wavves: king of the beach

Kaikessa täydellisyydessäni omaan luonteenpiirteen josta on harvoin mitään hyötyä. Tuomitsen nimittäin usein asiat huonoiksi ja ärsyttäväksi ensivaikutelmalta ja sen jälkeen mielipidettä on vaikea muuttaa. Tätä tapahtuu niin uusien ihmisten, ruokien kuin paikkojenkin kohdalla, mutta varsinkin musiikissa. Saatan kuunella pari biisiä tai jossain tapauksissa jopa koko levyn ja päättää vihaavani sitä, enkä koske bändiin enää pitkällä tikullakaan. Erinomainen esimerkki tästä on kalifornialainen Wavves, jonka kaksi ensimmäistä levyä Wavves ja Wavvves eivät tehneet muhun oikeastaan minkäänlaista vaikutusta. Kaiken järjen mukaan Wavvesin pitäisi olla ihan mun ominta alaa, jäbää/bändiä kun verrataan usein No Ageen ja Abe Vigodaan joista kummastakin tykkään ja lo-fi, noise ja surffirock on melkeinpä lempiyhdistelmäni. Silti aina Wavvesin nimen kuullessani olen yökännyt, ainakin henkisesti. Uutiset hermoromahduksista ja tappeluista oman ja muiden bändien kanssa eivät myöskään varsinaisesti palauttanut kiinnostustani. Näinpä otin vastaan tiedon kolmannesta albumista King of the Beachista päälimmäisenä ajatuksena sen täysi sivuuttaminen. Vielä luotaantyöntävämmäksi Wavvesin teki Pitchforkin BNM-leima ja HRO jossa Nathan Williamsista on viimeaikoina saanut lähes yliannostuksen kiitos romanssinsa Best Coastian kanssa.

Miksi sitten King of the Beach on soinut niin iPodissa kuin koneellakin lähes taukoamatta viimeisen kuuden päivän ajan? Vastaus on helppo ja yksinkertainen. King of the Beach on täydellinen kesälevy jonka kuunteluun ei tarvita yhtäkään ylimääräistä aivosolua. Voin kuunnella levyn läpi ajattelematta mitään muuta kuin aurinkoa, rantoja ja merta. Yhdenkään biisin avautumiseen ei tarvitse panostaa sen enempää. Mulla on taipumusta tykätä experimentalimmasta musiikista ja King of the Beach tuo tarvitsemaani tasapainoa yksinkertaisuudellaan. Myönnettäköön silti että varsinkin Post Acidia ensimmäistä kertaa kuunnellessani piti varmistaa ettei levy ollut vahingossa vaihtunut Blink 182:n mutta sekään ei haittaa kuuntelunautintoa. Juuri sitä King of the Beach onkin, kuuntelunautinto. Oikein hykertelen itsekseni kun painan playta ja saan pienen paussin aivoilleni.

King of the Beachilla fuzz on minimissään, koukut koukuttavia ja sanoitukset hauskoja ja hyviä. Vaikka asenne on edellisiä levyä aikuisempi ei Wavves silti ota itseään liian vakavasti. Jopa Mickey Mouse, jonka sinkkuversiosta en erityisemmin välittänyt kuulostaa tällä kertaa paljon paremmalta. Varmaan suurin ero aikaisempaan tuotantoon on paljon puhtaampi soundi joka ei peity enää ylimääräisen noisen alle. Viime tammikuussa kuolleen Jay Reatardin taustabändi eli Stephen Pope ja Billy Hayes sopii taustalle erinomaisesti ja kirjoittivat levylle biisejä jotka eroavat Wavvesin perustuotannosta hyvällä tavalla.

Vaikka henkilönä Nathan Williams onkin musta edelleen vähän douche, en vaan voi olla tykäämättä King of the Beachista. Ja onhan jäbällä ikäänkin vasta vähän yli 20 joten siitäkin kerkeää vielä kasvaa pois.

 

King of the Beach ilmestyy muuten vasta 3.8. mutta aikasen leakin takia sen voi jo ladata iTunesista.