetään peukkuja.

Ja hei Burial, vaikka diggaankin tätä koko anonyymi-hommaa (vaikka tiedänkin miltä näytät) niin voisitko joskus heittää keikkaa vaikka seinän takaa kommandopipo päässä? Pliis.

uutta white denimiä

2011-03-21T20:49:00.000+02:00

White Denim julkaisee uuden albuminsa toukokuun 24. päivä, mutta sitä ennen esimakua saa kahdesta uudesta biisistä, Drugista ja Anvil Everythingistä.

Tykkään paljon tästä White Denimin vähän rennommasta ja jammailevasta soundista mikä oli vahvasti esillä jo Last Day of Summer-EP:llä (jonka voi muute edelleen ladata ilmaiseksi WD:n sivuilta.) Ei hajuakaan tuleeko noita EP:n biisejä olemaan myös uudella kokopitkällä, mutta henkkoht en pistäisi pahakseni Tony Fattin mukaantuloa.

Jaksan kyllä aina ihmetellä sitä miten vähän White Denimillä tuntuu olevan faneja ja kuinka vähän julkisuutta ne saa. En vaan ymmärrä. Bändi on kuitenkin ollut pystyssä jo vuodesta 2005 ja julkaissut kaksi hyvin arvosteltua albumia. Toivotaan että tän uuden levyn myötä suosiokin kasvaa ansaitsemaansa mittakaavaan!

burial + four tet + thom yorke = aivoräjähdys

2011-03-16T23:29:00.001+02:00

Luulin oikeasti ensin että tää on joku random Youtube-mashuppiläppä koska eihän yksinkertasesti voi olla mahdollista, että Burial, Four Tet ja Thom Yorke yhdistäisivät voimansa muualla kuin mun unissa. Ei maailmankaikkeus kestäisi sitä. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Sydän ylikierroksilla painoin playta, kuuntelin ja huhhuh. Laadullisesti nää radioripithän on ihan paskaa, vinskarippejä odotellessa, mutta kyllä näistäkin voi mielipiteensä muodostaa.

Odottakaapa kun vedän vähän henkeä ensin.

Four Tet ja Burial vaan toimii niin hyvin yhdessä. Kummallakin on tosi omaleimainen soundi jonka tunnistaa heti, mutta ne täydentää toisiaan täydellisesti. Thom Yorken ääni on kiva, muttei näiden biisien paras osa. Ei jumalauta, Burial vaan on niin nero etten edes pysty käsittämään. Oon odottanut uutta Burialia nyt yli kolme vuotta, ja kun uudestä kokopitkästä ei ole vielä kuulunut mitään niin nää projektit on next best thing. Ei sillä että vähättelisin näitä mitenkään, Burial ja Four Tetin edellinen yhteistyö, Moth/Wolf Club on yks parhaimmista 12"-levyistä mitä oon koskaan kuullut. Moth on ehkä mun lempparibiisi koskaan.

Mirror ja Ego ei yllä ihan Mothin tasolle, tai ei ainakaan vielä näin parin kuuntelukerran jälkeen. Lähinnä siksi että tykkään Burialilla ja Four Tetillä kummallakin enemmän instrumentaalista kamasta. Egon piano-osuus on kans tosi outo. Mirrorista tykkään vähän enemmän. Ehkä. En mä tiedä. Pitää kuunnella nää vielä miljoona kertaa.

Mirror/Egoa on kuulemma tehty n. 300 painosta. Ennakkomyynnissä meni kaikki kappaleet parissa tunnissa, joten tuskinpa tuun tätä koskaan näkemään konkreettiesti käsissäni, saatika levyhyllyssäni. Levyjä pitäs tulla kyllä vielä vähän lisää myyntiin, joten this is me:

Paitsi että mulla on Mac, daa.

the national livenä ja videolla

2011-03-09T16:47:00.002+02:00

The Nationalin keikasta on varmaan sanottu jo kaikki tarvittava (onhan siitä jo melkein viikko, köhköh), mutta pakko lisätä pari juttua:

- Onko mulla jotenkin huono tuuri, vai miten mun kohdalla yleisö on aina niin apaattinen? Edessä oleva poika oli naama kiinni kännykässä koko keikan ajan ja viereinen tyttö näytti siltä että olisi mielummin missä tahansa muualla eikä edes taputtanut. Omakin fiilis kärsii tollasesta, höh!

- Miksi ihmiset käyttää hattuja sisäkeikoilla? En ymmärrä. Varsinkin sellasia isoja villaisia tupsuhattuja jotka ei ole ainoastaan helvetillisen kuumia vaan häiritsevät muitakin. Suurin wtf-hattumomentti oli kyllä parin ihmistä mua edempänä oleva tyttö jolla oli trilby päässä. Miksi? Se blokkas mun (ja varmaan muidenkin) näköalan lavan keskelle. Triblyn käyttäminen on noin muutenkin epäilyttävää, eikä vähiten siksi että nyt ei ole vuosi 2006 etkä sä ole Pete Doherty.

- Squalor Victorian livesovitus oli ehkä lempparikohtani koko keikasta. Ihan mieletön. Toiset suosikit oli Conversation 16, Mr. November ja tietysti Vanderlyle Crybaby Geeks.

- Vähän kyllä harmitti et Crybaby Geeks on ehkä ainoa biisi kolmelta viimeisimmältä levyltä jonka sanoista osaan vaan puolet... Olis ollut siistiä pysytä laulamaan mukana koko ajan.

- Olin tosi yllättynyt siitä kuinka monta vanhaa biisiä soitettiin. En kyllä valita, oli jees!

National julkaisi tänään myös uuden, vähän erikoisen videon Conversation 16:lle. Rakastan Mad Menia ja varsinkin Roger Sterlingiä palavasti, joten John Slatterysta ei voi saada tarpeeksi plussia. Videolla on myös Flight of the Conchordsista tunnettu Kristen Schaal esittämässä Yhdysvaltain presidenttiä.

The National - Music - More Music Videos

Nyt tämä tyttö jatkaa tieto-opin parissa. Itkettää.

huomenna

2011-03-02T20:44:00.000+02:00

Sain kuin sainkin vaihdettua National-lippuni huomiselle! Kiitos Kristianille jos tätä joskus luet. Tosin eipä siitä mitään apua lopulta ollutkaan, koska seurani jää nössönä kotiin sairastamaan. Mikä tarkottaa sitä että joutudun ensimmäistä kertaa elämässäni yksin keikalle. Ei siitä itse keikalla ollessa ole mitään haittaa, mutta ahdistaa se keikkaa edeltävä aika jolloin nyhjötän yksin jossain nurkassa Facebook auki. Tai alkoholisoidun tekemisen puutteessa. Elämäni on muutenki kuin Socially Awkward Penguinista eikä tällaset tilanteet kuulu hallinta-alueisiini. Jos näätte blondin rillipään yksin hillumassa niin älkää katsoko liian selvästi säälien. No mutta, ehkä selviän.

Tää on nyt kolmas kerta kun nään Natskut, ja ensimmäinen tän vuoden kahdesta keikasta, joista toinen on tietenkin Ruisissa. Aikasemmat Suomen keikat on ollut festareilla, joten kiva että saa vähän vaihtelua tällä kertaa. Muistaakseni kummallakin kerralla ~~Matt oli kännissä~~ soitettiin Mr. November vikaksi, liekö huomennakin.

Kolme lempparibiisiä kolmelta lempparilevyltä:

Ps. Miksi tääkin keikka alkaa vasta 22.15? Ei kestä tällasta yömyöhään rilluttelua!

oscarit 2011

2011-02-28T20:40:00.000+02:00

Eilen taisi olla jotkut Oscarit tai vastaavat. Ihan sama. Olin ihan kisastudiomeiningeissä n. puoli kolmeen asti jolloin kuukahdin koska olen sisäisesti eläkeläinen. Enpä kyllä tainnut paljoa missata, nimittäin suurin osa voittajista oli erittäin ennalta-arvattavia. Ehkä King's Speechin kruunaaminen (eheh) parhaana elokuvana oli semiyllätys, koska ajattelin että se on niin ilmiselvästi kuin tehty Oscar-kisaan ettei se voi voittaa. Mutta en valita. Toinen voitto mikä vähän ihmetytti oli Tom Hooperin valinta parhaaksi ohjaajaksi. Olin ihan varma että se olisi mennyt The Social Networkin David Fincherille, joka ei ole voittanut vielä koskaan vaikka on ollut kahdesti ehdolla (TSN:n lisäksi The Curious Case of Benjamin Buttonista). Kaiken lisäksi Fincher voitti parhaan ohjaajan tittelin Golden Globeilta ja BAFTAlta. Noh, meni TSN:n Aaron Sorkinille sentään paras adapted screenplay. Parhaan näyttelijän pystin pokannut virheetön Colin Firth oli tietenkin koko homman kaikista varmin voitto, ja ansaituin. Itse tosin olisin nähnyt mielummin Colinin voittavan viime vuonna A Single Manista (josta Abel Korzeniowskin olisi pitänyt saada VÄHINTÄÄN ehdokkuus parhaasta musiikista, oon forever katkera tästä), mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Olen nähnyt parhaan elokuvan ehdokkaista 7/10, kaikki muut paitsi The Fighterin, True Gritin ja Winter's Bonen, jonka tosin aijon katsoa ihan lähipäivinä. Tykkäsin King's Speechistä ja The Social Networkista eniten, mutta totta puhuen mikään ei iskenyt ihan älyttömästi. Vaikka Social Networkin dialogi oli kieltämättä hienoa, ei yksikään hahmo ollut mielyttävä eikä mua kiinnostanut miten niiden käy. Ja Justin Timberlaken castaaminen oli ihan älytön virhe. En vaan voi ottaa sen naamaa vakavasti. King's Speech taas oli jotenkin niin, äh en edes tiedä. En pidä monarkiasta ja mun on vaikea sympatisoida niitä, edes leffoissa. Rakastan silti Colin Firthiä koko fanitytön sydämestäni ja Geoffrey Rush ja HBC olivat kumpikin mainioita.

Eniten mua jäi ärsyttämään Natalie Portamin voitto Black Swanista. En tiedä olenko vähemmistössä, mutta musta Black Swan ei ollut mitenkään erinomainen, eikä Portman parantanut asiaa. Musta tuntui että sillä oli koko ajan sama pelästynyt/ahdistunut ilme, enkä missään vaiheessa unohtanut että katson Natalie Portmania enkä Ninaa, niin kuin King's Speechissä Colin Firth pystyi tekemään. Olen nähnyt Joutsenlammen balettina pari kertaa ja tanssikohdat olivatkin hienoja, mutta jotenkin Black Swan ei vaan iskenyt muhun tippaakaan. En tosin tykkää psyko-trillereistä muutenkaan.

Toinen mistä en pitänyt oli 127 tuntia. Ehkä siksi, että tiesin etukäteen mitä tulee tapahtumaan, mutta koko leffa oli mielestäni ihan helvetin tylsä ja ärsyttävä, vaikka maisemakuvaukset olikin hienoja. Myös ruudun pilkkominen osiin (mulla ei ole hajuakaan mikä tämän teknillinen termi on, mutta ehkä tiedätte mitä tarkoitan) ja koko kuvaus oli musta ihan äärettömän rasittavaa, sekavaa ja rumaa. Edes James Franco josta yleensä pidän ei pelastanut tätä.

Yksi kategoria mikä vielä ihmetytti oli paras ei-englanninkielinen elokuva, jonka voitti tanskalainen In A Better World eli Hævnen. Myönnetään, en ole nähnyt leffasta kuin trailerin mutta odotin silti Javie Bardemin tähditämän Biutifulin voittavan. Itse olisin halunnut nähdä pystin menevän kreikkalaiselle Dogtoothille, jonka näin viime vuonna Rakkautta & Anarkiassa ja joka oli mahtava. Paikoitellen Dogtooth tosin on vähän (yli) shokeeraava, joten ehkä siitä meni pisteitä academyltä.

Paras animaatio meni Toy Story kolmoselle, mistä en luule että kukaan on yllättynyt. Inception kääri myös kasaan ihan mukavan paketin tekniikka-palkintoja, mitkä ovatkin ainoita mitkä sille kuului. Parhaan dokumentin voitti Inside Job, täysin ansaitusti. Kävin katsastamassa sen Docpointissa, ja se oli helposti yksi parhaita dokkareita mitä olen nähnyt. Järisyttävien faktojen lisäksi myös Inside Jobin ulkomuoto oli todella tyylikäs, mistä dokkari kyllä saa aina lisäpisteitä. Suosittelen kyllä kaikille.

Ei hemmetti, miten mun postaukset on nykyään tällasia romaaneja? Over and out.

jamie woon: lady luck

2011-02-22T20:59:00.000+02:00

Jamie Woonin debyyttialbumin julkaisupäivämäärä on vihdoin selvillä! Mirrorwriting näkee päivänvalon 4.4. Polydorilta, jolle äänittää myös sellaset pikkunimet kuten Take That ja 50 Cent. Eli Woonista tullaan luultavasti kuulemaan tänä vuonna paljon. Ylläoleva Lady Luckin al fresco- ja sinkkuversiot ovat kyllä sen verran upeita että eiköhän kokopitkäkin tule olemaan laadukas.

Rakastan Woonin ääntä, eikä sekään satuta että tuotantopuoli on oikeasti niin kiinnostavaa että biisit toimisi instrumentaalisinakin. Edellinen sinkku Night Air oli dubstep-jumala Burialin tuottama ja ainakin henkilökohtaisesti odotan jännityksellä josko Burialin midaksen kosketusta tultaisiin kuulemaan Mirrorwritingillä enemmänkin. Mitään huhuja en kyllä ole kuullut, mutta tottapuhuen olen niin uuden Burialmatskun puutteessa että mikä tahansa kävisi.

james blake: james blake

2011-02-20T20:35:00.001+02:00

Tiedän että kaikki ovat varmasti pidätelleet hengitystään odotellessan mun mielipidettä James Blaken debyytista, mutta homma vähän jäi kun abiviikko osoittautui luultua kiireisemmäksi. Nyt olen kuitenkin lukulomalla, joten ehkä tän postaustahdinkin saisi vähän normalisoitumaan. No mutta, enempää lätisemättä:

Jamesiin tutustumisestani ei ole kovin pitkää aikaa, mutta sen verran kuitenkin, että kerkesin tottua viime ja toissavuonna ilmestyneiden neljän EP:n viboihin. Vaikka Air & Lack Thereof, The Bells Sketch, CMYK ja Klavierwerke olivat jo keskenään erilaisia, en ollut täysin varautunut kokopitkän soundiin. Jamesista kirjoitettiin ja kirjoitetaan jonain dubstepin uutena prinssinä joka nostaa koko genren mainstreamiin mutta itse levyllä dubstep on kuultavissa lähinnä vain vaikutteena. En tiedä kuinka paljon tätäkin lukevista ihmistä on enää jäljellä sellaisia jotka eivät ole levyä kuunnelleet, mutta Jamppahan laulaa jokaisella biisillä itse. Aiempi tuotanto on pitkälti täysin vokaalitonta tai ainakin jostain muualta samplattua. Vaikka nytkin Jamesin ääni on autotunetettua ja kerrostettua, on se silti todella hänen oma äänensä, mikä tuo levylle ihan erilaisen tunnelman. Juuri äänen muokkauksen vuoksi varsinkin Lindisfarnet I ja II tuovat todella vahvasti mieleen Bon Iverin ja erityisesti Blood Bank-EP:n Woodsin, mutta James on tainnut jossain myöntääkin inspiraation lähteen. Mun korvaan kuuluu myös paljon Mount Kimbietä, mutta tuskin tästäkään Jamesia voi rokottaa.

Feist-coveri Limit To Your Love oli suoraa esimakua levystä, mutta jotenkin mä silti ajattelin että siinä olisi ollut enemmän viittauksia Jamesin aiempaan tyyliin. Luulin että LTYL jäisi ainoaksi todella vokaalipainotteiseksi kappaleeksi, missä olin tietysti täysin väärässä. Sentään lyriikat ovat pysyneet höllinä ja hämärinä (toisin kuin I Never Learnt To Share kenties ehdottaa, Jamppa on ainoa lapsi). Kuitenkin olin vähän äimän käkenä esimerkiksi Give Me My Monthia ensikertaa kuunnelleesa, joka on pelkästään James ja piano. Näin jälkeenpäin ei yllätyksen olisi pitänyt olla niin suuri, koska James on soittanut pianoa ties kuinka monta vuotta ja se oli vahvasti esillä jo Klavierwerkessä.

Oon kuunnellut koko levyn reilusti yli 10 kertaa, mutta silti mun on vähän vaikea pukea tuntemuksiani sanoiksi. Toivisin että pituutta olisi enemmän kuin 38 minuuttia, ja välillä biisit jää vähän leijumaan sen sijaan että tuntuisivat oikeilta kappaleilta. Kaiken kaikkiaan James Blake on fiilislevy, joskin erittäin hyvin tuotettu sellainen. Välillä mietin, että jäikö jotkut biisit kesken, mutta toisaalta tykkään kyllä häilyvästä tunnelmasta. Tiedän että monet valittaa että tää on tylsä levy, mutta en voi olla ajattelematta että millaisilla kaijuttimilla ne oikein kuuntelee. En todellakaan ole mikään audiophile, mutta tein itse sen virheen että sivuutin Limit To Your Loven peruskaurana kun sen alunperin löysin. Tajusin biisin hienouden vasta kun kuuntelin sen kuulokkeet päässä. Levyllä on paljon hienovaraisuuksia, jotka voi epähuomiossa ohittaa.

Jamesin soundista olisi voinut tulla todella kliininen ja kylmä, muttei tullutkaan. Suuri kiitos tästä menee kotikutoiselle tuottamiselle, josta James on ollut itse vastuussa. En tarkoita kotikutoista mitenkään negatiivisesti, mutta uskon että jos levyn teko ei olisi tapahtunut Jamesin kotona, olisi lopputuloksena voinut olla jotain erilaista. Levy on intensiivinen, sekoitus kovaa ja pehmeää, jotkut kohdat ovat todella intiimejä ja toiset taas steriilimpiä.

Oli miten oli, Jamesin taitoja on varmaan kenenkään turha kieltää. Luulen että tällä levyllä on kaikki mahdollisuudet suureenkin suosioon, ja samalla ehkä jopa nostamaan mainstream-musiikin laatua.

Tää entry on muutenkin niin pitkä etten viitsinyt laittaa Youtube-videoita, mutta kuunnelkaa levy vaikkapa Spotifysta.

skins 5: the verdict is in

2011-02-13T16:53:00.002+02:00

Kirjoitin Skinsin vitoskaudesta vähän jo joulukuussa (ja käytin samaa kuvaa :--D), mutta nyt kun kolme ensimmäistä jaksoa on nähty, olen voinut jo muodostaa oikean mielipiteen: uskaltaisin sanoa että tämä sukupolvi on paras tähän mennessä. Paria hahmoa lukuunottamtta pidän joka ikisestä, juoni on uskottavaa ja pystyn samaistumaan tapahtumiin. Ja olen nähtävästi löytänyt itsestäni pienen hevarifetissin.

Viidennellä kaudella päähenkilö on Frankie, androgyyni tyttö joka muutti Bristoliin edellisen koulun ongelmien vuoksi. Plussaa erityisesti siitä että Frankie a) ei ole sekaisin à la Effy b) käyttää creeppersejä (jollaiset itsekin omistan, ah nuoruus) c) on homoparin adoptoima ja toista isää näyttelee rakastamani John Sessions. Tosin vielä enemmän innoissani olen siitä että flawless Chris Addison uusii roolinsa David Bloodina.

Muita hahmoja on oma suosikkini metalhead-Rich, hänen paras kamunsa Alo joka näyttää saavan muotivinkkinsä Patrick Wolfin roskiksesta sekä Mean Girls-vibainen kolmikko Mini, Liv ja Grace joka onneksi näyttää hajoavan. Lisäksi on vielä Minin poikaystävä Nick joka on ihan kauhea ja ~mysterious Matty joka ei saa edes omaa jaksoa.

Eniten tykkään tällä kaudella siitä, että viime sukupolven loputon draama on poissa. Neloskauden lopussa vihasin jokaista hahmoa, eikä edes monivuotinen Jack O'connell-fanitukseni onnistunut pelastamaan kautta. Toisin on uusissa jaksoissa. Skins on taas realistinen, hauska ja niin hyvin kirjoitettu että näyteltykin. Ja Napalm Death soittaa kakkosjakossa livenä.

Vitoskauden kaikki jaksot taitavat olla Youtubessa, tässä linkki ensimmäisen jakson ensimmäiseen osaan.

destroyer: kaputt

2011-02-08T18:35:00.002+02:00

En tiedä latailiko kukaan muu koskaan Pirate Bayn Indie/Rock Playlistejä, mutta kolmisen vuotta sitten tutustuin niiden kautta moneenkin bändiin. Noilta playlistoilta kuulin ensimmäisen kerran esim. Vampire Weekendiä, Holy Fuckia, M83:sta, Wild Beastsia ja Jens Lekmania. Varsinkin Holy Fuckia tulee kuuneltua aktiivisesti vielä nykyäänkin mutta silti pari bändiä meni vähän ohi suun, eritoten Destroyer. Dan Bejarin fronttaama yhtye/projekti/mikä onkaan on julkaissut vaikuttavat yhdeksän kokopitkää ja pari EP:tä päälle, unohtamatta Bejarin levytyksiä These New Pornographersin ja Swan Laken riveissä.

Silti Destroyer ei saanut multa ansaitsemaansa huomiota kuin vasta tällä levyllä. Kuuntelin vähän aikaa sitten vähän vanhempia biisejä uudestaan, enkä ollut enään yhtään hämmennyksissäni miksi Kaputt iski niin kovaa verrattuna aiempaan tuotantoon. Vaikka Bejarin laulu- ja laulunkirjoitustyyli on todella omaleimainen, niin soundi on tällä kertaa hyvinkin erilainen. En sanoisin että suoranaisesti parempi, mutta erilanen. Koitan päästä eroon ainaisista vertailustani, mutta Kaputt on samaa sarjaa Ariel Pinkin ja Twin Shadown kanssa kasarirevivalin suunnannäyttäjänä. Nimikkobiisissä on todella New Order-vibaista menoa ja koko levy on vähän cheesy syntikoidensa ja saksofoniensa kanssa. Mutten tarkoita sitä mitenkään pahana asiana.

Monessa biisissä Bejar ei niinkän laula sanan perinteisessä merkityksessä, vaan pikemminkin lausuu lyriikoita sävelessä. Rakastan Bejarin ääntä, ja tietyt kohdat saa suorastaan kehräämään. Esim. Savage Night at the Operassa lauletaan I heard your record, it's alright joka on jostain syystä melkein levyn paras kohta.

Kaputtilla on vain yhdeksän biisiä, mutta pituutta 50 minuuttia. Silti en jää kaipaamaan mitään enkä halua mitään pois. Nähdään Best of 2011-listojen kärkipaikoilla.

Ps. James Blakesta myöhemmi tällä viikolla, eka pitää kuunnella vielä pari kertaa kunnon laitteilla oikealta levyltä.

videopost: james blake, no age ja braids

2011-02-01T18:15:00.003+02:00

Tulevan Mercury Prize-voittajan James Blaken s/t debyytti tulee vihdoin kauppojen hyllylle ensi viikon maanantaina eli 7.2. Sitä ennen pientä maistiaista tarjoilee The Wilhelm Screamin video:

Mistä näitä Jamppoja tulee? Haluun oman. Jos hypoteettisesti ajatellen olisin jostain syystä kuullut koko levyn jo, niin voisin sanoa että se on ihan helvetin hyvä ja täytyy olla aika kuollut sisältä jos ei diggaa. Tosin uskaltaisin ihan pikkusen valittaa vokaalien päällekäyvyydestä Blaken aikaisempien EP:iden soundin kustannuksella. Koko albumista on sampleri Blaken Youtubessa.

Täytyy myöntää että Everything in Between on alkanut maistua paremmin viime aikoina. Fever Dreaming on yks mun lempparibiiseistä levyllä eikä videokaan ole paha, vaikka ohjaaja Patrick Daughters ei kuulukkaan mun suosikkeihini. Daughters on nimittäin vastuussa Grizzly Bearin Two Weeksistä mikä on ehkä hirvein musavideo minkä tiedän.

Braidsistä tulikin kirjoitettua ihan vähän aikaa sitten joten mitäpä siihen lisäilemään. Tällaset videot on kyl aika rasittavia mutta ainakin biisi on hyvä!

woods suomeen

2011-01-26T21:42:00.000+02:00

Uskallan vihdoin kirjoittaa tästä kun Tiketistäkin tuli varmistus, jees! Helsingin ihan mukiinmenevä keikkakevät saa taas yhden lisäyksen, tällä kertaa Woodsin muodossa. Bändi nähdään Kuudennella Linjalla 27. maaliskuuta ja liput maksaa kympin. Tulkaa.

Tasasesti kerran vuodessa ilmestyneet viisi albumia ovat olleet yhtä tasaisen hyviä, vaikka omat suosikkini ovatkin ne uusimmat eli 2009 ja 2010 ilmestyneet Songs of Shame ja At Echo Lake. Woodshan julkaisee levynsä Earlin pyörittämällä Woodsist-levymerkkillä jolta löytyy myös mm. Real Estaten, Kurt Vilen ja Wavvesin debyytit.

Woodsin lo-fi, psyke-vibainen folk ja vokalisti Jeremy Earlin semisti creepy falsetto on vähintään acquired taste eikä varmaankaan kaikkien makuun, mutta itselle ainakin iskee. Biisien koukut jää päähän kuin kuumaliimattuna ja lisäpisteitä saa kyllä siitäkin että Woodsilla on niin järisyttävän omaleimainen soundi.

yuck: coconut bible

2011-01-23T22:02:00.002+02:00

Yuckista tulikin kirjoitettua pari sanaa jo aiemmin, mutta nyt bändi on laittanut jälleen kerran uuden biisinsä Coconut Biblen ilmaiseksi ladattavaksi blogissaan. Kyseessä on Holing Out-sinkun b-puoli joka ei tule olemaan helmikuussa ilmestyvällä s/t kokopitkällä.

Oon kunnellut näitä Yuckin paria demoa/sinkkua/EP:tä suhteellisen paljon, mut mullei ole siltikään ihan auennut mikä niiden soundi oikein on. Biisit eroo toisistan iiihan älyttömästi, eikä tietenkään vähinten sen takia että laulajia on kaksi. Silti jos vertaa esim. just aika perusrakenteista Coconut Bibleä drone-vibaseen Rubberiin ja pianoon vahvasti nojaavan, herkkikseen Daughteriin niin silmissäni alkaa nousta pieniä kysymysmerkkejä. Nohh mutta hei, Rubber on levyllä ja Coconut ei, joten ei valittamista. Ei sillä että Kookokset ei erityisemmin iskisi mutta silti tykkään muusta tuotannosta enemmän ja eri tavalla. Coconut Bible vaan tuntuu vähän basicilta.

Niin ja ps. harmittaa ettei Rubberin b-puolta The Base Of A Dream Is Emptyä löydy levyltä. Höh.

ps2. Huomenna meikä suuntaa Tavastialla Sleigh Bellsiin! Oon kyllä semisti flunssassa joten pittailu taitaa jäädä. Treats ei ole mikään mun lempparlevy mutta eiköhän se livenä paremmalta kuulosta.

braids: native speaker

2011-01-20T22:10:00.000+02:00

Tuntuu että odotin Braidsin Native Speaker-debyyttiä ihan kamalan kauan, vaikka Last.fm kertookin että ensimmäisen kerran bändin Set Pieces-EP soi vasta viime vuoden toukokuussa. Braids kuulosti kivalta jo silloin melkein yhdeksän kuukautta sitten, mutta nyt sitäkin paremmalta. Vokalisti Raphaelle Standell-Prestonin ääni on uskomattoman puhdas ja kaunis, mikä on totta puhuen mukavaa vaihtelua useimpiin musiikkivalintoihin.

En usko että kukaan joka on kuunnellut Animal Collectiven Feelsin voi mitenkään olla kuulematta samanlaisuuksia sen ja Native Speakerin välillä. "Anco naislaulajalla" taitaa olla se suosituin tapa kuvata Braidsia, eikä se kovin kaukaahaettua olekaan. Native Speakerin ensimmäinen biisi Lemonade on melko suoraa Feelsiä, varsinkin viiden minuutin merkiltä alkava instrumentaalinen osio. Melkein odotin Panda Bearin vokaaleja. Ei tästä Anco-vibaisuudesta voi kyllä hirveästi rankaista, mielummin kuuntelen Feelsistä kuin Glasvegasista inspiroitunutta musiikkia. Eikä Braids jää pelkäksi Anco-kopioksi.

Braidsin voisi aika helposti ohittaa generisenä hipsterbändinä (laiska termi mutta tajuannette mitä tarkoitan), mutta Native Speaker ei kuitenkaan ole mitään peruskauraa. Ei tietenkään käy kieltäminen etteikö kyseessä olisi nuori bändi jolla on vielä varaa kasvaa omanlaisekseen, mutta toivon oikeesti että näiden suosio räjähtäis kunnolla tänä vuonna.

gonjasufi

2011-01-17T22:47:00.000+02:00

Viime vuoden paras vasta tämän vuoden puolella löydetty levy on Gonjasufin A Sufi And A Killer.
Itseasiassa Gonjasufi on tuttu nimi jo Flying Lotuksen Los Angelesilta, jossa hän laulaa Testamentilla. Erikoinen laulutyyli oli jo siinä huomiotaherättävä, mutta tällä omalla soolodebyytilla päästään oikein kunnolla trippailemaan. Oon kuunnellut ASAAK:ia joka päivä sen jälkeen kun sen löysin, enkä muista milloin viimeksi olisin oikeasti nauttinut jostain levystä näin paljon.

Rastapäinen, amerikkalais-meksikolais-etiopialainen joogaopettaja Las Vegasista kuulostaa suomalaisen korvaan vähintäänkin eksoottiselta, eikä musiikkikaan ole ehkä siitä tavallisimmasta päästä. ASAAK on kokeellista hip hoppia, psykedeelistä, soulia, funkia ja jotain lähi-idästä. Ja Tom Waits, ehkä? Gonjasufi on erilaista kuin melkeinpä kaikki muu tällä hetkellä. Ehkä ainoana samantyyppisenä tulee mieleen DJ /rupturen ihan mahtava Uproot (tää on yks mun lempparibiiseistä koskaan) sekoitettuna Flying Lotukseen. Tai no, eipä sitä aina tarvitse koittaa vertailla. Gonjasufi kuulostaa Gonjasufilta, eli ihan helvetin hyvältä.

docpoint 2011 - top 5

2011-01-11T20:37:00.000+02:00

Docpoint järjestetään 25. - 30.1., ja tänä vuonna päätin ihan mennäkin. Vaikka tarjontaa on laidasta ja laitaan ja ehdottomasti suurin osa näyttää hyvin laadukkaalta, päätin tehdä pienen listan niistä mulle must-see-dokkareista. Vähän kattavampaa tärppilistaa löytyy esim. Laurilta ja Paska sohvalta. Kaikki synopsikset on suoraan Docpointin sivuilta.

12th & Delaware

Tienristeyksessä on kaksi taloa. Toisessa toimii aborttiklinikka ja toisessa ”elämää suojeleva” raskauskeskus. Raskauskeskus järjestää aborttiklinikan edessä mielenosoituksia ja pyrkii saamaan aborttiin päätyneitä nuoria naisia toisiin ajatuksiin tarjoten tien toisella puolella tietoa ja tukea. Klinikan arkea puolestaan varjostavat jatkuvat, kaikkialla Yhdysvalloissa tapahtuvat väkivaltaiset iskut aborttiklinikoita vastaan sekä jatkuva häirintä ja pelottelu.

12th & Delaware on onnistuneen tasapuolinen kuvaus kahden vastakkaisen leirin sisältä ja valottaa kiihkeän yhdysvaltalaisen aborttikeskustelun taustoja. Kun ei-toivotusta raskaudesta tulee uskonkysymys ja osa puoluepoliittista toimintaa, seurauksena on konflikti vailla loppua. Vastakkainasettelu kehon itsemääräämisoikeuden ja kristillinen maailmankatsomuksen välillä on kiehtovaa ja ristiriitaista katseltavaa.

Exit Through the Gift Shop

Videokamera kädessä elävä entinen vaatekauppias Thierry Guetta innostuu katutaiteesta ja alkaa pyrkiä kohti taiteenlajin huippua. Itseoppinut mutta sitäkin intohimoisempi dokumentaristi suihkii kamerallaan ympäriinsä kuin töhertäjä metron kimpussa. Hän saa aikaan tuotoksen, joka aiheuttaa elokuvan kohteelle lähinnä päänsärkyä. Kohde on katutaiteen mestari Banksy.

Mutta osat vaihtuvat, elokuvantekijästä tuleekin itsestään elokuvan tähti. Banksy antaa sysäyksen Thierryn taiteilijanuralle, joka hakee korniudessaan ja röyhkeydessään vertaistaan. Entinen dokumentaristi räjäyttää itsensä katutaiteen estetiikasta ammentavaksi kuvataiteilijaksi, jonka suurin saavutus on taiteen laadusta piittaamaton valtava hype. Olemattomasta sisällöstä ja aiheiden kopioinnista dollareita käärivä uustaiteilija saattaa itsensä lisäksi naurunalaiseksi myös taiteen arvonmuodostuksen ja sen ympärillä tapahtuvan liiketoiminnan.

Inside Job (tätä odotan eniten)

Inside Job antaa talousromahdukselle kasvot. Ohjaaja Charles Ferguson kaivaa esiin vuosien 2007-08 rahoitusmarkkinakriisin aiheuttaneet päätökset ja niitä tehneet poliitikot aina Ronald Reaganista lähtien.

Elokuva tarjoaa selkeän analyysin kriisin kulusta ja jälkihoidosta – tai pikemmin hoidon puuttellisuudesta. Sääntelystä vapautettuja Wall Streetin pankkeja pyörittävät ahneus ja korruptio; kokaiinia ja prostituoituja käytetään liiketoimien voitelemiseen. Kun pankkiirit selittelevät tekemiään petoksia senaatin kuulemisissa, katumusta ei nauhoista välity.

Inside Job esittää polttavia kysymyksiä politiikkaa ohjaavan valtavirran taloustieteen korruptiosta ja kyvyttömyydestä ehkäistä kriisejä. Osansa kritiikistä saa myös Barack Obaman hallinto, jonka kytkökset Wall Streetille ovat vahvat. Uudistukset takkuavat eikä syytteitä ole nostettu.

The World According to Ion B.

Ion Bârlădeanu on yli 60-vuotias bukarestilaisessa roskakuilussa majaileva mies ‒ ja taiteellisen läpimurtonsa kynnyksellä. Hän kutsuu itseään ohjaajaksi, kollaasejaan elokuviksi ja sivistystään pullosta saaduksi. Haudankaivajasta kodittomaksi kulkuriksi edennyt auteur on kaikessa hiljaisuudessa luonut mittavan taiteellisen tuotannon. Satojen kollaasien kokoelmassa tutut tähdet lyövät satiirisesti kättä kommunismin ajan kuvaston kanssa. Ceauşescun rinnalla lehtikuvat Steve McQueenista ja Jean-Paul Belmondosta symboloivat vapautta.

Taidemaailma pyrkii saamaan otteen yli kaksi vuosikymmentä kadulla eläneestä eksentrikosta, jonka töissä nähdään pop-taidetta, dadaa ja surrealismia. Taiteilija ei kumarra Warholin kaltaisia esikuvia, koska ei niitä tunne. Romaniassa pop-estetiikka pääsi valloilleen vasta kommunismin kaaduttua, mutta jo 70-luvulla Bârlădeanu loi omaa pienoistodellisuuttaan siitä, mitä muut heittivät pois hyödyttömänä.

You Don’t Like the Truth: 4 Days Inside Guantánamo

Omar Khadrin käsityötuokio isänsä ystävien seurassa Afganistanissa päättyy Yhdysvaltain hyökkäykseen. Iskuun osallistuu hävittäjiä, taisteluhelikoptereita, ilmatukihävittäjiä, erikoisjoukot, laskuvarjojääkärit, kaikkiaan noin sadan sotilaan vahvuinen osasto. Miesten talo muuttuu röykkiöksi, jonne vielä varmuuden vuoksi heitellään kranaatteja. Khadr selviää, mutta päätyy amerikkalaissotilaan murhasta syytettynä suoraan Guantánamoon.

Khadr oli vain 15-vuotias, leirin nuorin vanki. Hän on myös Kanadan kansalainen. Elokuva keskittyy Kanadan viranomaisten vierailuun. Aihetta valaisevat kuulustelutallenteet, vankitovereiden, kuulustelijoiden ja lakimiesten lausunnot. Tänä aikana tunnelmat vaihtuvat toivosta surrealistiseen, betoninkylmään todellisuuteen. Seitsemän vuoden tutkintavankeuden jälkeen seuraa vihdoin tämän sodan runteleman lapsen oikeudenkäynti.

Liput tulee myyntiin 14.1.

james blake, bbc sound of 2011

2011-01-09T23:28:00.000+02:00

Joku nevari voitti BBC:n Sound of 2011-kilpailun. Yllätys sinänsä not, viimeiset viisi vuotta toi palkinto on mennyt englantilaiselle singer/songwriterille, joista vaan yks (Mika vuonna 2007) on ollut mies. Joten... En kylläkään ole mitenkään täysin murtunut, koska James Blake räjähtää tänä vuonna ihan varmasti ja Jamie Woonkin tuli neljänneksi.

Onko väärin että tykkään vähän Nick Grimshawsta? Tai en ainakaan pidä sitä niin äärettömän rasittavana kuin muu maailma näyttää pitävän. Tosin multa meni valehtelematta varmaan 10 sekunttia tajuta kumpi on kumpi tolla videolla.

Kirjotankohan mä liikaa James Blakesta? Se oli retorinen kysymys. Hieman ehkä ketuttaa etten ollut tietoinen jäbästä vielä toukokuussa kun hän vieraili Kuudennella Linjalla. Ja se etten ostanut The Bell Sketchiä kun sitä vielä sai (ja halvalla) koska "ei se nyt oo iha nii kova." Elämäni on kyllä virheitä täynnä.

mount kimbie: before i move off

2011-01-04T20:50:00.003+02:00

Mount Kimbie julkaisi uuden musiikkivideon Before I Move Offille, joka käy silmäjumpasta:

Lontoon uudella dubstep-skenellä menee muutenkin lujaa, eikä vaan siksi että termiä voi nykyään käyttää erittäin löyhästi kuvaamaan melkein mitä vaan elektronista. Rusko ja Flowssakin hienosti soittanut Magnetic Man ovat puskeneet läpi listoille tai ainakin nauttineet jonkinlaisesta mainstream-menestyksestä, joskin Ruskon tapauksessa laadun laskun hinnalla. Vähän rennommat James Blake, Darkstar (jolle ei näytä löytyvän minkäänlaista nettisivua? :--D), Pariah, Joy Orbison ja jo ylhäällä mainittu Mount Kimbie taas vaikuttavat vielä vähän enemmän pinnan alla, mutta sitäkin kovemmin. James Blaken ~~jo leakannutta~~ debyyttiä odotetaan melkeinpä joka suunnassa vähintäänkin korkein odotuksin ja Darkstarin Hyperdubilla julkaistu North on kerännyt jo kasan hyviä arvosteluja. Tuntuu siltä että on tasan kolme levy-yhtiötä jotka hallitsee Eurooppalaista elektroa tällä hetkellä: Hyperdub, Hotflush ja R&S.

Henkilökohtasesti diggaan kyllä eniten Blakea ja Mount Kimbietä, jonka debyytti Crooks & Lovers aukesi oikeastaan vasta vähän aikaa sitten täysin. Erityisesti levyn loppupuolelta löytyikin varsinaisia helmiä, esim. Ruby, Ode To Bear ja Mayor. Suositellaan jos tykkäätte vähän ambientimmasta kamasta niin kun meikä.

Niin ja juu, lähtihän tänään keskustasta mukaan myös tällanen kymppituumanen, arvatkaa mikä:

skins 5

2010-12-29T21:04:00.000+02:00

Muistan kun Skins alkoi melkein neljä vuotta sitten. Ensimmäinen kausi oli mun mielestä parasta nuorille suunnattua televisiota mitä olin koskaan nähnyt, ja vaikka Misfits onkin vienyt sen tittelin jo aikoja sitten niin Tonylla ja muilla on silti paikka sydämessäni. Tokasta kaudesta lähtien suunta onkin sitten ollut lähinnä alaspäin, ja toisen sukupolven kolmas ja neljäs kausi oli niin paskaa etten jaksanut katsoa niitä loppuun.

Kaiken tän jälkeen huomaan silti olevani ihan mehuissani uusista hahmoista ja kaudesta. Kolmanteen sukupolveen voi tutustua täällä, ja vaikka koko poppoo vaikuttaakin erittäin rasittavalta niin silti tammikuun 27. päivä ei voi tulla liian nopeasti. Tätäkö tää television orjuus on?

Skinsin jenkkiversio MTV:llä alkaa 17.1., mutta siitä nyt ei tarvitse puhua... Jos jotain kiinnostaa niin tässä vähän esimakua.

hyvää joulua

2010-12-24T21:13:00.000+02:00

Terveisin maailman paras joulubiisi.

best of 2k10: biisit/levyt - osa 2

2010-12-21T20:00:00.001+02:00

Tajusin että tässä biisejä listaillessa tulee hyvin samalla käytyä vähän läpi vuoden lempparilevyjä, joten, öh. Päätin muuttaa vähän formaattia mutta tuskinpa se ketään haittaa.

These New Puritans - We Want War

En tykkännyt TNPS:n edellisestä levystä yhtään. 2007 oli vuosi jolloin luin NME:tä Raamattunani mutta jostain syystä Beat Pyramid ei vaan jaksanut kiinnostaa pätkääkään. En tiedä milloin tai miksi päätin antaa kakkoslevy Hiddenille mahiksen, mutta hyvä että annoin. Jotenkin mulla on edelleen fiilis että monet pitää TNPS:ia liian erikoisina/erillaisuudenhkuisina mutta We Want War todistaa kuinka järisyttäviä biisejä ne on kykeniviä tekemään. Jack Barnettin ääni on musta edelleen kamala muttei se haittaa ollenkaan, oikeastaan kauniimipi laulu veisi Puritaaneilta jotain oleellista. Yhteen sanaan kiteytettynä Hidden ja koko TNPS on kiehtova. We Want War on varmaan levyn tunnetuin (ilmeisesti se oli jossain pelissä) ja paras biisi. Toinen erinomainen repäisy Hiddeniltä on Fire Power.

No Age - Depletion

Pitikö mun joskus kirjoittaa tästä levystä jotain? Jaa no, piti varmaan. Oon kuunnellut Everything in Betweenin pelkästään iTunesin mukaan 28 kertaa, enkä vieläkään ole saanut siitä täysin otetta. En tiedä mikä mättää. No Agen muu tuotanto mun eniten rakastamaa musiikkia koko maailmassa ja Nouns on mun lempilevy. Mikä sitten EiB:llä puuttuu mikä muualla on? En oikeasti tiedä. Jos olisin Simon Cowell sanoisin että siitä puuttuu X Factor, se jokin. En tietenkään tarkoita että EiB olisi huono levy, ei todellakaan, mutta se ei vaan ole mun levy. Depletion on silti vuoden kovimpia biisejä, eikä loppulevykään kovin pitkän matkan päähän tän listan kärjestä jää.

Ariel Pink's Haunted Graffiti - Beverly Kills

Tutustuin Ariel Pinkiin kunnolla vasta sen verran myöhään etten tiedä onko mulla tästä edes mitään rakentavaa sanottavaa mitä ei ole sanottu jo aiemmin. En ole edelleenkään kuunnellut jäbän aiempaa tuotantoa kovinkaan paljon (tämä pitäisi korjata, tiedetään) mutta Before Today on silti parhaita levyjä mitä olen kuullut aikoihin. Samanaikaisesti vanhanaikainen ja suunnattoman nykyaikainen soundi saa aikaan ajattoman levyn.

Washed Out feat. Caroline Polachek - You and I

Onko Ernesti jo ihan menneen talven lumia (tai vaihtoehtoisesti menneen kesän laineita)? Ei kiinnosta. Adult Swimin Singles Projecille Chairlifin Caroline Polachekin vokaaleja lainaava You and I on täydellisyys ääninä. Ei tästä sen enempää.

Wavves - King of the Beach

Oon edelleen sitä mieltä että Wavves on vähän douche (älkää lukeko sen Twitteriä) ja se kuulostaa Blink-182-ripoffilta mut King of the Beach oli mun kesä. Kirjotin koko levystä enemmänkin jo kesällä, ja mitäs sitä itseään toistelemaan liikoja. Hyvä biisi, hyvä levy. Ei mitään maailmaa mullistavaa, mut eipä tarvitsekaan olla.

Twin Shadow - At My Heels

Forgetista onkin tullut jo kirjoitettua, ja pysyn sanojeni takana. Ehkä vuoden paras debyytti? No ehkä vaan ehkä. Mutta silti, diggaan koko levystä ihan älyttömästi, alusta loppuun. Forget on jotenkin niin valmis, minkä voi tietenkin laittaa myös sen piikkiin että kaikki sen pääideat on kierrätettyjä. En kuitenkaan koe sitä mitenkään esteenä, George Lewis Jr:n ääni hivelee kuin natural yoghurt (propsit etc sille joka keksii lainauksen). Tää mulle jostain vinyylinä mahd. pian, kiitos!

jamie woon - night air

2010-12-16T22:21:00.000+02:00

Alan pikku hiljaa varmistua siitä että kaikki mihin Burial koskee muuttuu kullaksi. Four Tetin kanssa tehty Moth on yksi lempparibiiseistäni koskaan ja remiksit ovat upeita, puhumattakaan omasta tuotannosta. Vaikka viime vuosina ei herrasta olekaan hirveästi kuulunut, niin Jamie Woonille co-tuotettu Night Air on hyvä kompensaatio. Burialhan remiksasi Woonin version Wayfaring Strangerista jo 2007, mutta vaikka mulla kyseinen biisi onkin niin ei se koskaa iskenyt niin älyttömästi. Night Air sen sijaan toimii erinomaisesti.

Woonilta pitäisi tulla debyytti ensi vuonna, sitä odotellessa voi vaikka jännittää jäbän puolesta BBC:n Sound of 2011-kyselyssä. Itse tosin kannatan ihkistä James Blakea ja Yuckia.

Lähden huomenna Tukholmaan maanantaihin asti, adjö!

best of 2k10: biisit - osa 1

2010-12-15T18:43:00.000+02:00

Otsikko varmaan puhuu itsessään, monessa blogissa pyörineet vuoden parhaat biisit-lista on koottu täälläkin, ei tosin missään järjestyksessä:

Tame Impala - Solitude Is Bliss

Ensimmäisestä kuuntelukerrasta addiktoiva, joka on soinut repeatilla kerta toisensa jälkeen. Nykypsykedeelistä parhaimmillaan. Koko Innerspeaker on itseasissa ihan helvetin hieno levy, pitäisi siitäkin kirjoittaa parmmin. Niin ja tää on myös yksi vuoden parhaista musavideoista.

Titus Andronicus - A More Perfect Union

Eeppinen kuvaa tätä biisiä ehkä parhaiten. Reilut setsemän minuuttia alkaa Abraham Lincolnin puheella (jonka lukijaa en tosin nyt muista), ja mukaan mahtuu niin paljon kamaa niin nopealla tempolla että heikompaa hirvittää. Juuri kun tuntuu että meno alkaa hiipumaan niin se alkaa uudestaan. Parhautta.

Four Tet - Plastic People

Mietin pitkään (no, ainakin 30 sekunttia) tän ja Love Cryn välillä. Päädyin Plastic Peopleen koska se oli mun ensimmäinen rakkaus Four Tetiin ja jää harmittavan usein just Love Cryn varjoon. Tykkään abientimmasta elektrosta muutenkin, eikä pienet Burial-vibatkaan suoranaisesti haittaa. Hypnoottiset biisit iskee ja Plastic People on siitä täydellinen esimerkki.

Harlem - Friendly Ghost

Harlemin biisit on aika yksinkertaisia, mutta hyvin tehtynä sillä ei voi mennä vikaan. Rentoa ja hyväntuulista, mä tykkään.

James Blake - Limit To Your Love

Kuunnelkaa omaksi parhaaksenne HD:nä. Musta tuntuu etten tule pääsemään tän biisin yli vielä pitkään aikaan. En osaa edes pukea sanoiksi kuinka täydellinen basso tässä on, se vaan vavisuttaa päästä varpaisiin. Euforiset 3.19 minuuttia.

Foals - Total Life Forever

Foalsin debyytilevy Antidotesin semipettymyksen jälkeen Total Life Forever päräytti maailmaan uudella, aikuisemmalla ja yhtenäisemmällä soundilla, joka koukutti mut ihan täysin. TLF:llä ei ole huonoa biisiä, mutta jotenkin nimikkokappale on soinut mulla eniten.

Gold Panda - Snow & Taxis

Gold Panda on mulle verraten aika uusi tuttavuus, mutta Lucky Shiner kolahti ihan älyttömän nopeasti ja kovaa. Tästäkin pitäisi kirjoittaa kunnollinen entry. Snow & Taxis on erinomaisen levyn parasta antia.

Male Bonding - Year's Not Long

En tiedä teistä, mulla mulle Male Bondingin Nothing Hurts on aika pitkälti vuoden paras debyytti. Kun biisien keskimääräinen pituus on siinä kahen minuutin paikkeilla, ei mitään turhaa tai ylimääräistä tule lisättyä. Nää jos näkisin livenä oisin onnellinen. Levyn ensimmäinen biisi Year's Not Long on edelleen se kovin, vaikkei lopuissakaan ole mitään valittamista. Odotan kakkosalbumia ns. mehuissani.

HEALTH - USA Boys

Remiksilevy DISCO2 on jäänyt täällä aika vähälle kuuntelulle, syystä tai toiseta. Tykkään enemmän HEALTHin omasta materiaalista, eikä Disco kakkosen ainoa uusi varsinainen HEALTH-biisi tuottanut pettymystä. Vaikkei USA Boys olekaan HEALTHia ihan erikoisimmillaan tai kovimmillaan verraten vaikka omaan suosikkiini We Are Wateriin, ei tästä voi olla pitämättä. Kajarit vaan mahdollisimman kovalle.

Spotify-playlist kaikista biiseistä paitsi Foalsista jota ei löytynyt.

yuck

2010-12-11T00:26:00.001+02:00

Hyvä biisi, hyvät tissit. Mikäs sen mukavampaa. Tää on ns. not safe for work, joten peittäkää ruutunne jos silmänne ovat kovin pc-herkät.

En tiedä Yuckista oikeastaan muuta kuin että se kuulostaa ihanalta ja helmikuun 21. päivä pitäisi tulla debyyttilevy. Ja että biisejä voi ladata ilmaiseksi bändin blogista mikä on aina iloinen ylläri.

Yuck tuli mulle täydelliseen aikaan, tarpeeksi surffina viime kesää ajatellen mutta silti talvimentaliteettiin sopivan haikeana. Mikään uusi musa ei ole oikeen iskenyt viime aikoina, mutta selvästi olis vaan pitänyt ottaa Yuck käsittelyyn aiemmin. Best of 2k11? Katsotaan nyt, mutta ainakaan tällä hetkellä en keksi mitään mitä kuuntelisin mielummin.

best of 2k10: the radio dept.

2010-12-06T20:08:00.002+02:00

Näin rakkaan kotimaamme itsenäisyyspäivänä tuntuu sopivalta kirjoittaa länsinaapurimme paremmuudesta. Myönnetään että on tänä vuonna tullut koviakin suomalaisia levyjä, oivallisina esimerkkeinä nyt tietenkin Uusi Fantasia ja Delay Trees, mutta pohjolan paras anti taitaa silti tulla Ruotsista The Radio Deptin muodossa. Bändin kolmas pitkäsoitto Clinging to a Scheme on käsitelty lähes puhki varmaan jokaisessa mediassa, mutten siltikään voi vastustaa kiusausta tungemasta omaa lusikkaa soppaan.

Oma syttymiseni Radio Deptille oli erittäin hidasta ja vastahakoista, oikea klassinen esimerkki siitä miten ennakkoluulot ovat pelkästään haitaksi. Clinging to a Scheme veti mut puolelleen kappale kerrallaan. Ensiksi repeatille jäi soimaan David, sitten Heaven's On Fire, Domestic Scene, Never Follow Suit ja pikku hiljaa koko levy. En ole kuunnellut kahta edelistä levyä, 2004 ilmestynyttä Lesser Mattersia ja neljän vuoden takaista Pet Griefiä läheskään tarpeeksi jotta mulle olisi muodostunut tarpeeksi selvä mielipide, mutta jotenkin Clinging to a Scheme tuntuu energisemmältä verraten aikisempaan tuotantoon. Tiedä sitten luoko tän tunteen syntikodien lisääntyminen vai se, että soundia on vähän siistitty semisti päällekäyvästä shoegazesta. Edellisten levyjen puuromaisen fiiliksen tilalla on helvetinmoisia koukkuja jotka soi päässä kaksi viikkoa putkeen.

Ei Clinging to a Schemellä siltikään ole kyse mistään suuresta tuotannosta. Oman käsitykseni mukaan herrat ovat tuottaneet koko lätyn itse, mistä on kenties kiittäminen siitä että musiikki tuntuu tietyllä tapaa raa'alta ja kaunistelemattomalta. Vähän yli puoleen tuntiin ja kymmeneen biisiin mahtuu yllätävän paljon tunnetta ja ns. autenttisuutta, vaikka soundi pysyy silti aika perinteisenä indiepoppina. Just tää on se mikä erottaa Radio Deptin siitä perusmassasta. Clinging to a Scheme on loppupeleissä musiikillisesti aika vähäeläeinen, ainakin vokaalien suhteen mihin ei ole laitettu yhtään ylimääräistä yritystä, mutta silti pointti tulee selville ja tunnelma pysyy samanaikaisesti korkealla ja syvällä. Naapurikateus kunniaan, mä tykkään.

Kova on myös syyskuussa ilmestynyt The New Improved Hypocrisy-sinkku, joka löytyy myös 25. tammikuuta julkaistavalta Passive Agressive: Singles 2002 - 2010-kokoelmalta.

vlog!

2010-12-04T21:55:00.000+02:00

Jees, 200 postausta täynnä! Kävijöitä ja kommenttejakin on ollut ihan mukavasti, en voi valittaa. Tosin tuntuu että itse voisin vähän ryhdistäytyä kommentoinnin saralla... Eheh.

Tein erittäin awkwardin videon semikrapulaisena, MacBookin hi-techillä kameralla liian pimeässä huoneessa läppärin huristessa:

best of 2k10: janelle monáe

2010-11-29T19:47:00.002+02:00

Sen sijaan että listaisin loppuvuodesta jonkun top 20:n vuoden parhaista levyistä, ajattelin tehdä erillisiä postauksia niistä albumeista jotka on syystä tai toisesta jääneet ilman omaa entryä. Ensimmäisenä tässä sarjassa on Janelle Monaén ensimmäinen kokopitkä The ArchAndroid (Suites II and III).

Aluksi tuntui siltä että The ArchAndroidin ei pitäisi olla mun kuppi teetä ollenkaan. Soulin ja funkin täytteinen R&B-pop Diddyn levy-yhtiöltä kuulostaa vähintääkin epäilyttävältä, mutta lisätään päälle vielä se että kyseessä on konseptialbumi jonka pääteemoja ovat sci-fi ja androidit niin kasassa pitäisi olla aikamoinen sekamelska. Listapop ei muutenkaan ole ominta alaani, ja Monáe on American Idolissa esiintynyt grammy-ehdokas. En haluaisi sanoa että pelkäisin sitä kavahdettua mainstreamin mörköä, mutta Monáen tasoiset meriitit vähän hirvittävät.

Jotenkin kaikki silti toimii ihan naurettavan helposti ja hyvin. The ArchAndroid on niin täynnä eri vaikutteita, soundeja ja tasoja että pää meinaa mennä sekaisin, hyvällä tavalla. Monáella on kunnianhimoa pienen valtion verran ja se paistaa läpi kokonaisuudesta. Ensimmäisen biisin klassisesta alusta päädytään jazzin, hip-hopin ja funkin läpi ukuleleen ja perinteisempiin rakkauslauluihin. Paljon kiitosta saa kirjoituksen lisäksi tuotantopuoli, jossa on näppinsä pelissä esimerkiksi Big Boilla, Diddyllä ja Of Montrealin Kevin Barnesilla. Laatu on virheetöntä, mikä on varmasti takana seisovien jättinimien ansiota. Vaikka yleensä oma sydämeni tykyttääkin lo-fin tahtiin niin ArchAndroidin täyteläisyys ja moniulotteisuus on tuulahdus raikasta ilmaa. Erityisesti mieltä lämmitti neljän ensimmäisen biisiin yhteensulaminen, mikä oli mielettömän siisti yllätys.

Oikeastaan ArchAndroid on jaettu kahteen osaan, suites II ja III, jotka ovat jatkumusta vuonna 2007 ilmestyneelle Metropolis: Suite I (The Chase)-EP:lle. Suite II:lla on levyn hittibiisit ja muutenkin se on helpommin lähestyttävä, kun taas suite III:lta löytyy kokeellisempaa kamaa ja levyn pisin kappale, melkein yhdeksänminuuttinen BaBopByeYa. Ehkä ainoa mistä en hirveästi diggaa on Of Montrealin kanssa yhteistyössä tehty Make The Bus, mutta lähinnä vaan siksi koska Montrealit ei ole koskaan sen kummemmin iskeneetkään.

Mun kirjoitustaidot ei varmaankaan tee oikeutta Janelle Monáelle, koska The ArchAndroid on oikeasti ihan uskomaton levy. Sieluuni suorastaan sattuu se että hittilistoilla heiluu Katy Perryn ja Ke$han kaltaiset lahjattomat ja merkityksettömät ns. artistit kuin näinkin hienoa musiikkia olisi tarjolla.

fry and laurie: reunited

2010-11-27T17:02:00.001+02:00

Stephen Fry on mun suurin idoli, roolimalli, jumalavastine, inspiraatio etc, eikä edes hänen lievästi ignorantit kommenttinsa saaneet mun mieltä muuttumaan ratkaisevasti. Stephen on kulttuuri- ja viihdemaailman jokapaikanhöylä, joka muun muassa juontaa rakastamaani Qi-visailua ja toimii niin kirjalijana, näyttelijänä, koomikkona, keskustelijana kuin Harry Potter-äänikirjojen lukijana. Niin ja hänellä on Twitterissä vaatimattomat 1,990,917 seuraajaa. Tuskinpa moni vastustaa Stephenin titteliä yhtenä viihdemaailman älykkäimpinä miehinä ja kaikin puolin kansallisena aarteena. Hänen puheenvuoronsa katollista kirkkoa vastaan kertoo mielestäni paljon.

Hugh Lauriesta ei varmaan tarvitse paljoa sanoa, uskon nimittäin että sellainen pienin piirin sarja kuin House saattaa olla joillekin tuttu. Luen parhaillaan Stephenin omaelämänkerran toista osaa The Fry Chronicles: A Memoiria ja so far so good, vaikkei kenties ihan ensimmäisen osan, Moab Is My Washpotin tasolle ylläkään. Fry Chronicleshan keskittyy juuri siihen aikaan kun Stephen ja Hugh tapasivat Cambridgessä, ja mitä kaikkea jännää siitä seurasi (esmes. Jeeves and Wooster). Nykyään miehiä ei yhdessä pahemmin nää, vaikka Hugh olikin kerran vieraana Qi:n ensimmäisellä kaudella. Kuitenkin pari päivää sitten telkkarikanava Gold istutti parivaljakon pitkästä aikaa samojen kameroiden eteen, ja tässä on tulos:

Miten 90 minuuttiin voikin mahtua näin paljon täydellisyyttä.

cut copy kulttuuritalolle/take me over

2010-11-23T15:36:00.000+02:00

Kulttuuritalon kevään ohjelma jatkaa hyvällä linjalla, sillä Cut Copy ilmoitti juuri keikastaan 12.3.! En mennyt edelliselle Tavastian keikalle syystä tai toisesta, mutta heinäkuussa ilmestynyt Where I'm Going oli yllättävän jees. Lipuista mulla ei ole hajuakaan, mutta eiköhän kohta tule virallista tietoa Suomenkin päästä. Kolmas kokopitkä Zonoscope ilmestyy Euroopassa 7. helmikuuta, mutta uusin sinkku Take Me Over on kuunneltavissa Soundcloudissa. Vinyyl ilmestyy kuulemma piakkoin, samoin video.

Cut Copy - "Take Me Over" (Radio Edit) Premiere by modularpeople

Täytyy sanoa että uusi tyyli mielyttää. Jalka alkaa vipattaa väkisin, ja edellisten levyjen vähän liiallisesta vakavuudesta on päästy irti. Jos tää olisi julkaistu 80-luvulla se vois olla klassikko. Ei muuta kuin helmikuuta odotellessa.

väriä elämään

2010-11-19T22:02:00.000+02:00

Vaikkei James Blaken CMYK EP jostain syystä musiikilliseti aivan sytyttäisi (voiko sellasta ihmistä olla?), niin en kyllä usko että kovin moni voi itse vinyyliä vastustaa:

Kukapa ei rakastaisi värillistä vinyyliä, ja tää on kuin karkki. Jamesin Facebookin mukaan CMYK:sta liikkuu neljä eri väriversiota, ylläoleva magneta, sininen, keltainen ja perusmusta. Mä kyllä diggaan eniten tätä, sitä paitsi se oli ainoa jota mulla ei noista väreistä ollut entuudestaan.

harry ja minä

2010-11-17T20:30:00.004+02:00

Huom: tässä entryssä käsitellään Harry Potter ja kuoleman varjelukset-elokuvan ensimmäistä osaa, joten spoilereita tulee satelemaan jonkun verran.

Mikään muu yksittäinen tapahtuma, varsinkaan populaarikulttuurin saralla ei ole vaikuttanut mun elämään niin paljon kuin Harry Potterin avaaminen seitsenvuotiaana. Muistan edelleen kun Googletin Hartsaa ensimmäisen kerran ja päädyin jo nyt vanhassa olemuksessaan kuopattuun HP-faneihin ja sen kautta Vuotava noidankattilan foorumille. Voi niitä aikoja. Vuotiksen takia olen ~~sosiaalisesti syrjäytynyt~~ yksin viihtyvä nettinörtti.

Olen lukenut Hartsat läpi kymmeniä kertoja niin englanniksi kuin suomeksikin, ja ensimmäisten kirjojen selkämykset on niin kuluneet että ne pysyy teipillä yhdessä. Kasvoin Harryn kanssa samaan aikaan, kirjojen Hermione oli mun roolimalli pienenä ja omistan vieläkin neljä figuuria. Toisin sanoen Harry Potter oli mun ensimmäinen ja oikeastaan suurinkin fanituksen kohde.

Leffoihin suhtaudun varmaan aika samalla tavalla kuin muutkin; odotukset ovat jokaisen kohdalla taivaissa ja teatterista lähtee aina vihaisena ja pettyneenä. Kaikista vittumaisin oli viime vuonna ilmestynyt romcom-painotteinen Puoliverinen prinssi, jonka yönäytöksessa nukahdin ja josta meinasin toisella yrittämällä lähteä kesken ulos. Kaiken halveksuntani kohde, elokuvien käsikirjoittaja Steve Kloves olisi yhtä hyvin voinut vetää Ribbentropit kirjoille, sen verran hän näyttää niitä kunniottavan. Emma Watson ja Bonnie Wright varsinkin saavat mut raivon partaalle Twilight-tasoisine näyttelijänkykyineen. Hahmojen ulkomuodosta ja jästivaatteiden käytöstä ei varmasti tarvitse edes mainita.

4 real.

Silti, samoin kuin muutkin kuusi kertaa pettyneet Potter-fanit, olin into piukeana ostamassa lippuja ensi-iltaan. Jätin tarkoituksella uudelleenlukematta Kuoleman varjeluksia etukäteen, koska aina kun olen lukenut kirjan juuri ennen leffaa on kaikki virheet tuntuneet about 500 kertaa karseammilta. Noh, kyllähän ne pahalta tuntuivat tälläkin kertaa. Tai ei varsinaiset virheet, vaan pikemminkin se mitä oli muutettu (Hedwigin kuolema nyt konkreettisimpana esimerkkinä) ja poistettu (Dudleyn jäähyväiset, Deanin ja muiden pakoilu, Voldemortin nimen tabu-kirous etcetc) ja turhat lisäilyt (Harryn ja Hermionen tanssi, mikä oli sen funktio en tiedä....). Niin ja ei voi tietenkään unohtaa Klovesin jättimäistä hard onia Hermionelle jonka vuoksi Ron on aina taka-alalla. Kovasti rassaa myös se että Dumbledoren hautajaiset kai skipattin nyt sitten ihan kokonaan. Kuulin joskus huhuja että ne olisi siirretty kutosleffasta seiskan alkuun, mutta ei. Yhyy. Dobby kuolema oli sentään mukana ja myönnetään - tuli tippa linssiin.

Kaiken valittelun jälkeen mä olen silti sitä mieltä että Kuoleman varjelukset saattaa olla koko elokuvasarjan parasta antia. Tai no, pitänee säästää lopullinen tuomio siihen että kakkososakin on nähty, mutta ainakin tämä puolisko oli lupaava. Ei tässä ollä lähelläkään mitään Sormusten Herraa mutta Harry Potteriksi laatu on ihan omassa sarjassa. Tämän vuoden muuhun antiin verrattuna Kuoleman varjelukset osa yksi on ehkä kahden tähden arvoinen, mutta Hartsa-asteikolla ainakin neljän ja puolen.

male bonding: all things this way

2010-11-15T18:31:00.005+02:00

Ainakin mun listoilla ehdottomasti tämän vuoden parhaan debyytin tittelistä kilpaileva Male Bonding jatkaa erinomaisten videoiden sarjaa All Things This Waylla. Nothing Hurtsilta on nyt julkaistu jo neljä videota, ja viides on kuulemma tulossa. Aikamoinen saavutus nykyaikana. Siinä missä Pirate Key ja Weird Feelings olivat psykedeelisempiä ja/tai sekavia ja Year's Not Long ööh, bändin nimen mukainen, niin All Things This Way onkin sitten aika perinteinen livevideo.

Sen mitä olen kuunnellut Daytrotter-biisejä ja Youtubessa livevetoja katsellut (kiitos jälleen kerran Suomen infamousin tarjonnan en ole keikalle asti päässyt) on ainakin vokaaleissa vähän työstämistä ja myönnetään, soundi ei ehkä muutenkaan ole ihan kasassa mutta ei sitä aina tarvitsekaan olla. Koukkuja ja energiaa löytyy senkin edestä, mikä on tottapuhuen just sitä mitä jäin kaipaaman esmes No Agen Everything In Betweenillä. Niin ja tosiaan, rumpali Robin Silas Christian on kyllä jo nyt älyttömän kova. Ainoa todellinen ongelma mulle on se että Nothing Hurts kestää vaan alle puoli tuntia. Jään haluamaan lisää.

b-day d-day

2010-11-13T18:40:00.001+02:00

BAHF täytti torstaina vuosia! Tai siis vuoden. Unohdin tehdä entryn. Mutta ei se mitään, nyt teen.

Viime vuonna tähän aikaan olin just palannut kolmen viikon Tukholmareissulta. Suomi vitutti. Bloggaamisen alottaminen uudestaan (mulla oli lyhytikänen musablogi pari vuotta sitten) oli ollut mielessä jo aikoja ja 11.11.2009 päätin tarttua härkää sarvista. Vaikka BAHF:n sisältö onkin muuttunut tässä vuoden varrella jonkin verran niin perusajatus on silti sama: jakamisen pakko ja omien ihastuksien hypetys. Elämä on koulun takia aika hektistä tällä hetkellä, mutta pyrin päivittämään joka toinen päivä, vaihtuvalla menestyksellä. Nyt postauksia on takana paria vaille 200, ja vaikka välillä inspiraatio on olematon niin mielelläni porskuttaisin eteenpäin vielä seuraavatkin vuodet.

En tykkää puhua hirveästi itsestäni tai elämästäni koska tottapuhuen se on kuolettavan tylsää, mutta joskus pari kuukautta takaperin blogeissa pyöri 100 faktan listoja. En kiusaa teitä niin monella, mutta tässä on 20 kappaletta Erittäin Tärkeää Informaatiota:

1. Mun nimi on Anna, olen 18-vuotias ja käyn lukion kolmatta luokkaa.

2. Haen ulkomaille opiskelemaan ensi vuonna, mutten uskalla sanoa siitä vielä enempää jos kaikki kusee. Sen verran voin paljastaa ettei kyseessä ole mikään taiteisiin tai mediaan liittyvä ala.

3. Mulla on synkkä j-rockmenneisyys.

4. Koitan välttää ketjukauppoja. Vaikka välillä hairahtaakin H&M:ään, Monkiin ja Weekdayhyn niin koitan ostaa joko käyettyä ja ainakin perusvaatteissa semisti laadukkaampaa, esim. Acnea ja Filippa K:ta.

5. En ole seurannut suomalaista telkkaria moneen vuoteen. Katson kaikki sarjat netistä ja jos tykkään tarpeeksi ostan dvd-boxin. Kaikkien aikojen suosikkini on The Wire eli Langalla.

6. Oon ollut kasvissyöjä 14-vuotiaasta. Vegaanius ns. kiinnostaa mutta oon laiska/pihi/laiska. Joskus vielä!

7. Rakastan Harry Potteria. Luin Viisasten kiven 7-vuotiaana ekalla luokalla ja ~siitä lähtien mikään ei ollut entisensä~

8. Vaikka voin helposti viettää tunnin jos toisenkin Hesaria lukiessa varsinkin sunnuntaisin, Guardian on mun alotussivu ja luen sieltä melkeinpä kaikki uutiset. Tämän seurauksena tiedän enemmän Britannian kuin Suomen politiikasta.

9. En ole koskaan maistanut kebabia.

10. Käytän erittäin harvoin piilareita, ja silloin kun ne päässä ovat niin tökin itseäni vaistomaisesti silmien väliin ja kulmiin.

11. Haluaisin tatuointeja, mutten ole vielä ihan täysin varma mitä. Hyvät tatskat muutenkin tekee ihmisestä kuin ihmisestä paljon vetävämmän.

12. Vihaan vihaan vihaan varpaita.

13. Rakastan brittikoomikoita. David Mitchell, Frankie Boyle, Dara O'Briain, Sue Perkins, Russel Howard, Chris Addison, Jack Whitehall... Huumorini on kuulemma välillä vähän vaikeaselkoista/vammasta, tykkään eritoten tilannekomiikasta, stand-upista ja mahdollisimman epäkorrekteista läpistä. Esim:

14. Asun keskellä metsää, lähinpään kauppaan on seitsemän kilometriä.

15. Ostan keskimäärin 1 - 4 levyä kuukaudessa, 95% vinyylinä. Tuntuu mahdottomalta ajatukselta että kävisin levykaupassa ostamatta mitään.

16. Baarikertani voi laskea yhden käden sormin. Käytän rahat mielummin levyihin ja leffoihin. Ainoa syy mennä baariin on keikka. Niin ja baarista puheenollen, en ole koskaan juonut kokonaista siideritölkkiä/pulloa. Lonkerokin on semiällöä.

17. Olen käynyt 12 eri maassa, mutten koskaan Euroopan ulkopuolella. Tähän tulee muutos ensi keväänä/kesänä kun suuntana on New York.

18. Erosin kirkosta samana päivänä kun täytin 18. En usko jumaliin enkä mihinkään muuhunkaan ns. korkeampaan voimaan tai yliluonnolliseen.

19. Jos jostain syystä vaikutan jollain tavalla coolilta (mitä epäilen), voin kertoa ettei kukaan oikeasti mut tunteva ole samaa mieltä. Olen dorkaakin dorkempi.

päivän saldo

2010-11-10T21:44:00.000+02:00

Ahh, nyt voikin hyvin mielin lösähtää ruudun ääreen teekupposen kanssa ja laittaa uusimman Law & Order: SVU-jakson pyörimään.

james blake

2010-11-08T20:41:00.004+02:00

Niin kuin oon varmaan jo aiemminkin maininnut, mulla on paha tapa tuomita asioita ennen syvempää tutustumista. Tuoreahko esimerkki tästä on vasta 21-vuotias lontoolainen dubstepmäni James Blake. Blaken coveri Feistin Limit To Your Lovesta on pyörinyt netissä jo jonkin aikaa, mutta itse sivuutin biisin parinkymmenen sekunnin kuuntelun jälkeen perusrasittavana pianopimputuksen, söpön brittijäbän ja yliampuvan aksentin yhdistelmänä. Eikä Feistkään ole koskaan iskenyt. Jaksoin kuitenkin vihdoin kuunnella koko biisin läpi, ja ei hesus mitä meinasin missata.

James Blake - Limit To Your Love from James Blake on Vimeo.

Niin hyvä, niin hyvä. Tärisyttävä basso tulee ihan puun takaa ja räjäyttää koko biisin ihan uusiin ulottuvuuksiin. Feistin alkuperäinen versio ei kyllä ole lähelläkään tän tasoa.

Vaikka Limit To Your Love poikkeaakin Blaken muusta tuotannosta huomattavasti, ei tähän asti ilmestyneet neljä EP:tä ole yhtään sen huonompia. Varsinkin CMYK ja Klavierwerke antaa oikeeta vastusta tän vuoden muille elektrojulkaisuille, joiden joukossa on älykovia nimiä kuten Four Tet ja Pantha Du Prince. Blake on tehnyt myös jonkin verran yhteistyötä erinomaisen debyyttikokopitkän julkaisseen Mount Kimbien kanssa. Kaikin puolin euroelektrolla pyyhkii hyvin.

lewyostoksilla

2010-11-04T19:14:00.002+02:00

Niin kuin jo varmaan jokainen pääkaupunkiseutulainen musiikinostaja tietää, Suomen ystävällisimmässä ja kaikin puolin ihanassa levykaupassa Stupidossa on kaikki -20% 13.11. asti. Oon koittanut pitää vähän paussia omien levyhankintojen kanssa viime aikoina, kesällä tuli ostettua melkein joka viikko ja pidemmän päälle lompakko ja sen myötä sosiaalinen elämä (jos sitä nyt oli muutenkaan) alkoivat lievästi rappetua. Rakastan levykauppoja ja levyjen ostamista eniten. Muut käy baarissa ja mä käyn levykaupoissa.

Kokonaisen kolmen viikon lakon jälkeen päädyin tänään kuitenkin Stupidoon alehuumassa ja lähdin parin kauan kaipaamani kanssa:

Sunn O)))n Monoliths & Dimensions ja Animal Collectiven Feels on molemmat olleet ostoslistalla iät ja ajat, mutta 30 euron molemmilla puolilla olevat hinnat ovat aina tuntuneet vähän ylitsepääsemättömiltä. Nyt oli kuitenkin hyvä syy vihdoin viedä molemmat kotiin asti, varsinkin Feels joka uudelleenjulkaisiin vinyylillä "Deluxe DDM"-versiona viime (?) vuonna. Aiempaa vinyylipainosta on ollut ainakin mulle Suomesta ihan mahdoton löytää. Feels on yks mun kaikkien aikojen lempparilevyistä, tai ainakin suosikki Ancolta, ja kyllähän se vinyylinä paremmalta kuulostaa kuin cd:ltä.

Toinen hankinta Sunn O))) on kummitellut - melkeinpä kirjaimelliesti - mielen perukoilla siitä lähtien kun yhtyeestä ensikerran kuulin joskus vuoden 2008 lopulla. Metalli ei iske missään muodossa, vaikka rakastankin lukea Mayhemistä, Burzumista ja muusta 90-luvun norjalaisesta black metal-skenestä mutta eipä Sunn O))) kyllä oikeastaan edes ole metallia joten öhhh... No anyway, Sunn O)))n kuuntelusta saa ihan uskomattomia kiksejä paikasta riippumatta, omia suosikkejani on bussimatkat ja kävely aurinkoisena päivänä. Mahdollisimman lujaaa tietysti. Bändi oli Suomessakin keikalla tammikuussa mutta sattuneesta syystä itse olin alaikäinen ja jäin kotiin. Harmittaa koska livet on kuulemma ihan toisesta maailmasta.

the nationalille toinen keikka

2010-11-01T18:15:00.000+02:00

Niin kuin otsikko ilmoittaa, The Nationalin maaliskuinen Kulttuuritalon keikka on saanut kaverin. Ajankohta on seuraava päivä eli perjantai 4.3. Hyviä uutisia varsinkin meille tampiolle jotka missasivat ensimmäisen lipunmyynnin. Liput tulee myyntiin ylihuomenna eli keskiviikkona 3.11. Jänskättää kyllä vähän koska näillä näkymin kukaan tuttu ei ole menossa tuolle lisäkeikalle... Yksinolo keikoilla ahdistaa.

Ennen Natskuja vuorossa vielä Godspeed You! Black Emperor tammikuussa ja Mogwai myöhemmin huhtikuun puolella. Vaikka Suomen kaikkatarjonta onkin säälittävää verrattuna länsinaapureihin niin en voi ihan älyttömästi kuitenkaan valittaa.

never mind the buzzcocks

2010-10-30T16:19:00.001+03:00

Maailmassa on kaksi asiaa joita rakastan varaukstettomasti yli muiden: musiikki ja brittiläiset paneelikeskusteluohjelmat. Nämä intohimoni yhdistyvät upeasti Never Mind The Buzzcocksissa, jonka 24 kausi alkoi viime viikolla. Sarja on tullut jo vuodesta 1996, mutta henkilökohtaisesti innostuin kymmenen vuotta myöhemmin kun Simon Amstell otti juontajan pestin. Simon on edelleen yksi mun lempparikoomikoista, vaikka häntä näkeekin nykyään harmittavan harvoin missään muualla kuin omassa Grandma's House-sarjassaan. Simonin lopetettua Buzzcocksissa kaksi vuotta takaperin on juontajan hommaa hoitanut vaihtuvat vieraat, esim. Mark Ronson, Martin Freeman, David Tennant ja oma all-time suosikkini Frankie Boyle.

Buzzcocksin idea on yksinkertainen; on juontaja ja kaksi pysyvää tiimikapteenia, jotka ovat tällä hetkellä Phil Jupitus ja Might Booshin Noel Fielding. Jokaisessa jaksossa on eri kysymyskierroksia, esim. Woop Woop! That's the Sound of da Police! jossa pitää keksiä miten joku asia tai esine on saanut jonkun muusikon ongelmiin lain kanssa, tai Identity Parade jossa pitää tunnistaa (yleensä hieman tuntemattomampi) muusikko viiden ihmisen joukosta. Kysymykset ja vastaukset eivät siltikään ole se pääjuttu, vaan läppä mikä lentää niiden välissä.

Legendaarisimpia jaksoja on olleet Amy Winehousen sekoilut kaudella 19, Noelin ensimmäinen vierailu ja kauden 22 viimeinn jakso jossa on Josh Groban.

Buzzcocksia löytyy Youtubesta mielin määrin, parhaiten kuitenkin ehkä täältä. Uusimman kauden ekat jaksot löytyy täältä.

seuraava levyostos

2010-10-26T22:12:00.000+03:00

Tulee olemaan ~~Sunn O)))~~ Gold Pandan debyytti Lucky Shiner.

Oon kuullut monen väittävän että tänä vuonna ei muka ole ilmestynyt hyviä esikoislevyjä. PAH sanon minä. Elektron saralla Gold Pandan lisäksi parhainta uutta on niin ikään Lontoosta ponnistava Mount Kimbie. Pitäkää Ruskot ja muu brosteppinne (huom. uus lemppaitermini), this is where it's at:

skins: us edition

2010-10-25T18:32:00.001+03:00

Arvatkaa kuka matkusti iloisen autuaasti bussissä tänään kello yhdeksän, tyystin unohtaen että The Nationalin liput tuli myyntiin........ Että sillai. Ei muuta kuin perjantaiaamuna peruutuspaikkoja koittamaan. Jos jollain muuten on ylimääränen lippu osettuna tai varattuna niin kommenttia tai sähköpostia voi laittaa, olisin ikuisesti kiitollinen!

Asiaan: luulen että jokainen teini-ikää edes lähentelevä on tietoinen brittisarjasta nimeltä Skins. Sarjaa on tullut nyt neljä kautta, joista jokainen on ollut toistaan huonompia. Ensi vuonna tiedossa on taas uusi kausi ja uudet hahmot, joihin voi tutustua täällä. Vihasin lähes jokaista viime generation hahmoa (Cookia ja JJ:tä lukuunottamatta), ja muutenkin kirjoitus oli musta paikoitellen todella huonoa ja epäuskottavaa. Näinpä odotukset viidennelle kaudelle eivät ole korkella, mutta enköhnä nuokin jaksot katso läpi.

Uuden brittiskinsin lisäksi ensi vuonna päästään nauttimaan (termi on tosin ehkä vähän kyseenalainen) sarjan amerikkalaisversiosta. Jenkkiskins esitetään MTV:llä, ja vaikka ikärajaksi onkin laitettu MA eli mature audience only, on sanomattakin selvää että suuri osa siitä mikä erottaa Skinsin muusta teinimassasta on sensuroitu. Muuten Skins US onkin pitkälti sama kuin brittiversion ensimmäinen kausi. Hahmot ovat samoja (joskin eroavaisuuksia nimissä ja luonteissa tulee kuulemma olemaaan) Maxxieta lukuunottamatta, josta on tehty Tea, lesbo cheerleader. Maxxie ei todellakaan ollut mikään mun lempihahmo, mutta vaihtaminen ärsyttää mua silti ihan suunnattomasti. Seksikäs ja tyttömäinen lesbo on kaikista vähiten haloota aiheuttava, ja samalla meni luultavasti myös Anwarin uskonto vs. homot-juttu ja Tonyn mänikokeilu. Samoin Cassien (tai siis Katien) syömishäiriö on viivattu yli.

Katie (Cassie), Stanley (Sid), Chris, Abudd (Anwar)

Eura (Effy), Michelle, Tony, Tea (Maxxie), Jal

Skins US:n ensimmäinen traileri on julkaisut, eikä siitä ole oikestaan kukaan tykännyt:

Ensimmäinen jakso tulee olemaan täysin samanlainen kuin brittiversion, mutta siitä eteenpäin vain kolme kauden kymmenestä jaksosta on suoria kopiota. Ton trailerin perusteella ainakin Chrisin ja Cassien jaksot näyttävät olevan samoilla linjoilla.

Koitan oikeesti olla tuomitsematta kun en ole yhtäkään kokonaista jaksoa nähnyt, mutta vaikealta se tuntuu. Vuonna 2007 Skinsin eka tuottari oli parasta mitä telkkarista tuli. Jenkkiversiot on lähes säännönmukaisesti huonompia kuin alkuperäiset, ja tällä hetkellä kolmea rakstamaani brittisarjaa (Skinskin lisäksi Being Human ja The Inbetweeners) ollaan tekemässä uusiksi. Ärsyttää.

the national suomeen!

2010-10-21T18:18:00.001+03:00

Tiketti tiedottaa että The National saapuu Helsingin kulttuuritalolle 3.3.! Jee, omaa keikkaa onkin odoteltu jo tovi. Oon nähnyt Natskut molemmilla Suomen keikoilla, Ruisrockissa 2008 ja viime vuonna Ankkarockissa, ja kummallakin kerralla meno on ollut erinomaista.

Vuonna 2007 ilmestynyt nelosalbumi Boxer on ehdttomasti yksi vuosikymmenen parhaita, eikä sitä edeltänyt Alligator tai edes uusin tuotos High Violet kovin kauaksi kärjestä kuulu. Boxerilla ei oikeastaan ole yhtäkään huonoa biisiä, mikä on harvinaista. Vaikka The Virginia EP/A Skin, a Night oli vähän laimeampia enkä ole High Violetiinkaan vielä ihan täysin päässyt sisälle siinä määrin mitä ehkä haluaisin, niin ei The Nationalin asemaa yhtenä tämän hetken laadukkaimmista bändeistä käy kieltäminen.

National muuten julkaisi pari päivää sitten videon Terrible Loven vaihtoehtoiselle versiolle, jonka on ohjannut Matt Berningerin (jonka alkoholin käyttö näyttää välillä olevan vähän kyseenalaista....) veli Tom, tai näin ainakin päättelin sukunimistä. Versio on hyvä ja video vielä parempi. Rakastan ~behind the scenes~ juttuja, ja nähdäänpä jopa uudelleenluonti debyyttialbumin kannesta.

Lempparit 4ever:

twin shadow: forget

2010-10-18T20:01:00.002+03:00

Hyppään nyt suoraan pahimman hypeaallon harjalle enkä suostu häpeämään.

Listataan faktat ensin: Twin Shadow on George Lewis Jr Brooklynistä, joka tekee erittäin kasarivaikutteista nostalgiapoppia ja julkaisee levynsä Jenkkien ulkopuolella 4AD:llä, eli sillä cooleimmalla Beggars Groupin jäsenellä. Jäbän debyytin Forgetin on tuottanut Grizzly Bearin ~~Svedu~~ Chris Taylor, HRO postaa minkä kerkeää ja saipa levy (kenties odotettavasti) sen halutun/kauheksitun P4K:in BNM:n.

Niin ja se on ehkä vuoden kovin debyytti.

Forget huuhtoutuu päälle ihanasti; biisit on pehmeitä ja tunnelmallisia diskobiittien säestämänä. Lewisin ääni on vähän vanhanaikainen ja normaaliudessaan hienoa vaihtelua ylitweakkailtuihin ja/tai suurimpaan mahdolliseen omaperäisyyteen keskittyvien äänien valtakaudella. Forget on kaikin puolin puhdas poplevy, noisesta ei ole tietoakaan ja koukkuja on koukkujen perään. Eli periaatteessa ei ihan mun lempparikamaa mutta ei tätä vaan voi vastustaa. Ei Twin Shadow oikeastaan tuo maailmaan mitään uutta, kaikki on kierrätettyä, mutta onneksi se on tehty niin upeasti ettei se haittaa tippaakaan. Varsinkin vikat biisit Slow ja Forget sekä At my Heels ja Castles In The Snow on täydellisiä sulavia pop-biisejä.

Ehkä ainoat asiat jotka mua ärsyttää on kuudes raita Yellow Balloon joka on vähän mitäänsanomaton ja muuten erinomaisen Castles In The Snow'n witch house-alku. Salemissa on ihan tarpeeksi käsittelemistä, kiitos vaan.

Forget julkaistiin Euroopassa tänään, ja ihmettelen kyllä suuresti jos Twin Shadow ei räjähdä vielä hypetetymmäksi lyhyen ajan sisällä. Lewis ja co. ansaitsevatkin kyllä kaiken hypen minkä saavat suuntaansa, sen verran kova levy kyseessä. Vaikka kansi onkin karmaiseva.

Kuunnelkaa ja nauttikaa:

holy fuck: red lights

2010-10-15T15:02:00.001+03:00

Holy Fuck ja (kirjaimellisesti) liekeissä olevia kissoja. Miten lopputulos vois olla muuta kuin järisyttävän siisti? Eat your heart out Keyboard Cat. Oon muuten edelleen katkera ettei Latin päässyt tän vuoden Polaris Prizen shortlistille. Mikä vääryys.

Viime kesänä Holy Fuck teki kolmiosaisen laitenörtteilysarjan Dickies Soundsille, ch-check it out:

streamaa avey taren down there

2010-10-14T21:18:00.002+03:00

Tän kuun 26. päivä ilmestyvä Avey Taren soolodebyytti Down There on streamattavissa kokonaisuudessaan NPR:ssä! Kuulostaa vähän vanhalta Ancolta ja paljon kokeellisemmalta kuin esmes Strawberry Jam tai MPP. Tai ainakin creepymmältä. Ehkä biiseissä voisi olla kerroksia hieman vähemmän eikä pieni yksinkertaistaminen varsinaisesti haittaisi mutta eipä voi ainakaan väittää ettei Down There kuulostaisi aveymaiselta. Ja on tää huomattavasti parempi kuin 2007 ilmestynyt (ex?) vaimonsa Kría Brekkanin kanssa tehty Pullhair Rubeye, josta ei tartvitse sen enempää puhuakaan...

Alla herttaisen supertaiteellinen melkein puolituntinen haastattelu:

Down There News from Abby Portner on Vimeo.

tame impala @ daytrotter

2010-10-12T20:50:00.003+03:00

Australian tämän hetken paras bändi Tame Impala vieraili Daytrotter-studiolla vähän aikaa sitten, ja tuttuun tapaan session tuotokset on ladattavana ilmaiseksi Daytrotterin sivuilta. Meno kuulostaa oikeastaan jopa paremmalta kuin levyllä eikä laulaja Kevin Parkerin vokaalitkin ole ihan niin yltiömäisen johnlennonit. Eli ei paljon valitettavaa. Biisivalikoimakin on hyvä; ehdottomasti levyn kovin Solitude Is Bliss, Alter Ego, Why Won't You Make Up Your Mind? ja Desire Be, Desire Go. Eipä se Luciditykään olisi haitannut, mutta ainakin sille on tehty ihan mahtava video:

Lämpenin toukokuussa ilmestyneelle Innerspeakerille vähän hitaasti eikä psykedeelinen musa muutenkaan ole mikään omin juttu mutta nyt kyllä iskee suoraan päähän ja sydämeen. Solitude Is Bliss on koukuttavimpia biisejä mitä olen kuullut pitkään aikaan eikä loputkaan levystä jätä kylmäksi. Suositellaan!

15.

2010-10-10T21:18:00.000+03:00

Kirjoitusinspiraatiossa on hieman puutetta, joten pöllin Tomilta tällaisen:

The rules: Don’t take too long to think about it. Fifteen albums you’ve heard that will always stick with you. List the first fifteen you can recall in no more than fifteen minutes, one album per band.

1. The Smiths - The Smiths
2. Black Flag - Damaged
3. Animal Collective - Feels
4. Burial - Untrue
5. New Order - Power, Corruption & Lies
6. The Bronx - The Bronx
7. No Age - Nouns
8. The Clash - London Calling
9. The Specials - Specials
10. Panda Bear - Person Pitch
11. Deerhunter - Cryptograms
12. Neutral Milk Hotel - In the Aeroplane Over the Sea
13. Abel Korzeniowski – A Single Man: Original Motion Picture Soundtrack
14. Joy Division - Unknown Pleasures
15. Liars - Liars

What can I say, oon klassikkotyttöjä. En tiedä riiteleekö tämä blogin ~~P4K-coren~~ sisällön kanssa, mutta näihin samoihin sitä aina huomaa palaavansa.

blue blood

2010-10-07T17:53:00.000+03:00

Foalsin Total Life Foreverin paras biisi on saanut videon, ja vieläpä hyvän sellasen:

En pääse yli kuinka hyvä tää levy on verrattuna Antidotesiin. Tai no, B-puoli ei ole vieläkään ihan täysin vaikuttanut mutta ekat viisi biisiä on ihan helvetin kovia. Vuoden parhaita for sure.

Sub Popilta tuli myös pieni paketti tänään, mutta siitä enemmän huomenna.

avey tare ja four tet

2010-10-05T20:19:00.000+03:00

Ensimmäinen biisi Ancon Avey Taren 25.10. julkaistavalta Down There soolodebyytiltä on löytänyt tiensä nettiin! Ei tää kylläkään Panda Bearin Slow Motionia ainakaan vielä voita ja taustabiitti on semiärsyttävä mutta saa tää mut silti odottamaan koko levyn kuulemista vielä innokkaammin. Saa nyt nähdä millon se Pandan Tomboy oikeesti tippuu, mutta mielenkiintosa nähdä kumman Ancomänin levy kolahtaa kokonaisuutena enemmän.

Hemmetin kova Four Tetin XX-remix fyt:

VCR on itseasiassa mun vähiten tykkäämä biisi koko levyllä mutta iki-ihana Four Tet aka Kieran Hebden saa sen toimimaan ihan eri tasolla.

deerhunter: halcyon digest

2010-10-03T21:34:00.002+03:00

Blogitautko loppuu än yy tee nyt!

Kolme ehkä eniten mun musiikkimakuuni vaikuttanutta bändiä on The Smiths, Black Lips ja Deerhunter. Varsinkin kaksi viimestä avasi ovet ihan erilaiselle musiikille mitä olin koskaan ennen kuullut. Good Bad Not Evil (ja varsinkin O Katrina!) ja Cryptograms räjäyttivät tajuntani 15-vuotiaana. Black Lips on sittemin vähän jäänyt, mutta Deerhunterin vuonna 2008 ilmestynyt Microcastle/Weird Era Cont. viimeistään varmisti sen mitä olinkin jo aavistellut: tässä ollaan jonkin suuren äärellä.

En usko että Deerhunter tarvitsee kovin paljon esittelyä, mutta kyseessähän on Atlantalainen nelijäseninen yhtye joka on julkaissut neljä kokopitkää ja kaksi EP:tä. Ja ne kaikki on mahtavia. En tiedä ihan tarkalleen miten Kauriimetsästäjien musiikkia kuvailisi, mutta itse he käyttävät termiä ambient punk mikä kai onkin ihan osuva. Laulaja Bradford Cox tunnetaan tietenkin sooloprojektistaan Atlas Soundista ja kitaristi Lockett Pundt niin ikään Lotus Plazasta.

Neloslevy Halcyon Digestiä markkinoitiin ihanan vanhanaikaisesti; fanit saivat tulostaa Bradfordin tekemän flaierin ja liimailla sitä ympäriinsä, ja kuvia vastaan sai kuulla uudet biisit aiemmin. Ensimmäiset Halcyonilta päivänvalon nähneet biisit, ensin Revival ja myöhemmin Helicopter, saivat aikaan lievää hypetystä ja ainakin omalla kohdallani syyskuun 28. päivä ei olisi voinut tulla yhtään aikaisemmin.

Tittidittidii, tässä se nyt on. Vielä valkonen vinyyli niin kuin Microcastlesissakin, jee! Mukana on myös Dennis Cooperin erittäin creepy/ahdistava novelli joka avaa vähän Helicopterin sanoja. Sama kirjotus on muuten luettavissa Helicopterin videon sivulla.

Tuntuu että sanon näin aina kun kuuntelen jonkun vanhemman suosikkini uutta levyä, mutta Halcyon Digestillä Deerhunterista on tullut aikuisempi, helpommin lähestyttävä ja vähän popimpi. Cryptogramsin noisea on tuskin havaittavissa ja melodiat on näin ollen paljon kirkaampia. Mut vaikka noise ja lo-fi onkin ehkä se "mun juttu" enemmän, niin ei Halcyon Digestin koukkuja voi olla rakastamatta. Levyllä on myös biisikohtaisesti aika paljon samaa edeltäjänsä Microcastelsin kanssa. Ekat biisit Earthquake ja Cover Me (Slowly) on kieltämättä samantyyppisia aloittajia ja kummaltakin levyltä nousee yksi biisi melkeen heti ylitse muiden, HD:llä Desire Lines ja Microcastlesilla Nothing Ever Happened. Jostain syystä myös kummankin levyn neljännet biisit on mulle ne vähiten iskevät.

Ehkä eniten valittamista olen kuullut siitä että Halcyon kuulostaa liikaa Bradfordin Atlas Soundilta, ja eipä kai sitä voikkaan kieltää. Mutta ei se ainakaan mua haittaa, viime vuotinen Logos on ihan hemmetin kova eikä vaan siks että siinä feattaa Panda Bear. Silti musta on hauskaa että Halcyonin parhaiden biisien joukkoon nousee Pundtin Desire Lines, mikä on ihan sama miten kävi Arcade Firen The Suburbsillakin - kakkoslaulajan biisi nousee muiden yli. Loistaahan Bradfordkin tietysti, Helicopter on helposti yksi vuoden parhaita biisejä. Hyvältä kuulostaa myös Fountain Stairs, Revival, Memory Boy sekä tammikuussa kuolleelle Jay Reatardille omistettu He Would Have Laughed. Ehkä vähän hämärämpään jää tokavika biisi Coronado joka kuulostaa häiritsevän paljon Strokesilta vaikka saksofoni kolahtaakin.

En tiedä vielä onko Halcyon Digest vuoden paras levy, mutta eiköhän se siellä top-vitosessa tule olemaan vähintään. What I do know is että Deerhunter on tän hetken parhaita bändejä.

white denim: last days of summer

2010-09-27T19:55:00.001+03:00

Historia painaa päälle, joten blogi on vielä perjantaihin asti kakkossijalla. Sen jälkeen koittaakin sitten vapaus aina seuraavaan tiistaihin asti jolloin alkaa koeviikko. On se kerrassaan rankkaa olla lukiossa, ei voi muuta sanoa!

Vaikka englannin kirjallinen osuus menikin ihan hyvin (alustavasti 282/299) niin päivän paras uutinen tulee tässä: kaikkien (tai niin ainakin pitäis olla!) lemppari blues/garage-bändi White Denim jakaa uuden 12-biisisen Last Days Of Summer-levynsä omavalintaista lahjoitusta vastaan kotisivuillaan. Kyseessä ei ole varsinainen kolmas albumi, vaan randomeja biisejä jotka on äänitetty vielä nimettömän uuden levyn kanssa samaan aikaan. Tuon uuden kokopitkän pitäisi nähdä päivänvalon aika piakkoin, valmista kun on luvattu tulevan jo tän kuun lopulla.

Koko Last Days of Summer kuulostaa yhdeltä pitkältä jammailusessiolta, ja se on hyvä. Siinä missä edelliset levyt (vuoden 2008 Workout Holiday ja viimevuotinen Fits) on olleet aika päällekkäyviä ja railakkaita, Summer on paljon rennompi, iisimpi ja paikoitellen jopa jazz-vaikutteinen. Täytyy sanoa että aika paljon on kasvettu Workout Holidayn Shake Shake Shakesta.

Vaikka White Denimillä on aina ollutkin se vähän rauhallisempi puoli (I'd Have It Just the Way We Were, Syncn) niin Last Days of Summer on vieläkin pehmeämpi ja melodisempi. Vokalisti James Petralli laulaa enemmän ja huutaa vähemmän, vieläpä ihan hyvin. Varsinkin kolmas biisi Tony Fatti on ihan mahtava, niin koukuiltaan kuin ja lyriikoiltaankin. Jalka alkaa väkisinkin vipattamaan.

bluish

2010-09-22T18:26:00.000+03:00

Animal Collectiven uusin video Merriweather Post Pavilionilta, Bluish on nähtävissä bändin kotisivuilla. On ainakin nimensä veroinen! Itse asiassa tykkään tästä paljon enemmän kuin monesta muusta Ancon videosta, ne kun tuppaa välillä menemään vähän liian trippyksi.

rakkautta ja anarkiaa: 3/5

2010-09-20T20:55:00.001+03:00

Englannin kirjoitukset takana ja ärsytää ihan saatanasti. Jos jään vaille L:ää niin valitan kyllä joka ikisestä kohdasta joka meni väärin. On kyllä ihan uutta tietoa mulle ettei their kelpaa yksikkönä jos sukupuoli ei ole tiedossa.....

Mukavampiin asioihin: R&A on ollut hyvä, vaikka jouduinkin hiukan muuttamaan alkuperäisiä suunitelmiani aikatauluongelmien takia. Tähän mennessä olen käynyt katsomassa Brotherhoodin, Untiteldin ja Heartbeatsin, huomena on vuorossa Dogtooth ja torstaina Blank City. Omaksi lempparikseni nousi ehkä vähän puun takaa Nicolo Donaton Brotherhood jota menin katsomaan lähinnä koska se oli ainoa sopivaan aikaan menevä. Leffa oli kuitenkin iloinen yllätys, joskaan ei ehkä kirjaimellisesti. Pääosan esittäjän Thure Lindhardtin eli Larsin silmäpussit ja hammasrako tosin saivat aikaan sydämmentykytyksiä.

Tykkään skinari-aiheista muutenkin, mut oli eritoten jännää vertailla Brotherhoodin uusnatseja ja This Is England 86:n musadiggareita. Ulkonäöllisesti kummatkin lokeroitaisiin samaan laatikkoon vaikkei minkäänlaisa yhteistä ideologiaa olekkaan. Natsijutut on aina ihan jännää katsottavaa jonkinlaisella kauhunsekaisella mielenkiinnolla mutta Brotherhoodin heil-huudot saivat kyllä vähän ahdistusta ilmaan. Muuten tykkäsin kyllä, väkivaltaa tasoitti hauskat ja jopa söpöt kohdat Jimmyn ja Larsin välillä. Myös tietynlainen koomiikka natsien jutuissa oli piristävää.

Untitled sitä vastoin oli vähän mitäänsanomaton. Ihan hauska, tuhahdin melkeen ääneenkiin pariin kertaan, mutta kaikki jäi vähän ontoksi. Ei kai leffan tarkoituksena ollutkaan olla mikään maailman syvällisin mutta kun päähenkilökin jäi vieraaksi ja etäiseksi niin kaikki ei ole ihan kohdillaan. Ei toimintarikas juoni ole mulle mitenkään tärkein asia, mutta Untitledin tarina oli vaan jotenki turha. Tekotaiteellisuuden kaikki läpät on käyty läpi noin miljoona kertaa. Annoin Finnkinon kilpailussa leffalle kolme tähteä, mikä oli oikeastaan vähän liikaa mutta yksin Adam Goldber ansaitsi niistä ainakin kaksi.

Xavier Dolanin Heartbeats oli tottapuhuen vähän sekava, enkä ollut täysin vakuuttunut käännöksen onnistumisesta. En puhu ranskaa, mutta jotenkin enkuksi ollut tekstitys oli välillä todella kökkö. Puvustus oli ihanaa, samoin kuvaus mikä oli itseasiassa hyvin samanlaista kuin Dolanin edellisessä, J'ai tué ma mèressä (esim vessakohtaukset). Niels Schneider Nicolasina oli täydellinen, ihana mutta ärsyttävä. Tuntuu että haluaisin nähdä Heartbeatsin vielä kerran ennen kuin voin antaa täydellisen tuomion, mutta ainakin näin ensikäteen suosittelen. Xavier Dolanin urakehitystä tulee olevan (onko tää edes suomea?) jännä seurata.

kaikin puolin jees

2010-09-17T21:47:00.000+03:00

Ja joku vielä kehtasi väittää ettei materia tee onnelliseksi.

everything in between

2010-09-16T18:03:00.000+03:00

No Agen Everything in Between ilmestyy 12 päivän päästä. Tässä vähän maistiaisia tulevasta:

Life Prowler from Sub Pop Records on Vimeo.

No Age- Everything in Between promo from Patrick O'Dell on Vimeo.
Rakastan tällaista mainostamista mikä luo vähän jännitystä ja odotusta, vaikka ite oonkin jo levyn kuullut. Tokan videon on muuten ohjannut Epicly Later'din Patrick O'Dell joka on myös vastuussa Wavvesin semitrippailevasta Post-Acidin videosta.

Ps. Jos jostain syystä kuuluisin siihen joukkoon joka on ladannut Deerhunterin leakanneen Halcyon Digestin, siis ihan puhtaan hypoteettisesti, sanoisin ehkä että se on mahtava.

the inbetweeners

2010-09-15T20:20:00.002+03:00

Elämä on jälleen hauskempaa, parempaa ja muutenkin joka tapaa enemmän elämisen arvoista. Nimittäin The Inbetweenersin kolmas kausi alkoi maanantaina.

The Inbetweeners on ehkä maailman paras nuorista kertova sarja. Toisin kuin vaikka Skins, Inbetweeners ei ole epäuskottavaa teiniriehumista, vaan realistista ja vikkelää huumoria. Ehkä vähän ns. vulgaaria välillä mutta kukapa ei tykkäisi sovinistisita vitseistä ja palleista lähietäisyydelyä? Oma puhetapani on kuulemma pädetessäni ihan kuin Willin joten kiva että voi samaistua.

Ensimmäisen kauden ensimmäinen jakso tästä, samalta käyttäjältä löytyy kaikki jaksot kakkoskauteen asti ja vieläpä hyvälaatuisena.

maanantai

2010-09-13T21:07:00.001+03:00

Olin tänään elämäni ensimmäisessä varsinaisessa YO-tason (kuuntelu) kokeessa tänään. Siinä puhuttiin Facebookista ärsyttävällä Eton-aksentilla. Ahdisti, mutta selvisin! Toivottavasti vielä voittajana. Oikea koetus tosin alkaa vasta viikon päästä maanantaina englannilla ja sitä seuraavalla viikolla historialla. Ne ei ahdista vaan pelottaa. Näihin elämäni suuntaan huomattavasti vaikuttavien kokeiden lisäksi ohjelmassa on vielä kasoittain muita koulutöitä, Rakkautta & Anarkiaa sekä mahdollisesti Blonde Redheadin ja Wolf Parared keikat. Että sillai. En tiedä kuinka paljon inspistä/aikaa bloggaukseen on, mutta aion kyllä ottaa ihan ns. chillisti enkä potea huonoa omatuntoa tän neglectoimisesta.

Jotenkin myös tuntuu että mikään uus musa ei vaan iske tällä hetkellä. Tähän tulee mitä luultavammin kuitenkin muutos kuun lopulla; Deerhunterin Halcyon Digest ja No Agen Everything in Between tippuu samana päivänä, syyskuun 28.

Hyvältähän se kuulostaa. Erittäin hyvältä oikeestaan, tykkään tästä ehkä enemmän kuin Revivalista joka kuultiin jo aikaisemmin. Kumpikin biisi kyllä lupailee sen verran hienoa kokopitkää etten usko monenkaan tulevan pettymään.

Videoilla jatketaan: Suckers julkaisee neljä versiota uuden sinkun A Mind I Knew'n videosta, joista jokaisen on ohjannut eri jäsen bändistä. Videot julkaistaan viikon välein, ja ekana vuorossa on rumpali Brian Aiken.

A Mind I Knew on mun lempparibiisi koko albumilta, joten ensinnäkin jees sille. Ehkä semisti creepy ja ööööö-viboja herättävä video mut hei, hyvä biisi!

panda ja avey

2010-09-11T15:47:00.002+03:00

Oon hypettänyt täälläkin Panda Bearin tulevan Tomboy-albumin ilmestymistä jo jonkun aikaa, mutta nyt (viimesitään) täytynee alkaa rajoittaa. Huhuja ilmestymisajankohdasta on leijunut ympäriinsä melko kauan, mutta ainakin mä olin saanut sen käsityksen että viimestään syyskuun lopussa kokopitkä olisi kauppojen hyllyillä. Noh, ei ole. Lennox puhui Brooklyn Veganille (jolla ei muuten ainakaan mun tietääkseni ole mitään yhteyttä suomalaiseen DJ-duoon) pari päivää sitten ja ilmoitti aika suoriltä käsin ettei syyskuiseen julkaisuun ole oikeastaan mitään mahdollisuuksia. Seiskatuumasia sen sijään pitäisi tippua, lokakuussa ainakin You Can Count On Me, jonka kansi on alla ja kolmas sinkku parin kuukauden päästä.

Masentaa kyllä vähän. Mutta toisaalta en halua että Tomboyn valmistumisessa kiirehdittäisiin, mielummin odotan ja saan laatua. Sitäpaitsi, eka sinkku, nimikkobiisi Tomboy ja varsinkin b-puoli Slow Motion olivat erinomaisia. Oon kuunnellut liveversiota levyn muista kappaleista ja nekin vaikuttaa lupaavilta, vaikkakin luultavasti paremmilta studiolaatuisina ja ihan levyltä eikä Youtubesta.

Samassa haastattelussa puhutaan myös pari sanaa Animal Collectiven tulevaisuudesta, ja jonkinlainen vahvistus uudesta materiaalistakin saatiin. En ole ihan varma kuinka vakavasti kukaan niitä hajoamishuhuja otti, mutta nyt voin ainakin jälleen nukkua yöni ns. rauhassa.

Niin ja ei tietenkään pidä eikä saa unohtaa Avey Taren lokakuun 26. päivä ilmestyvää Down There-levyä! Kyseessähän on Aveyn eka varsinainen sooloalbumi, ja inspiraationa oli kannestakin päätellen krokotiilit.

Oon tästä ihan suuuuperinnoissani, koska imo Avey Taren biisit on yleensä Ancon parhaimpia. For Reverend Green, The Purple Bottle ja Grass on varmaan mun lempparikappaleita koko diskografiasta. Tuntuu semisti että Panda Bearia pidetään aina Ancon aivoina ja ns. "tärkeimpänä" jäsenenä, mutta oma stannaukseni suuntautuu kyllä enemminkin Aveyyn.

mercury prize 2k10

2010-09-08T21:56:00.002+03:00

Mercury Prize, tai nykyään virallisesti Barclaycard Mercury Prize, on Iso-Brittannian ns. vaihtoehto-Brits joka jaetaan vuosittain parhaasta brittiläisestä tai irlantilaisesta albumista. Raati koostuu muusikoista, toimittajista ja muista UK:n musaskenen silmäätekevistä. Oikeastaan kaikki merkitsevät brittiläiset indielevyt on olleet ehdolla sitten palkinnon perustamisen vuonna 1992, ja isoa osaa voittajista voi pitää ainakin jonkinlaisina 90- ja 00-lukujen klassikoina. Mercury Prizen pokaajiin kuuluu mm. Pulpin Different Class, Portisheadin Dummy, Suedin s/t, Arctic Monkeysien Whatever People Say I Am, That's What I'm Not ja ensimmäinen voittaja, Primal Screamin Screamadelica. Hutejakin on tietenkin ollut, en esim. usko että kovin moni edelleen pitää M Peoplen (who? on oikeutettu kysymys) Elegant Slummingia parempana kuin Blurin klassikoksi muodostunutta Parklifeä tai Prodigyn Music for the Jilted Generationia. Jännää on myös se, ettei Radiohead ole koskaan voittanut vaikka on ollut ehdolla neljästi. Itseäni eniten koskettanut vääryys tapahtui vuonna 2007 kun Elbown Seldom Seen Kid voitti Burialin Untruen joka oli suorastaan pyhäinhäväistys. Silti varmaan viimevuotinen voittaja, Speech Debellen Speech Theraphy (who? on jälleen enemmän kuin ymmärrettävä) oli kaikista oudoksituin. Vaikka Mercury Prizen nappaaminen nostaa levymyyntiä lähes varmasti, ei Debellen tuotosta myyty kuin noin 10 000 kappaletta. Itse olisin antanut pystin The Horrorsille Primary Coloursista, mutta tottapuhuen en kyllä uskonut heidän mahdollisuuksiinsa paljoakaan.

Viime vuoden munauksen vuoksi tänä vuonna haluttiinkin varmasti olla vähän turvallisempia. Voittajaksi selvityi - tittidiididii - The XX. Muita ehdokkatai oli mm. Foalsin Tota Life Forever josta olenkin jo kirjoittanut aikaisemmin, Wild Beastsin Two Dancers joka on jäänyt mulle vähän etäiseksi ok-levyksi, Villagersin Becoming A Jackal ja tällä toisella albumillaan vähän pettänyt Laura Marlingin I Speak Because I Can. Mumford &a Sonsin Sigh No More oli myös ehdolla, mutta olisin kyllä menettänyt uskoni Britannian musaskeneen jos kyseinen yhtye olisi Mercuryn pokannut. Voiko olla yhtään tylsempää, generistä, inspiroimatona ja omaperätöntä levyä? No, ehkä hieman kärjistän, mutta en vaan voi ymmärtää niiden suosiota. Kaikki nimestä liiveihin saa mulla oksennuksen nousemaan kurkussa.

Joka tapauksessa, The XX:n xx vei voiton. Ihan odotetusti ja mun mielestä ansaitustikkin. Niin kuin joka puolelta on tuututettu, xx on moderni, omaperäinen ja joku tuomareista sen hienouden tiivistikin yhteen sanaan: atmosphere. Tiedän että monien mielestä The XX on tylsää ja mielikuvituksematonta eikä näin olle ansainnut voittoa, mutta tottapuhuen kuka muukaan ehdokkaista olisi sen enemmän ansainnut? Foals on oma suosikkini, mutta levyn viimeiset viisi biisiä ei vaan yllä alun upealle tasolle. xx sitävastoin on täydellinen palkintovoittajalevy, joskin ehkä se ennalta arvattavin valinta.

Ehdokkuus ilmoitetaan:

Jools Holland ilmottaa voittajan. (ei saa embedattua)

Niiiiiin liikkiksiä, en kestä.

The XX kuittasi voitosta 20 000 puntaa jotka kuulemma menee studion rakentamiseen, joten uutta materiaalia odotellessa!

rakkautta & anarkiaa top 5

2010-09-05T21:09:00.002+03:00

Niin kuin varmaan kaikki tietääkin, Rakkautta & Anarkiaa alkaa tän kuun 16. päivä. Viime vuonna kävin kattomassa vaan pari leffaa (All Tomorrow's Partiesin, September Issuen ja The Hurt Lockerin) mutta tänän vuonna päätin ihan repästä ja käydä vähän useammassa. Harmi vaan että kirjotukset sattuu just tohon 16. - 26.9. väliselle ajalle, joten meikän saldo jää tänäkin vuonna vähän laihanpuoleiseksi.

Oon itse asiassa ollut selvillä tän vuoden tarjonnasta jo viikon päivät. Akateemisen kirjakaupan aulaan oli unohdettu/jätetty kasa sitä ilmaislehteä, jonka tietenkin nappasin heti mukaani. Näin vähän etumatkaa saaneena (unohtakaa, olin väärässä :---D) Oonkin jo oikeastaan päättänyt kaikki viisi leffaa mihin tulen koittamaan saamaan lippuja. Vähän jäi kyllä harmittamaan ettei ODDSACia näytetä. Anyway, tässä on mun valinnat:

BLANK CITY

New York, 1977. East Village on jengiläisten, narkkarien, taiteilijoiden ja muiden sekopäiden vyöhyke, jonka oma punk-estetiikka syntyy pakon edessä: kenelläkään ei ole rahaa. Ensin perustetaan bändi, vaikka soittimet joudutaan lainaamaan. Sitten jotkut saavat käsiinsä filmikameroita ja ryhtyvät elokuvantekoon – toiset Andy Warholin innoittamina, toiset vain tekemisen puutteessa, vaikka kamapäissään. Kulttuurin nimi on No Wave, keksii eräs toimittaja. Ohjaajista esille nousee ensin Amos Poe, joka editoi esikoiselokuvansa yöllä amfetamiinin vaikutuksen alaisena tehokkuuden maksimoinniksi. Musiikkiskeneä kuvaavan puolidokumentaarisen Downtown 81:n (pääosassa Jean-Michel Basquiat) tuottajilta loppuvat rahat ja leffa valmistuu vasta 20 vuotta myöhemmin. Nuori Jim Jarmusch kuvaa kaveriaan Steve Buscemia. New Yorkissa amatööriteokset kiinnostavat lähinnä kavereita, mutta eurooppalaiset festivaalit ovat vastaanottavaisempia. Tosin Nick Zedd joutuu perverssien filmiensä kanssa vaikeuksiin Saksan tullissa – ja uhmaa vankilatuomion mahdollisuutta päästäkseen Berliinin valkokankaille.

Blank Cityssä kuullaan niin Jim Jarmuschia, John Watersia, Thurston Moorea, Debbie Harrya kuin Steve Buscemiakin. Siinä onkin jo ihan tarpeeksi syitä katsomiseen.

DOGTOOTH

On perhe, ylempää keskiluokkaa. Mukava talo ja iso piha uima-altaineen. Ei radiota, ei televisioantennia. Keski-ikäiset isä ja äiti. Sekä kaksi tytärtä ja poika, jotka ovat aikuisuuden kynnyksellä, mutta eivät ole koskaan astuneet tontin ulkopuolelle. Siellä on hirviöitä, heille sanotaan. Vanhemmat haluavat suojella lapsiaan – vai omistaa heidät? Tehtaanomistajaisä joka tapauksessa pitää hyvää huolta pojassaan heränneiden mielihalujen tyydyttämisestä: hän maksaa löyhämoraaliselle naisalaiselleen panokeikoista, kunhan suu pysyy supussa. Viaton jälkikasvu on rauhallista, ainakin toistaiseksi. Talossa puhutaan omaa kieltä. Vanhemmat ovat keksineet ulkomaailmaan viittaaville sanoille uudet, ummikoille ymmärrettävät merkitykset: ”meri” on iso nahkanojatuoli ja niin edelleen. Isä palkitsee lapset hyvästä käytöksestä tarroilla. Päivät kuluvat hitaasti. Viihdykkeenä on Sinatran äänilevy, jolla vanhempien mukaan laulaa heidän vaarinsa. Keskenään he keksivät nuoleskella toisiaan tavalla, jota maailmassa kutsuttaisiin insestiksi. Mitä tapahtuu, kun taloon päätyy videokasetit Tappajahaista ja Rockysta?

Tajusin hiljattain etten ole nähnyt elämäni aikana yhtäkään kreikkalaista leffaa. Nyt voisi olla aika. Dogtooth on voittanut lähes kaikki palkinnot joissa oli ehdoilla enkä ole kuullut muuta kuin hyvää. Vähintäänkin mielenkiintoisen juonen lisäksi kuvaus näyttää hienolta.

HEARTBEATS

Ystävykset Francis ja Marie ovat palavasti ihastuneet enkelikiharaiseen nuorukaiseen. Viileän ironisen Heartbeatsin maailma on hyvin queer: sillä ei ole väliä, onko ihastuksen kohde homo vai hetero. Näihin henkilöihin ei halua samaistua, vaikka tunteet, joita he käyvät läpi, ovat tuttuja kenelle tahansa rakkaudessa joskus pettyneelle. Pääroolissa elokuvassa onkin oikeastaan mustasukkaisuus, joka alkaa kasvaa ystävysten välillä ja myrkyttää heidän suhteensa.

Heartbeatsin ohjaaja/käsikirjoittaja/pääosan näyttelijä Xavier Dolan kuuluu siihen ärsyttävään ryhmään ihmisiä, jotka ovat jo juuri ja juuri 20-vuotiaina tehneet elämällään enemmän kuin mihin suurin osa koskaan tulee edes saamaan mahdollisuutta. Näin Dolanin esikoisohjauksen J'ai Tué Ma Mèren joskus pari kuukautta sitten, ja vaikkei se nyt ollutkaan mitenkään maailmaani mullistava niin olihan se upea, noin nuorelta varsinkin. Heartbeartsin kohdalla odotukset ovatkin semikorkealla.

HOWL

Nostalgisessa elämäkertaelokuvassa Howl, jonka sydämenä tuo teos sykkii, on aistittavissa koko beat-sukupolven sielun palo. Ginsbergin nuoruusvuosiin keskittyvä elokuva on olennaista katsottavaa jokaiselle vastakulttuureiden historiasta kiinnostuneelle. Ginsbergin teoksissa tärkeitä teemoja ovat seksuaalinen vapaus sekä amerikkalaisen yhteiskunnan tila. Ginsbergin seksuaalisuuden kehitys sekä hänen ihmissuhteensa, erityisesti pitkäaikaiseen kumppaniin Peter Orlovskyyn, saavatkin hyvin tilaa. Monipuolinen ja kollaasimainen elokuva kertoo myös yhden osan sananvapauden kehityksestä 1900-luvun Yhdysvalloissa. Se kertaa 1957 käytyä siveellisyysoikeudenkäyntiä, jossa Howl and Other Poems -teoksen kirjallinen arvo ja sananvapaus olivat punnittavana. Itse runoteoksen maailmaa on kuvitettu myös unenomaisilla animaatiojaksoilla.

En voi tajuta miksi Howlista on vaan yks näytös, ja vielä sunnuntaina klo 21.00. Luulisi ettei yleisöstä olisi puutetta, varsinkin kun pääroolissa on James Franco. En tosin ole vielä täysin myytynä Francosta Allen Ginsberginä, koska siis... Need I say more? Oon silti aika innoissani, beatnik-jutut on yleensäkin kiinnostavia vaikkei esim. Kerouac mulle ihan niin kovaa kolahdakkaan. Vielä kutsuvammana Howlista tekee ~~Don Draper~~ John Hamm Ginsbergin asianajajana.

R

R viittaa elokuvan päähenkilöön, Runeen. Kuten Profeetan Malik, Runekin on nuori, väkivaltaisesta rikoksesta tuomittu mies, joka sijoitetaan vankilan rankimmalle osastolle. R symbolisoi Runea ja hänen tarinaansa kiteyttäen samalla oivaltavasti sen, mitä vankila vangeiltaan vaatii: identiteetistä luopumista, oman itsen häivyttämistä, vähittäistä metamorfoosia pelkäksi kirjaimeksi tai numerosarjaksi. Pilou Asbæk näyttelee vaikuttavasti hirvittävän pelottavaan tilanteeseen joutunutta nuorukaista. Väkivaltarikoksista tuomittujen miesten maailma on brutaali eloonjäämistaistelu, jossa vaihtoehtoja on lopulta vain kaksi: tuhota tai tulla tuhotuksi.

R:n sanotaan olevan realistisempi kuvaus Jacques Audiardin Profeetasta, mikä on jo jotain koska Profeetaahan kiiteltiin juuri realistisuudestaan. Trailerin perusteella yhtäläisyyksiä Profeettaan on jopa ehkä vähän liian huomattavasti. Olen vähän kahden vaiheilla koska toisaalta Profeetta oli musta mahtava eikä tarina ole vielä loppuunkulutettu, mutta silti en tiedä jaksanko nauttia samasta leffasta eri kielellä.

Toivottavasti vielä saisin liput haluamiini näytöksiin, mulla kun noita vapaailtoja ei hirveästi oli käytettävissä sattuneesta YO-painotteisista syystä.