fucked up: david comes to life

 Mulla on tää samainen kuva nyt seinällä!! Kannatti odottaa yli viikko ennakkotilausta...

Mikään ei ole mukavampaa kuin se, että odotukset täyttyy ja menee vielä niidenkin yli. Torontolaisen Fucked Upin kolmas pitkäsoitto David Comes To Life julkaistiin viime viikolla, ja se on vaan parantunut jokaisella kuuntelukerralla.

Fucked Up ei ole varsinaisesti hc- tai punk-bändi, vaikka Pink Eyesin/Damianin ääni siltä kuulostaakin. Vaikka ensimmäiset seiskat No Pasaran/Circling The Drainista aina ensimmäisen Year of the...- julkaisuun vuonna 2006 olikin aika perushossea, on FU aina ollut vähän musta lammas. Suurin osa bändin jäsenistäkin on siloposkisten indiesöpisten näköisiä ja järjestää Belle & Sebastianilta pöllittyjä kilpailuja. Siksi onkin täysin hyväksyttävää että David on eeppinen rock-ooppera hehkulampputehtaalla työskentelevästä David Eliadesta joka menettää suuren rakkautensa, kommari-Veronican, epäselvissä olosuhteissa räjähtäneessä pommissa.

Davidissä on neljä näytöstä, viisi hahmoa ja 18 kappaletta. Muistamista helpottaa ainakin vinyyliä kuunteleville se, että näytökset on jaettu kahden levyn eri puolille. Jokaisen biisin alle on lyriikoiden lisäksi myös kivasti selitetty mistä kukin kappale kertoo. Jostain syystä Davidin tarina ei ole täysi auennut kaikile, joten selvennetään vähän:

Koko levy sijoittuu Tacherin aikaiseen Englantiin, kuvitteelliseen Byrdesdale Span kaupinkiin eli samaan josta David's Town-kokoelmankin "bändit" tulevat. (Huomaatteko pienen kaavan?) Ennen levyn alkua David Eliade on elänyt tappavan tylsää elämää ja alistunut kohtaloonsa. Ensimmäisen näytöksen ( Love, then tragedy strikes the town) ensimmäisessä biisissä Queen of Hearts David tapaa Veronica Boissonin, joka on Labourin aktivisti. Pari rakastuu ensisilmäyksellä, ja hetken elämä on chilliä ja kaikin puolin ihanaa, jota käydään läpi eritoten tokassa biisissä Under My Nose. Silti koko ajan on tunne että kaikki on liian hyvin, eli where the fuck it the other shoe? No sieltä se tietenkin tulee, ja Veronica delaa pieleen menneessä terrori-iskussa/pommiräjähdyksessä. Davidin syyllisyydestä tai syyttömyydestä ei ole varmuutta, mutta Dave tietenkin masentuu ja lähinnä angstailee koko toisen näytöksen (David loses Veronica, and then himself, as he succumbs to guilt and despair). Kakkosnäytös on muuten kolmosen ohella mun oma suosikki, ihan sairaan hyviä biisejä kaikki. Toisessa näytöksessä tavataan myös kaksi uutta hahmoa, Vivian Benson ja kertojanakin toimiva Octavio St. Laurent, joka vakuttaa kaikin puolin epäilyttävältä tyypiltä. Kolmannessa näytöksessä (Another character is revealed, putting the responsibility for Veronica's death into question) Octavio puhuu, ja syyttää Davidia Veronican kuolemasta, mutta samalla David kyseenalaistaa Octavion osallisuuden ja sen olisko hän voinut vaikuttaa asioihin enemmän tai vähemmän. Sanaharkkojen jälkeen David hyväksyy kohtalonsa ja uskoo tulevansa toimeen paremmin ilman rakkautta. Neljännessä näyötksessä (A revelation from Vivian sheds more light on Veronica's death; Octavio and Vivian explain their motives, and David is reborn) Vivian kertoo olleensa paikalla Veronican kuollessa ja Octavio ymmärtää olleensa väärässä syyttäessään Davidia. David toivoo vielä yhtä yhteistä yötä Veronican kanssa ja lopulta tulee valoon/eloon = David Comes To Life. Noin yksinkertaistettuna.

Toisaalta tuon ylläolevan kappaleen voisi samantien poistaa jos siltä tuntuisi, koska David on erinomainen levy ihan yksinäänkin, vaikka ei ymmärtäisi sanaakaan lyriikoista. Voin ihan tosissani väittää, ettei tällä levyllä ole yhtäkään huonoa biisiä. Myönnän että osa biiseisä on samanlaisia, mutta Damianin äänenkäytön rajallisuus ei ainakaan mua haittaa. Enemmän olisin ärsyyntynyt siitä, että yhtäkkiä karjunta olisi jäänyt. Fucked Upin pitää kuulostaa Fucked Upilta. Ja Davidillahan on myös paljon (no, neljä) vierailevaa vokalistia (mm. Cultsin Madeline Follin ja Kurt Vile) jotka tuovat ihan oman ulottuvuuden biiseihin.

David ei ole yhtä kokeellinen kuin edeltäjänsä, Polaris Music Prizen voittanut ja kovasti kehuttu The Chemistry of Common Life. Oikeastaan ChemComin olemassaolo ei ole yhtään merkityksellinen Davidille. Bändin mukaan tätä levyä on suuniteltu vuosia, ja ChemComin syntyminen siinä välissä oli todellisuudessa vahinko. Hieno vahinko tietenkin, mutta David on selvästi jatkoa vuoden 2006 Hidden Worldille, ei ChemComille. Hidden Worldin kakkosbiisistähän (ja omasta all-time lemppari FU biisistä) nimikin tulee. Vaikka pitkiä introja (esim. Remember My Name) löytyy edelleen, on soundi jotenkin suoraviivaisempaa ja aitoa. David on ihan helvetin eeppinen ja kunnianhimoisin levy mitä olen kuullut hyvin pitkään aikaan. Toisin sanoen, me gusta.

En pitkitä tätä entryä enempää biisivideoilla. Olin kirjoittamassa tähän jo listaa lempibiiseistäni, mutta lopulta tajusin että olin vaan listaamassa niitä kaikkia. Joten kuunnelkaa vaan koko levy, se on sen arvoinen.

Tässä tosin vielä hyvä haastisjuttu joka kyllä julkaistiin jo aikoja sitten mutta whatever:

Pääsyy sille miksi kaikki kattoo ton on koska MINÄ näyn kahessa kohassa... Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille joka löytää! Vinkki: se on Ankkarockista kaks vuotta sitten, oon superlame enkä tee mitään mielenkiinosta.