skins 5

Muistan kun Skins alkoi melkein neljä vuotta sitten. Ensimmäinen kausi oli mun mielestä parasta nuorille suunnattua televisiota mitä olin koskaan nähnyt, ja vaikka Misfits onkin vienyt sen tittelin jo aikoja sitten niin Tonylla ja muilla on silti paikka sydämessäni. Tokasta kaudesta lähtien suunta onkin sitten ollut lähinnä alaspäin, ja toisen sukupolven kolmas ja neljäs kausi oli niin paskaa etten jaksanut katsoa niitä loppuun.

Kaiken tän jälkeen huomaan silti olevani ihan mehuissani uusista hahmoista ja kaudesta. Kolmanteen sukupolveen voi tutustua täällä, ja vaikka koko poppoo vaikuttaakin erittäin rasittavalta niin silti tammikuun 27. päivä ei voi tulla liian nopeasti. Tätäkö tää television orjuus on?

Skinsin jenkkiversio MTV:llä alkaa 17.1., mutta siitä nyt ei tarvitse puhua... Jos jotain kiinnostaa niin tässä vähän esimakua.

hyvää joulua

Terveisin maailman paras joulubiisi.

best of 2k10: biisit/levyt - osa 2

Tajusin että tässä biisejä listaillessa tulee hyvin samalla käytyä vähän läpi vuoden lempparilevyjä, joten, öh. Päätin muuttaa vähän formaattia mutta tuskinpa se ketään haittaa.

These New Puritans - We Want War

En tykkännyt TNPS:n edellisestä levystä yhtään. 2007 oli vuosi jolloin luin NME:tä Raamattunani mutta jostain syystä Beat Pyramid ei vaan jaksanut kiinnostaa pätkääkään. En tiedä milloin tai miksi päätin antaa kakkoslevy Hiddenille mahiksen, mutta hyvä että annoin. Jotenkin mulla on edelleen fiilis että monet pitää TNPS:ia liian erikoisina/erillaisuudenhkuisina mutta We Want War todistaa kuinka järisyttäviä biisejä ne on kykeniviä tekemään. Jack Barnettin ääni on musta edelleen kamala muttei se haittaa ollenkaan, oikeastaan kauniimipi laulu veisi Puritaaneilta jotain oleellista. Yhteen sanaan kiteytettynä Hidden ja koko TNPS on kiehtova. We Want War on varmaan levyn tunnetuin (ilmeisesti se oli jossain pelissä) ja paras biisi. Toinen erinomainen repäisy Hiddeniltä on Fire Power.

No Age - Depletion

Pitikö mun joskus kirjoittaa tästä levystä jotain? Jaa no, piti varmaan. Oon kuunnellut Everything in Betweenin pelkästään iTunesin mukaan 28 kertaa, enkä vieläkään ole saanut siitä täysin otetta. En tiedä mikä mättää. No Agen muu tuotanto mun eniten rakastamaa musiikkia koko maailmassa ja Nouns on mun lempilevy. Mikä sitten EiB:llä puuttuu mikä muualla on? En oikeasti tiedä. Jos olisin Simon Cowell sanoisin että siitä puuttuu X Factor, se jokin. En tietenkään tarkoita että EiB olisi huono levy, ei todellakaan, mutta se ei vaan ole mun levy. Depletion on silti vuoden kovimpia biisejä, eikä loppulevykään kovin pitkän matkan päähän tän listan kärjestä jää.

Ariel Pink's Haunted Graffiti - Beverly Kills

Tutustuin Ariel Pinkiin kunnolla vasta sen verran myöhään etten tiedä onko mulla tästä edes mitään rakentavaa sanottavaa mitä ei ole sanottu jo aiemmin. En ole edelleenkään kuunnellut jäbän aiempaa tuotantoa kovinkaan paljon (tämä pitäisi korjata, tiedetään) mutta Before Today on silti parhaita levyjä mitä olen kuullut aikoihin. Samanaikaisesti vanhanaikainen ja suunnattoman nykyaikainen soundi saa aikaan ajattoman levyn.

Washed Out feat. Caroline Polachek - You and I

Onko Ernesti jo ihan menneen talven lumia (tai vaihtoehtoisesti menneen kesän laineita)? Ei kiinnosta. Adult Swimin Singles Projecille Chairlifin Caroline Polachekin vokaaleja lainaava You and I on täydellisyys ääninä. Ei tästä sen enempää.

Wavves - King of the Beach

Oon edelleen sitä mieltä että Wavves on vähän douche (älkää lukeko sen Twitteriä) ja se kuulostaa Blink-182-ripoffilta mut King of the Beach oli mun kesä. Kirjotin koko levystä enemmänkin jo kesällä, ja mitäs sitä itseään toistelemaan liikoja. Hyvä biisi, hyvä levy. Ei mitään maailmaa mullistavaa, mut eipä tarvitsekaan olla.

Twin Shadow - At My Heels

Forgetista onkin tullut jo kirjoitettua, ja pysyn sanojeni takana. Ehkä vuoden paras debyytti? No ehkä vaan ehkä. Mutta silti, diggaan koko levystä ihan älyttömästi, alusta loppuun. Forget on jotenkin niin valmis, minkä voi tietenkin laittaa myös sen piikkiin että kaikki sen pääideat on kierrätettyjä. En kuitenkaan koe sitä mitenkään esteenä, George Lewis Jr:n ääni hivelee kuin natural yoghurt (propsit etc sille joka keksii lainauksen). Tää mulle jostain vinyylinä mahd. pian, kiitos!

jamie woon - night air

Alan pikku hiljaa varmistua siitä että kaikki mihin Burial koskee muuttuu kullaksi. Four Tetin kanssa tehty Moth on yksi lempparibiiseistäni koskaan ja remiksit ovat upeita, puhumattakaan omasta tuotannosta. Vaikka viime vuosina ei herrasta olekaan hirveästi kuulunut, niin Jamie Woonille co-tuotettu Night Air on hyvä kompensaatio. Burialhan remiksasi Woonin version Wayfaring Strangerista jo 2007, mutta vaikka mulla kyseinen biisi onkin niin ei se koskaa iskenyt niin älyttömästi. Night Air sen sijaan toimii erinomaisesti.

Woonilta pitäisi tulla debyytti ensi vuonna, sitä odotellessa voi vaikka jännittää jäbän puolesta BBC:n Sound of 2011-kyselyssä. Itse tosin kannatan ihkistä James Blakea ja Yuckia.

Lähden huomenna Tukholmaan maanantaihin asti, adjö!

best of 2k10: biisit - osa 1

Otsikko varmaan puhuu itsessään, monessa blogissa pyörineet vuoden parhaat biisit-lista on koottu täälläkin, ei tosin missään järjestyksessä:

Tame Impala - Solitude Is Bliss

Ensimmäisestä kuuntelukerrasta addiktoiva, joka on soinut repeatilla kerta toisensa jälkeen. Nykypsykedeelistä parhaimmillaan. Koko Innerspeaker on itseasissa ihan helvetin hieno levy, pitäisi siitäkin kirjoittaa parmmin.  Niin ja tää on myös yksi vuoden parhaista musavideoista.

Titus Andronicus - A More Perfect Union

Eeppinen kuvaa tätä biisiä ehkä parhaiten. Reilut setsemän minuuttia alkaa Abraham Lincolnin puheella (jonka lukijaa en tosin nyt muista), ja mukaan mahtuu niin paljon kamaa niin nopealla tempolla että heikompaa hirvittää.  Juuri kun tuntuu että meno alkaa hiipumaan niin se alkaa uudestaan. Parhautta.

Four Tet - Plastic People

Mietin pitkään (no, ainakin 30 sekunttia) tän ja Love Cryn välillä. Päädyin Plastic Peopleen koska se oli mun ensimmäinen rakkaus Four Tetiin ja jää harmittavan usein just Love Cryn varjoon. Tykkään abientimmasta elektrosta muutenkin, eikä pienet Burial-vibatkaan suoranaisesti haittaa. Hypnoottiset biisit iskee ja Plastic People on siitä täydellinen esimerkki.

Harlem - Friendly Ghost

Harlemin biisit on aika yksinkertaisia, mutta hyvin tehtynä sillä ei voi mennä vikaan. Rentoa ja hyväntuulista, mä tykkään.

James Blake - Limit To Your Love

Kuunnelkaa omaksi parhaaksenne HD:nä. Musta tuntuu etten tule pääsemään tän biisin yli vielä pitkään aikaan. En osaa edes pukea sanoiksi kuinka täydellinen basso tässä on, se vaan vavisuttaa päästä varpaisiin. Euforiset 3.19 minuuttia.

Foals - Total Life Forever

Foalsin debyytilevy Antidotesin semipettymyksen jälkeen Total Life Forever päräytti maailmaan uudella, aikuisemmalla ja yhtenäisemmällä soundilla, joka koukutti mut ihan täysin. TLF:llä ei ole huonoa biisiä, mutta jotenkin nimikkokappale on soinut mulla eniten.

Gold Panda - Snow & Taxis

Gold Panda on mulle verraten aika uusi tuttavuus, mutta Lucky Shiner kolahti ihan älyttömän nopeasti ja kovaa. Tästäkin pitäisi kirjoittaa kunnollinen entry. Snow & Taxis on erinomaisen levyn parasta antia.

Male Bonding - Year's Not Long

En tiedä teistä, mulla mulle Male Bondingin Nothing Hurts on aika pitkälti vuoden paras debyytti. Kun biisien keskimääräinen pituus on siinä kahen minuutin paikkeilla, ei mitään turhaa tai ylimääräistä tule lisättyä. Nää jos näkisin livenä oisin onnellinen. Levyn ensimmäinen biisi Year's Not Long on edelleen se kovin, vaikkei lopuissakaan ole mitään valittamista. Odotan kakkosalbumia ns. mehuissani.


HEALTH - USA Boys

 

Remiksilevy DISCO2 on jäänyt täällä aika vähälle kuuntelulle, syystä tai toiseta. Tykkään enemmän HEALTHin omasta materiaalista, eikä Disco kakkosen ainoa uusi varsinainen HEALTH-biisi tuottanut pettymystä. Vaikkei USA Boys olekaan HEALTHia ihan erikoisimmillaan tai kovimmillaan verraten vaikka omaan suosikkiini We Are Wateriin, ei tästä voi olla pitämättä. Kajarit vaan mahdollisimman kovalle.

Spotify-playlist kaikista biiseistä paitsi Foalsista jota ei löytynyt. 

yuck

Hyvä biisi, hyvät tissit. Mikäs sen mukavampaa. Tää on ns. not safe for work, joten peittäkää ruutunne jos silmänne ovat kovin pc-herkät.





En tiedä Yuckista oikeastaan muuta kuin että se kuulostaa ihanalta ja helmikuun 21. päivä pitäisi tulla debyyttilevy. Ja että biisejä voi ladata ilmaiseksi bändin blogista mikä on aina iloinen ylläri.

Yuck tuli mulle täydelliseen aikaan, tarpeeksi surffina viime kesää ajatellen mutta silti talvimentaliteettiin sopivan haikeana. Mikään uusi musa ei ole oikeen iskenyt viime aikoina, mutta selvästi olis vaan pitänyt ottaa Yuck käsittelyyn aiemmin. Best of 2k11? Katsotaan nyt, mutta ainakaan tällä hetkellä en keksi mitään mitä kuuntelisin mielummin.

best of 2k10: the radio dept.

Näin rakkaan kotimaamme itsenäisyyspäivänä tuntuu sopivalta kirjoittaa länsinaapurimme paremmuudesta. Myönnetään että on tänä vuonna tullut koviakin suomalaisia levyjä, oivallisina esimerkkeinä nyt tietenkin Uusi Fantasia ja Delay Trees, mutta pohjolan paras anti taitaa silti tulla Ruotsista The Radio Deptin muodossa. Bändin kolmas pitkäsoitto Clinging to a Scheme on käsitelty lähes puhki varmaan jokaisessa mediassa, mutten siltikään voi vastustaa kiusausta tungemasta omaa lusikkaa soppaan.

Oma syttymiseni Radio Deptille oli erittäin hidasta ja vastahakoista, oikea klassinen esimerkki siitä miten ennakkoluulot ovat pelkästään haitaksi. Clinging to a Scheme veti mut puolelleen kappale kerrallaan. Ensiksi repeatille jäi soimaan David, sitten Heaven's On Fire, Domestic Scene, Never Follow Suit ja pikku hiljaa koko levy. En ole kuunnellut kahta edelistä levyä, 2004 ilmestynyttä Lesser Mattersia ja neljän vuoden takaista Pet Griefiä läheskään tarpeeksi jotta mulle olisi muodostunut tarpeeksi selvä mielipide, mutta jotenkin Clinging to a Scheme tuntuu energisemmältä verraten aikisempaan tuotantoon. Tiedä sitten luoko tän tunteen syntikodien lisääntyminen vai se, että soundia on vähän siistitty semisti päällekäyvästä shoegazesta. Edellisten levyjen puuromaisen fiiliksen tilalla on helvetinmoisia koukkuja jotka soi päässä kaksi viikkoa putkeen.

Ei Clinging to a Schemellä siltikään ole kyse mistään suuresta tuotannosta. Oman käsitykseni mukaan herrat ovat tuottaneet koko lätyn itse, mistä on kenties kiittäminen siitä että musiikki tuntuu tietyllä tapaa raa'alta ja kaunistelemattomalta. Vähän yli puoleen tuntiin ja kymmeneen biisiin mahtuu yllätävän paljon tunnetta ja ns. autenttisuutta, vaikka soundi pysyy silti aika perinteisenä indiepoppina. Just tää on se mikä erottaa Radio Deptin siitä perusmassasta. Clinging to a Scheme on loppupeleissä musiikillisesti aika vähäeläeinen, ainakin vokaalien suhteen mihin ei ole laitettu yhtään ylimääräistä yritystä, mutta silti pointti tulee selville ja tunnelma pysyy samanaikaisesti korkealla ja syvällä. Naapurikateus kunniaan, mä tykkään.

Kova on myös syyskuussa ilmestynyt The New Improved Hypocrisy-sinkku, joka löytyy myös 25. tammikuuta julkaistavalta Passive Agressive: Singles 2002 - 2010-kokoelmalta.

vlog!

Jees, 200 postausta täynnä! Kävijöitä ja kommenttejakin on ollut ihan mukavasti, en voi valittaa. Tosin tuntuu että itse voisin vähän ryhdistäytyä kommentoinnin saralla... Eheh.

Tein erittäin awkwardin videon semikrapulaisena, MacBookin hi-techillä kameralla liian pimeässä huoneessa läppärin huristessa: