badbadnotgood

Oletteko koskaan miettinyt, miltä kuulostaisi jazz-versio Kanyen Flashing Lightsista? Tai James Blaken CMYK:stä? Tai My Bloody Valentinen You Made Me Realisesta? Ne tietää, jotka ovat kuunelleet kanadalaisen Badbadnotgoodin kakkoslevyn, mielikuvituksellisesti nimetyn BBNG2:n.

Badbadnotgood on kolme klassisen musiikkikoulutuksen saanutta nuorta torontolaista, jotka tekivät koulutyön coveroimalla Odd Futurea. Opettajat eivät kuulemma pitäneet, mutta Tyler diggasi niin paljon, että päätyi yhteistyöhön BBNG:n jäbien kanssa. Odd Futuresta nyt voi tietty olla montaa mieltä, eikä ne nyt munkaan ihan suosikkiräppäreihin kuulu, mutta Tylerkin pääsee mun mielestä uudelle tasolle BBNG taustalla.

Musta on aina siisteintä löytää bändejä, jotka ei kuulosta samalta kuin ne mitä kuuntelen jo. BBNG on just siinä hyvä koska en keksi mitään mihin niitä verrata. Läsärin ykkösnaapuri on Death Grips mutta ainoa yhdistävä tekijä niiden kahden välillä on freessi ote hiphoppiin.

Levyn tekemisessä ei kuulemma ollut mukana yhtäkään yli 21-vuotiasta, mikä kuuluu niin hyvässä kuin pahassakin. DJ-kaverini ei voi sietää tuottotyyliä, mutta mua se ei haittaa vaikka kaukana ollaankin siitä miltä BBNG2 kuulostaisi jos se olisi tehty ammattimaisemmassa ympäristössä. Mun mielestä se just tekee tästä levystä mielenkiintoisen; siihen ei ole lisätty mitään kiiltoa päälle. Saan koko BBNG:n soundista viban, että nää jäbät on oikeesti tosi kiinnostuneita siitä musiikista mitä ne tekee, mikä on mulle henkilökohtasesti tosi tärkeetä.

BBNG2 ei muuten ole pelkkä cover-levy. Vähän alle puolet on kokonaan omia biisejä, jotka eivät missään tapauksessa jää muiden varjoon. Ne sopii joukkoon kuin nakki silmään ja ovat jopa joitain levyn parhaista biiseistä. Odotan innolla mitä kolmas levy toisi tullessaan, varsinkin jos se koostuisi enemmän just omista kappaleista. Ja kuka voisi vastustaa näin hienoja videoita?

Silti sydämessäni olen noiserakastaja ja mun lempparibiisi on coveri. En kuulu mihinkään aktiiviseen My Bloody Valentine-faniryhmään, mutta tää biisi potkii. En edes pysty oikein sanomaan miksi just tämä nousee mulla eniten esiin koko levyltä, mutta en voi lopettaa sen kuuntelua.

∆

Olin pari viikkoa sitten katsomassa Japandroidsia (oli vitun hyvä! ja Celebtration Rock on kans!), ja satuin nappaamaan mukaani Loud And Quiet-nimisen ilmaisjakelulehden, pitkälti koska siinä oli Lil B:n haasattelu mikä on aika harvinaista. Luin lehden lentokoneessa, ja varsinkin yksi haastattelu teki vaikutuksen.

Alt-J, tai ∆ jos haluaa hifistellä, soittaa musiikkia jota en osaa määritellä mikä automaattisesti sai kiinnostuksen nousemaan. Haastattelussa bändi sanoi olevansa jotain folk/electronica/hip hop-akselilta, enkä itsekään oikein keksi mitään sen parempaa. Mutta ehkä välillä musiikki voi vaan olla hyvää ilman, että se on jotain.

Esikoislevy An Awesome Wave tuli joskus vähän aikaa sitten, ja sen kaksi aloitusbiisiä on intro ja sitä seuraava välisoitto. Kun niiden yli ns. pääsee, ei levy musta ole niin vaikeasti lähestyttävä kun voisi alkuun kuvitella. Kyllä sieltä hittejäkin löytyy, Matildaa on kai jopa soitettu sellaisissakin korkeakulttuurin riemuvoitoissa kuin Made In Chelseassa (jota siis myös itse katson kikseissä). Ehkä huomattavinta on kuitenkin koukut, joita on joka biisissä niin, että ne soi päässä seuraavat kaksi viikkoa. Kaiken lisäksi ne kaikki tuntuu freesseiltä.

Silti entien pidän siitä, ettei yksikään biisi ole ennalta-arvattava. Alusta ei voi sanoa, millainene loppu, keskiosa tai seuraavat 10 sekunttia tulevat olemaan. Alt-J:n musiikki on tylsyyden vastakohta. 

Pyysin Stupidoa hankkimaan An Awesome Waven vinyylinä ja kai sen pitäisi kohta tullakin, käykää hankkimassa! 

lempparit of 2k11

Jaa, vuosi taisi vaihtua. Tiedän, että mun varmaan kuuluisi listata kaikki lempparilevyt sijoille 50-1, mutta se ei tunnu ihan tyyliseltäni enkä usko, että ketään oikeasti kiinnostaa. Ei mulla noussut yksikään albumi tai biisi ykköseksi, vaikka montaa rakastinkin. Paremmuusjärjestykseen laittaminen olisi kuin lempilapsen valinta - mahdotonta tai ainakin sellastia, joka kuuluisi pitää itsellään. Listasin tähän myös vähän enemmän sellaisia julkaisua, joista en ole puhunut aiemmin paljoakaan. Kaikki lukijat varmaan tietävät, että Fucked Upin David Comes to Life ja James Blaken s/t-levyt oli musta ihan jees. Mut hei, without any further ado:

The Antlers

Kävin katsomassa Andrew Haighin Weekendin  ja tajusin, että Antlers onkin ihan mahtava. Burst Apart on ehkä mun vuoden 2011 eniten kuunneltu levy.

ASAP Rocky

Jostain syystä räppi kuulosti erityisen hyvältä, ja ASAP Rocky oli siinä eturintamalla. Lyriikat ei ole mitään maailmanräjäyttäviä, mutta diggaan ihan helvetisti biiteistä joista vastaa mm. Clams Casino.

Death Grips

Räppilinjalla jatketaan. Death Gripsin Ex-military oli oikeasti jotain uutta ja kokeellista räppiä jonka kanssa tarvistin monta kuuntelukertaa tajutakseni sen hienouden. Harmillista kyllä en kerennyt ostaa levyä netistä eikä sitä ole kai (vielä) julkaistu kauppoihin.

Iceage

En ole vieläkään ihan varma mitä mieltä olen Kööpenhamilaisesta Iceagesta. Ostin levyn Philadelphiasta ilman, että olin kuullut siltä yhtäkään kappaletta. Olin yllättynyt, pääosin vieläpä positiivisesti. Iceage kuulostaa tuoreelta ja vihaiselta, eli juuri sellaiselta millaisena punkkini tykkäänkin.

Nicolas Jaar

Voi Nicolas kuinka sua rakastan. Jäbä ei julkaissut vain erinomaisen kokopitkän Space Is Only Noise vaan myös mahtavan EP:n Don't Break My Love. Miten voikin olla näin hyvä?

Mogwai

Skotlannin lahja maailmalle aukesi mulle vasta viimeisimmän Hardcore Will Never Die, But You Will-levyn myötä. Ja voi kuinka aukesikaan. Olen edelleen sitä mieltä, että ensimmäinen puoli on huomattavasti toista parempi, mutta ei sekään huono ole. San Pedro ja Rano Pano oli vuoden kovimpia biisejä ja toimii edelleen. Hardcore on muuten myös täydellistä matkustus-musiikkia. Istuin junassa jos toisessakin keväällä Keski-Euroopassa ja tuijotin ikkunasta Mogwain tahtiin.

Real Estate

Days on ihana levy, alusta loppuun. Se tuo hyvän mielen ja rennon fiiliksen. Alkaa tahtomattaankin hymyilyttämään kun kuulen Real Estaten kitarat ja Martin Courtneyn äänen. Pakko mainita myös Alex Beekerin laulama Wonder Years joka repii sydämestäni.

Rihanna

Pakko myöntää näin alkuun, etten ole koskaan kuunnellut yhtäkään Rihannan levyä alusta loppuun. Mutta kun sinkut on niin hyviä miksi vaivautuisin? We Found Love oli vuoden 2011 virallinen party anthem joka pakotti aina tanssilattialle vaikka olisi ollut jo lähdössä kotiin. Plus Rihanna on superliikkis ja cool. Ja We Found Loven video on hieno.

Tall Ships

Tiedän, että kirjoitin jo Tall Shipseistä aiemmin, mutta en vaan pääse yli siitä kuinka hyvä tämä bändi on. Kiitos Henrylle esittelystä! Eka kokopitkä pitäisi ilmestyä tänä vuonna ja varokaa vaan, se tulee räjähtämään.


Spessumaininnat:

Ceremony - Uusin levy Roherent Park tuli ulos jo 2010 mutta löysin sen vasta pari kuukautta sitten. Meikän lemppari uusi hc-levy, suosittelen.

Azelia Banks - Azelia on ehdolla BBC:n Sound of-kilpailussa, enkä täysin tajua millä meriiteillä. Tyypillä on tasan yksi hyvä biisi, mutta se onkin sitten ihan omassa luokassaan. 212 on yksinkertaisesti sanottuna ihan helvetin hyvä biisi jossa kaikki toimii.

2000-luvun alun r&b - Destiny's Child, TLC, Kelis etc. etc. IHANAA. En ole varma kuinka suuri osa tästä on nostalgiaa mutta miten tästä ei voi digata? Eniten rakstan sitä, että DJ:t on myös tajunneet tän. Tai no, ei nähtävästi Suomessa koska kävin Lauantaidiskon Tapsan tansseissa Destiny's Childiä pyytämässä enkä saanut :(:(:(:( Hei lauantaidisen jäbät ja muutki, saanen ohjata teidät Spotifyn parhaan soittolistan suuntaan --> <3

vondelpark

Olin eilen katsomassa James Blakea (ja olen aika varma, että kävelin King Krulen ohi monta kertaa... Tukasta ei voi erehtyä). Jamppa oli tapansa mukaan erinomainen ja CMYK:n liveversio oli parasta mitä olen kuullut aikoihin, mutta erityisen vaikuttunut olin lämppäribändi Vondelparkista.

Yritin etsiä jotain infoa siitä keitä nämä Vondelparkit oikeastaan ovat, mutta aika niukkasti oli mitään tarjolla. Bändillä ei ole Myspacea eikä Facebook-sivu kerro oikein mitään, saatika Last.fm. Asiat joita olen saanut selville tutkivaa journalismia harjoittaen jotka ovat mitä luultavimmin totta:

- Alunperin Surreystä, nykyinen olinpaikka East Dulwich, toisin sanoen ihan mun hoodeilla. South East represent! Muutenkin Vondelpark on niin selvästi Etelä-Lontoosta kuin olla ja voi.

- Levyttää R&S Recordsille, eli samalle yhtiölle kuin mm. Aphex Twin, James Blake ja Pariah.

- Ensimmäisen EP:n nimi on Sauna. Jo se yksinään nostaa pisteitä. 

- Kuulostaa hyvältä (tästä olen jo melko varma)

Luin jostain, että Vondelpark kuulostaa the xx:n remixaamalta. Kuulen kyllä yhteyden, mutta silti the xx:n vertaaminen on jotenkin tosi laiskaa. Vondelparkissa on laaja skaala vaikutteita, aina Kalifornia-nostalgiasta Burialiin ja Mount Kimbieen. Silti viba on kieltämättä välillä samantyyppinen mitä xx:n debyytillä kuultiin, varsinkin kitarat ja yleinen vähän masentunut ja synkkä tunnelma.

Vondelpark on juuri täydellistä fiilistelymusiikkia tähän vuodenaikaan. Ei liian päällekäyvää, muttei myöskään tyhjää nössöilyä jossa ei ole mitään sisältöä. Julkaisuja on tähän mennessä vasta kaksi, kumpikin EP-kokoa, mutta toivottavasti myös kokopitkä näkee kohtapuoliin päivänvalon. Sitä odotellessa.

vice, fucked up ja on the road

Sain noin kuukausi sitten (hups) sähköpostia Vice Scandinavialta. Mulle lähetetään jonkin verran mailia blogiosoitteeseen, mutta aika poikkeuksetta en ole niistä kirjoittanut koska tottapuhuen harvoin ne on mua kiinnostanut enkä halua kirjoittaa sellaisesta mistä en itse ole innostunut. Tällä kertaa päätin kuitenkin toisin, koska hei, Vice. Ensimmäinen Vice jonka koskaan löysin oli The Sex Issue vuonna 2005. Taisin olla 13-vuotias, joten tuskin tarvitsee sanoa kuinka silmätavaava kokemus tuo oli. Muistan heittäneeni sen pois ettei äitini löytäisi sitä.

Vice ja minä oltiin läheisiä varsinkin joskus neljä vuotta sitten. Mulla taitaa olla suurin osa 2007-vuoden lehdistä, ja jokainen niistäkin on koluttu läpi pari kertaa. Olen löytänyt joitain kaikkien aikojen lempibändeistäni Vicen sivuilta, mm. No Agen, Deerhunterin, Black Lipsit. En voi sanoa varmasti, mutta olen aika varma, että luin myös Fucked Upista ensimmäisiä kertoja Vicen sivuilla.

Jossain välissä tämän blogin historiaa on ehkä saattanut tulla esille se, että pidän kovasti tuosta kanadalaisesta hardcore-yhtyeestä. Välillä mietin olenko taantunut alkuteinivuosien tasoiseen stannailuun koska olen käynyt kolmella keikalla pelkästään tänä vuonna. Niin myös Halloweeninä:

Oli kivaa.

Lehden lisäksi tykkäsin aina kovasti Vicen VBS.tv-nettitelkkarista. Varsinkin True Norwegian Black Metal on must-see ja YLE:lläkin näytettyä Heavy Metal In Baghdadia suosittelen myös. Siksipä olin oikeasti innostunut Vicen ja Marshallin uudesta, Eagels of Death Metalin Jesse Hughesin juontajamsta On The Road-sarjasta, jossa seurataan roudareita.

Osia on tullut nyt kuusi, mutta tarvitseeko edes kysyä mikä on mun lemppari?

Ensi maanantaina alkaa sarjan kakkoskausi, jossa Les Savy Favin Tim Harrington näyttää tekevän kaikenlaista vähän epäilyttäävää: