Maailmassa on kaksi asiaa joita rakastan varaukstettomasti yli muiden: musiikki ja brittiläiset paneelikeskusteluohjelmat. Nämä intohimoni yhdistyvät upeasti Never Mind The Buzzcocksissa, jonka 24 kausi alkoi viime viikolla. Sarja on tullut jo vuodesta 1996, mutta henkilökohtaisesti innostuin kymmenen vuotta myöhemmin kun Simon Amstell otti juontajan pestin. Simon on edelleen yksi mun lempparikoomikoista, vaikka häntä näkeekin nykyään harmittavan harvoin missään muualla kuin omassa Grandma's House-sarjassaan. Simonin lopetettua Buzzcocksissa kaksi vuotta takaperin on juontajan hommaa hoitanut vaihtuvat vieraat, esim. Mark Ronson, Martin Freeman, David Tennant ja oma all-time suosikkini Frankie Boyle.
Buzzcocksin idea on yksinkertainen; on juontaja ja kaksi pysyvää tiimikapteenia, jotka ovat tällä hetkellä Phil Jupitus ja Might Booshin Noel Fielding. Jokaisessa jaksossa on eri kysymyskierroksia, esim. Woop Woop! That's the Sound of da Police! jossa pitää keksiä miten joku asia tai esine on saanut jonkun muusikon ongelmiin lain kanssa, tai Identity Parade jossa pitää tunnistaa (yleensä hieman tuntemattomampi) muusikko viiden ihmisen joukosta. Kysymykset ja vastaukset eivät siltikään ole se pääjuttu, vaan läppä mikä lentää niiden välissä.
Legendaarisimpia jaksoja on olleet Amy Winehousen sekoilut kaudella 19, Noelin ensimmäinen vierailu ja kauden 22 viimeinn jakso jossa on Josh Groban.
Buzzcocksia löytyy Youtubesta mielin määrin, parhaiten kuitenkin ehkä täältä. Uusimman kauden ekat jaksot löytyy täältä.
Tulee olemaan Sunn O)))Gold Pandan debyytti Lucky Shiner.
Oon kuullut monen väittävän että tänä vuonna ei muka ole ilmestynyt hyviä esikoislevyjä. PAH sanon minä. Elektron saralla Gold Pandan lisäksi parhainta uutta on niin ikään Lontoosta ponnistava Mount Kimbie. Pitäkää Ruskot ja muu brosteppinne (huom. uus lemppaitermini), this is where it's at:
Arvatkaa kuka matkusti iloisen autuaasti bussissä tänään kello yhdeksän, tyystin unohtaen että The Nationalin liput tuli myyntiin........ Että sillai. Ei muuta kuin perjantaiaamuna peruutuspaikkoja koittamaan. Jos jollain muuten on ylimääränen lippu osettuna tai varattuna niin kommenttia tai sähköpostia voi laittaa, olisin ikuisesti kiitollinen!
Asiaan: luulen että jokainen teini-ikää edes lähentelevä on tietoinen brittisarjasta nimeltä Skins. Sarjaa on tullut nyt neljä kautta, joista jokainen on ollut toistaan huonompia. Ensi vuonna tiedossa on taas uusi kausi ja uudet hahmot, joihin voi tutustua täällä. Vihasin lähes jokaista viime generation hahmoa (Cookia ja JJ:tä lukuunottamatta), ja muutenkin kirjoitus oli musta paikoitellen todella huonoa ja epäuskottavaa. Näinpä odotukset viidennelle kaudelle eivät ole korkella, mutta enköhnä nuokin jaksot katso läpi.
Uuden brittiskinsin lisäksi ensi vuonna päästään nauttimaan (termi on tosin ehkä vähän kyseenalainen) sarjan amerikkalaisversiosta. Jenkkiskins esitetään MTV:llä, ja vaikka ikärajaksi onkin laitettu MA eli mature audience only, on sanomattakin selvää että suuri osa siitä mikä erottaa Skinsin muusta teinimassasta on sensuroitu. Muuten Skins US onkin pitkälti sama kuin brittiversion ensimmäinen kausi. Hahmot ovat samoja (joskin eroavaisuuksia nimissä ja luonteissa tulee kuulemma olemaaan) Maxxieta lukuunottamatta, josta on tehty Tea, lesbo cheerleader. Maxxie ei todellakaan ollut mikään mun lempihahmo, mutta vaihtaminen ärsyttää mua silti ihan suunnattomasti. Seksikäs ja tyttömäinen lesbo on kaikista vähiten haloota aiheuttava, ja samalla meni luultavasti myös Anwarin uskonto vs. homot-juttu ja Tonyn mänikokeilu. Samoin Cassien (tai siis Katien) syömishäiriö on viivattu yli.
Katie (Cassie), Stanley (Sid), Chris, Abudd (Anwar)
Eura (Effy), Michelle, Tony, Tea (Maxxie), Jal
Skins US:n ensimmäinen traileri on julkaisut, eikä siitä ole oikestaan kukaan tykännyt:
Ensimmäinen jakso tulee olemaan täysin samanlainen kuin brittiversion, mutta siitä eteenpäin vain kolme kauden kymmenestä jaksosta on suoria kopiota. Ton trailerin perusteella ainakin Chrisin ja Cassien jaksot näyttävät olevan samoilla linjoilla.
Koitan oikeesti olla tuomitsematta kun en ole yhtäkään kokonaista jaksoa nähnyt, mutta vaikealta se tuntuu. Vuonna 2007 Skinsin eka tuottari oli parasta mitä telkkarista tuli. Jenkkiversiot on lähes säännönmukaisesti huonompia kuin alkuperäiset, ja tällä hetkellä kolmea rakstamaani brittisarjaa (Skinskin lisäksi Being Human ja The Inbetweeners) ollaan tekemässä uusiksi. Ärsyttää.
Tiketti tiedottaa että The National saapuu Helsingin kulttuuritalolle 3.3.! Jee, omaa keikkaa onkin odoteltu jo tovi. Oon nähnyt Natskut molemmilla Suomen keikoilla, Ruisrockissa 2008 ja viime vuonna Ankkarockissa, ja kummallakin kerralla meno on ollut erinomaista.
Vuonna 2007 ilmestynyt nelosalbumi Boxer on ehdttomasti yksi vuosikymmenen parhaita, eikä sitä edeltänyt Alligator tai edes uusin tuotos High Violet kovin kauaksi kärjestä kuulu. Boxerilla ei oikeastaan ole yhtäkään huonoa biisiä, mikä on harvinaista. Vaikka The Virginia EP/A Skin, a Night oli vähän laimeampia enkä ole High Violetiinkaan vielä ihan täysin päässyt sisälle siinä määrin mitä ehkä haluaisin, niin ei The Nationalin asemaa yhtenä tämän hetken laadukkaimmista bändeistä käy kieltäminen.
National muuten julkaisi pari päivää sitten videon Terrible Loven vaihtoehtoiselle versiolle, jonka on ohjannut Matt Berningerin (jonka alkoholin käyttö näyttää välillä olevan vähän kyseenalaista....) veli Tom, tai näin ainakin päättelin sukunimistä. Versio on hyvä ja video vielä parempi. Rakastan ~behind the scenes~ juttuja, ja nähdäänpä jopa uudelleenluonti debyyttialbumin kannesta.
Hyppään nyt suoraan pahimman hypeaallon harjalle enkä suostu häpeämään.
Listataan faktat ensin: Twin Shadow on George Lewis Jr Brooklynistä, joka tekee erittäin kasarivaikutteista nostalgiapoppia ja julkaisee levynsä Jenkkien ulkopuolella 4AD:llä, eli sillä cooleimmalla Beggars Groupin jäsenellä. Jäbän debyytin Forgetin on tuottanut Grizzly Bearin Svedu Chris Taylor, HRO postaa minkä kerkeää ja saipa levy (kenties odotettavasti) sen halutun/kauheksitun P4K:in BNM:n.
Niin ja se on ehkä vuoden kovin debyytti.
Forget huuhtoutuu päälle ihanasti; biisit on pehmeitä ja tunnelmallisia diskobiittien säestämänä. Lewisin ääni on vähän vanhanaikainen ja normaaliudessaan hienoa vaihtelua ylitweakkailtuihin ja/tai suurimpaan mahdolliseen omaperäisyyteen keskittyvien äänien valtakaudella. Forget on kaikin puolin puhdas poplevy, noisesta ei ole tietoakaan ja koukkuja on koukkujen perään. Eli periaatteessa ei ihan mun lempparikamaa mutta ei tätä vaan voi vastustaa. Ei Twin Shadow oikeastaan tuo maailmaan mitään uutta, kaikki on kierrätettyä, mutta onneksi se on tehty niin upeasti ettei se haittaa tippaakaan. Varsinkin vikat biisit Slow ja Forget sekä At my Heels ja Castles In The Snow on täydellisiä sulavia pop-biisejä.
Ehkä ainoat asiat jotka mua ärsyttää on kuudes raita Yellow Balloon joka on vähän mitäänsanomaton ja muuten erinomaisen Castles In The Snow'n witch house-alku. Salemissa on ihan tarpeeksi käsittelemistä, kiitos vaan.
Forget julkaistiin Euroopassa tänään, ja ihmettelen kyllä suuresti jos Twin Shadow ei räjähdä vielä hypetetymmäksi lyhyen ajan sisällä. Lewis ja co. ansaitsevatkin kyllä kaiken hypen minkä saavat suuntaansa, sen verran kova levy kyseessä. Vaikka kansi onkin karmaiseva.
Holy Fuck ja (kirjaimellisesti) liekeissä olevia kissoja. Miten lopputulos vois olla muuta kuin järisyttävän siisti? Eat your heart out Keyboard Cat. Oon muuten edelleen katkera ettei Latin päässyt tän vuoden Polaris Prizen shortlistille. Mikä vääryys.
Viime kesänä Holy Fuck teki kolmiosaisen laitenörtteilysarjan Dickies Soundsille, ch-check it out:
Tän kuun 26. päivä ilmestyvä Avey Taren soolodebyytti Down There on streamattavissa kokonaisuudessaan NPR:ssä! Kuulostaa vähän vanhalta Ancolta ja paljon kokeellisemmalta kuin esmes Strawberry Jam tai MPP. Tai ainakin creepymmältä. Ehkä biiseissä voisi olla kerroksia hieman vähemmän eikä pieni yksinkertaistaminen varsinaisesti haittaisi mutta eipä voi ainakaan väittää ettei Down There kuulostaisi aveymaiselta. Ja on tää huomattavasti parempi kuin 2007 ilmestynyt (ex?) vaimonsa Kría Brekkanin kanssa tehty Pullhair Rubeye, josta ei tartvitse sen enempää puhuakaan...
Alla herttaisen supertaiteellinen melkein puolituntinen haastattelu:
Australian tämän hetken paras bändi Tame Impala vieraili Daytrotter-studiolla vähän aikaa sitten, ja tuttuun tapaan session tuotokset on ladattavana ilmaiseksi Daytrotterin sivuilta. Meno kuulostaa oikeastaan jopa paremmalta kuin levyllä eikä laulaja Kevin Parkerin vokaalitkin ole ihan niin yltiömäisen johnlennonit. Eli ei paljon valitettavaa. Biisivalikoimakin on hyvä; ehdottomasti levyn kovin Solitude Is Bliss, Alter Ego, Why Won't You Make Up Your Mind? ja Desire Be, Desire Go. Eipä se Luciditykään olisi haitannut, mutta ainakin sille on tehty ihan mahtava video:
Lämpenin toukokuussa ilmestyneelle Innerspeakerille vähän hitaasti eikä psykedeelinen musa muutenkaan ole mikään omin juttu mutta nyt kyllä iskee suoraan päähän ja sydämeen. Solitude Is Bliss on koukuttavimpia biisejä mitä olen kuullut pitkään aikaan eikä loputkaan levystä jätä kylmäksi. Suositellaan!
Kirjoitusinspiraatiossa on hieman puutetta, joten pöllin Tomilta tällaisen:
The rules: Don’t take too long to think about it. Fifteen albums you’ve heard that will always stick with you. List the first fifteen you can recall in no more than fifteen minutes, one album per band.
1. The Smiths - The Smiths
2. Black Flag - Damaged
3. Animal Collective - Feels
4. Burial - Untrue
5. New Order - Power, Corruption & Lies
6. The Bronx - The Bronx
7. No Age - Nouns
8. The Clash - London Calling
9. The Specials - Specials
10. Panda Bear - Person Pitch
11. Deerhunter - Cryptograms
12. Neutral Milk Hotel - In the Aeroplane Over the Sea
13. Abel Korzeniowski – A Single Man: Original Motion Picture Soundtrack
14. Joy Division - Unknown Pleasures
15. Liars - Liars
What can I say, oon klassikkotyttöjä. En tiedä riiteleekö tämä blogin P4K-coren sisällön kanssa, mutta näihin samoihin sitä aina huomaa palaavansa.
Foalsin Total Life Foreverin paras biisi on saanut videon, ja vieläpä hyvän sellasen:
En pääse yli kuinka hyvä tää levy on verrattuna Antidotesiin. Tai no, B-puoli ei ole vieläkään ihan täysin vaikuttanut mutta ekat viisi biisiä on ihan helvetin kovia. Vuoden parhaita for sure.
Sub Popilta tuli myös pieni paketti tänään, mutta siitä enemmän huomenna.
Ensimmäinen biisi Ancon Avey Taren 25.10. julkaistavalta Down There soolodebyytiltä on löytänyt tiensä nettiin! Ei tää kylläkään Panda Bearin Slow Motionia ainakaan vielä voita ja taustabiitti on semiärsyttävä mutta saa tää mut silti odottamaan koko levyn kuulemista vielä innokkaammin. Saa nyt nähdä millon se Pandan Tomboy oikeesti tippuu, mutta mielenkiintosa nähdä kumman Ancomänin levy kolahtaa kokonaisuutena enemmän.
Hemmetin kova Four Tetin XX-remix fyt:
VCR on itseasiassa mun vähiten tykkäämä biisi koko levyllä mutta iki-ihana Four Tet aka Kieran Hebden saa sen toimimaan ihan eri tasolla.
Kolme ehkä eniten mun musiikkimakuuni vaikuttanutta bändiä on The Smiths, Black Lips ja Deerhunter. Varsinkin kaksi viimestä avasi ovet ihan erilaiselle musiikille mitä olin koskaan ennen kuullut. Good Bad Not Evil (ja varsinkin O Katrina!) ja Cryptograms räjäyttivät tajuntani 15-vuotiaana. Black Lips on sittemin vähän jäänyt, mutta Deerhunterin vuonna 2008 ilmestynyt Microcastle/Weird Era Cont. viimeistään varmisti sen mitä olinkin jo aavistellut: tässä ollaan jonkin suuren äärellä.
En usko että Deerhunter tarvitsee kovin paljon esittelyä, mutta kyseessähän on Atlantalainen nelijäseninen yhtye joka on julkaissut neljä kokopitkää ja kaksi EP:tä. Ja ne kaikki on mahtavia. En tiedä ihan tarkalleen miten Kauriimetsästäjien musiikkia kuvailisi, mutta itse he käyttävät termiä ambient punk mikä kai onkin ihan osuva. Laulaja Bradford Cox tunnetaan tietenkin sooloprojektistaan Atlas Soundista ja kitaristi Lockett Pundt niin ikään Lotus Plazasta.
Neloslevy Halcyon Digestiä markkinoitiin ihanan vanhanaikaisesti; fanit saivat tulostaa Bradfordin tekemän flaierin ja liimailla sitä ympäriinsä, ja kuvia vastaan sai kuulla uudet biisit aiemmin. Ensimmäiset Halcyonilta päivänvalon nähneet biisit, ensin Revival ja myöhemmin Helicopter, saivat aikaan lievää hypetystä ja ainakin omalla kohdallani syyskuun 28. päivä ei olisi voinut tulla yhtään aikaisemmin.
Tittidittidii, tässä se nyt on. Vielä valkonen vinyyli niin kuin Microcastlesissakin, jee! Mukana on myös Dennis Cooperin erittäin creepy/ahdistava novelli joka avaa vähän Helicopterin sanoja. Sama kirjotus on muuten luettavissa Helicopterin videon sivulla.
Tuntuu että sanon näin aina kun kuuntelen jonkun vanhemman suosikkini uutta levyä, mutta Halcyon Digestillä Deerhunterista on tullut aikuisempi, helpommin lähestyttävä ja vähän popimpi. Cryptogramsin noisea on tuskin havaittavissa ja melodiat on näin ollen paljon kirkaampia. Mut vaikka noise ja lo-fi onkin ehkä se "mun juttu" enemmän, niin ei Halcyon Digestin koukkuja voi olla rakastamatta. Levyllä on myös biisikohtaisesti aika paljon samaa edeltäjänsä Microcastelsin kanssa. Ekat biisit Earthquake ja Cover Me (Slowly) on kieltämättä samantyyppisia aloittajia ja kummaltakin levyltä nousee yksi biisi melkeen heti ylitse muiden, HD:llä Desire Lines ja Microcastlesilla Nothing Ever Happened. Jostain syystä myös kummankin levyn neljännet biisit on mulle ne vähiten iskevät.
Ehkä eniten valittamista olen kuullut siitä että Halcyon kuulostaa liikaa Bradfordin Atlas Soundilta, ja eipä kai sitä voikkaan kieltää. Mutta ei se ainakaan mua haittaa, viime vuotinen Logos on ihan hemmetin kova eikä vaan siks että siinä feattaa Panda Bear. Silti musta on hauskaa että Halcyonin parhaiden biisien joukkoon nousee Pundtin Desire Lines, mikä on ihan sama miten kävi Arcade Firen The Suburbsillakin - kakkoslaulajan biisi nousee muiden yli. Loistaahan Bradfordkin tietysti, Helicopter on helposti yksi vuoden parhaita biisejä. Hyvältä kuulostaa myös Fountain Stairs, Revival, Memory Boy sekä tammikuussa kuolleelle Jay Reatardille omistettu He Would Have Laughed. Ehkä vähän hämärämpään jää tokavika biisi Coronado joka kuulostaa häiritsevän paljon Strokesilta vaikka saksofoni kolahtaakin.
En tiedä vielä onko Halcyon Digest vuoden paras levy, mutta eiköhän se siellä top-vitosessa tule olemaan vähintään. What I do know is että Deerhunter on tän hetken parhaita bändejä.
