vondelpark

Olin eilen katsomassa James Blakea (ja olen aika varma, että kävelin King Krulen ohi monta kertaa... Tukasta ei voi erehtyä). Jamppa oli tapansa mukaan erinomainen ja CMYK:n liveversio oli parasta mitä olen kuullut aikoihin, mutta erityisen vaikuttunut olin lämppäribändi Vondelparkista.

Yritin etsiä jotain infoa siitä keitä nämä Vondelparkit oikeastaan ovat, mutta aika niukkasti oli mitään tarjolla. Bändillä ei ole Myspacea eikä Facebook-sivu kerro oikein mitään, saatika Last.fm. Asiat joita olen saanut selville tutkivaa journalismia harjoittaen jotka ovat mitä luultavimmin totta:

- Alunperin Surreystä, nykyinen olinpaikka East Dulwich, toisin sanoen ihan mun hoodeilla. South East represent! Muutenkin Vondelpark on niin selvästi Etelä-Lontoosta kuin olla ja voi.

- Levyttää R&S Recordsille, eli samalle yhtiölle kuin mm. Aphex Twin, James Blake ja Pariah.

- Ensimmäisen EP:n nimi on Sauna. Jo se yksinään nostaa pisteitä. 

- Kuulostaa hyvältä (tästä olen jo melko varma)

Luin jostain, että Vondelpark kuulostaa the xx:n remixaamalta. Kuulen kyllä yhteyden, mutta silti the xx:n vertaaminen on jotenkin tosi laiskaa. Vondelparkissa on laaja skaala vaikutteita, aina Kalifornia-nostalgiasta Burialiin ja Mount Kimbieen. Silti viba on kieltämättä välillä samantyyppinen mitä xx:n debyytillä kuultiin, varsinkin kitarat ja yleinen vähän masentunut ja synkkä tunnelma.

Vondelpark on juuri täydellistä fiilistelymusiikkia tähän vuodenaikaan. Ei liian päällekäyvää, muttei myöskään tyhjää nössöilyä jossa ei ole mitään sisältöä. Julkaisuja on tähän mennessä vasta kaksi, kumpikin EP-kokoa, mutta toivottavasti myös kokopitkä näkee kohtapuoliin päivänvalon. Sitä odotellessa.

vice, fucked up ja on the road

Sain noin kuukausi sitten (hups) sähköpostia Vice Scandinavialta. Mulle lähetetään jonkin verran mailia blogiosoitteeseen, mutta aika poikkeuksetta en ole niistä kirjoittanut koska tottapuhuen harvoin ne on mua kiinnostanut enkä halua kirjoittaa sellaisesta mistä en itse ole innostunut. Tällä kertaa päätin kuitenkin toisin, koska hei, Vice. Ensimmäinen Vice jonka koskaan löysin oli The Sex Issue vuonna 2005. Taisin olla 13-vuotias, joten tuskin tarvitsee sanoa kuinka silmätavaava kokemus tuo oli. Muistan heittäneeni sen pois ettei äitini löytäisi sitä.

Vice ja minä oltiin läheisiä varsinkin joskus neljä vuotta sitten. Mulla taitaa olla suurin osa 2007-vuoden lehdistä, ja jokainen niistäkin on koluttu läpi pari kertaa. Olen löytänyt joitain kaikkien aikojen lempibändeistäni Vicen sivuilta, mm. No Agen, Deerhunterin, Black Lipsit. En voi sanoa varmasti, mutta olen aika varma, että luin myös Fucked Upista ensimmäisiä kertoja Vicen sivuilla.

Jossain välissä tämän blogin historiaa on ehkä saattanut tulla esille se, että pidän kovasti tuosta kanadalaisesta hardcore-yhtyeestä. Välillä mietin olenko taantunut alkuteinivuosien tasoiseen stannailuun koska olen käynyt kolmella keikalla pelkästään tänä vuonna. Niin myös Halloweeninä:

Oli kivaa.

Lehden lisäksi tykkäsin aina kovasti Vicen VBS.tv-nettitelkkarista. Varsinkin True Norwegian Black Metal on must-see ja YLE:lläkin näytettyä Heavy Metal In Baghdadia suosittelen myös. Siksipä olin oikeasti innostunut Vicen ja Marshallin uudesta, Eagels of Death Metalin Jesse Hughesin juontajamsta On The Road-sarjasta, jossa seurataan roudareita.

Osia on tullut nyt kuusi, mutta tarvitseeko edes kysyä mikä on mun lemppari?

Ensi maanantaina alkaa sarjan kakkoskausi, jossa Les Savy Favin Tim Harrington näyttää tekevän kaikenlaista vähän epäilyttäävää:

moi / tall ships

Enhän mä täältä voinut pysyä poissa. Toinen blogini päivittyy edelleen, mutta ehkäpä tämäkin saisi nyt vähä tuulta alleen! Varsinkin kun ensimmäistä kertaa ympärilläni on koko ajan ihmisiä joilla on lähestulkoon samantyyppinen musamaku ja uusia bändituttavuuksia satelee koko ajan. En halua kuulostaa superpretentiousilta, mutta olen niin tottunut olemaan useimmissa porukoissa se, joka tietää ennestään kaikkien lempibändit, että on mukava saada vähän vaihtelua.

Kämppikseni kaveri soitti mulle viikonloppuna tämän hetkisen lempparibiisini, Tall Shipsin Vesselsin:

Tall Shipsistä ei ole paljoakaan tietoa mistään. Jäbiä on kolme, nykyinen olinpaikka Brighton ja edellinen EP, There Is Nothing But Chemistry Here tuli ulos melko tarkalleen vuosi sitten. Ymmärtääkseni täällä Briteissä on erittäin hyvinvoiva matikkarokki-yhteisö, jota Tall Shipskin kai lähinnä edustaa. Itsellä genre on aiemmin rajoittunut lähinnä Foalsin aiempaan tuotantoon, mutta selvästi tässä on jotain tärkeää meneillään.

Jollain tapaa kuulen Tall Shipsissä myös vähän Mogwain uusinta, mikä ei todellakaan ole huono juttu.  Silti mun kiinnostuksen sai nousemaan se, että biiseissä on jotain, mitä en ole kuullut ennen tai ainakaan pitkään aikaan. Siksi toivonkin, että Tall Ships nousee vielä uljaaseen loistoon koska tällä soundilla sen he ansaitsevat.

hei

Muutin eilen Lontooseen ja aloitin sen seurauksena uuden blogin. Se on täällä. En usko että jaksan päivittää kumpaakin, joten BAHF taisi nyt olla tässä. Tai katsotaan, ehkä joskus aloitan uudelleen mutta tällä hetkellä aikatauluni on huomattavasti hektisempi kuin koskaan ennen.

Uusi blogi ei tule olemaan enää pelkästään musiikiin yms. keskittynyt, vaan pikemminkin omaan elämääni liittyvä. Seuratkaa ja sillai jos kiinnostaa!

oon ihan fucked up

Viikonloppuna Jyväskylässä järjestetään Lutakko Liekeissä-minifestari. Esiintyvien bändien joukossa on mm. Kakka-hätä 77, Lighthouse project ja Disco Ensemble, mutta mulle on tasan yksi syy vierailla Jyväskylässä ensimmäistä kertaa: Fucked Up, yksi maailman parhaista livebändeistä.

Kanadan lahja maailmalle julkaisi viime kesänä kolmannen kokopitkän David Comes To Life, josta löytyy pari sanaa täällä. Ajan saatossa mielipiteeni Davidista on vain parantunut entisestään, ja kuuntelen sitä edelleen todella usein. Pidän joka ikisisestä biisistä, mitä ei tapahdu kovin usein. Pari viikkoa sitten sain myös haltuuni levyn 7" sinkkujulkaisut, jotka myös avaavat Davidin tarinaa:

Do All Words Can Do, Octavio Made The Bomb (nytpä sekin selvisi!), Remember Me, Byrdsdale Garden City ja jo Philadelphian keikalta ostettu muka-rajoitettu The Other Shoe.

Fucked Upin diskografia on tunnetusti niin laaja kuin laadukaskin, ja sinkkubiisit ovat mielestäni täysin samaa tasoa kuin itse levyllekin päätyneet kappaleet. Omaksi lemppariksi on noussut Do All Words Can Do / What Would You Do (For Veronica), jonka kumpikin puoli on erinomainen.

Sinkuista puheenollen, The Other Shoen video näki valon hiljattain:

Kaikki stannailuni huomioonottaen tuntuu ikävältä sanoa näin, mutta toi video on musta FU:n surkein. En tiedä johtuuko huonous siitä, että The Other Shoe on ensimmäinen vähän traditionaalisempi musiikkivideo FU:n uralla, jossa on oikeasti tarina, mutta näyttelijät ovat niin järkyttävän huonoja etten pysty keskittymään muuhun. Eivätkä ne edes samoja kuin 7" kansissa! Tykkään kyllä noista kävelykohtauksista, mutta seuraavan videon (blogin mukaan Turn The Season, jes!) toivoisin olevan vähän öh, tutumpaa Fucked Up laatua. Tai jos ihan radikaaleiksi mennään, niin soittovideokin voisi olla mielenkiintoinen!

afterflow pt.2

Tässä entryssäpä ei ole muuta kuin tekstiä, hah!

Top 5 parasta:

1. Nakin vegelihikset. Flown halvin ruokaständi oli tänäkin vuonna paras. En ole syönyt lihistä varmaan lähemmäs kuuteen vuoteen, oli erinomaista! Söin kaksi, mutta olisin voinut syödä neljä kertaa enemmän.

2. James Blake. Olihan se ihana. Lähdettiin erinomaisilta paikoilta Kanyestä puolen tunnin jälkeen eikä harmittanut yhtään. Blake ja poppoo soittivat täydellisesti ja basso oli kirjaimellisesti luita myöten tärisyttävä. Yllättävän moni ei näytä Jampasta välittävän, mutta mulle se oli täydellinen lopetus ja yksi koko viikonlopun parhaista. Välillä voi vaan ihan fiilistellä. Niin ja propseja erityisesti CMYK:stä ja Klavierwerkestä sekä Burialin (!!!!!!!!) soitosta ennen keikkaa.

3. Mayer Hawthorne. Menin keikalle lähinnä Tomin seuraksi yhden biisin kuulleena ja ilman mitään odotuksia. Mayer oli ihan mahtava. Alusta loppuun tunnelma oli iloisen riehakas eikä Mayerin karismaa hillinnyt edes douchet aurinkolasit (sisäpiirin tietojen mukaan miehellä oli jet lag tullessan Oslosta). Olin niin myyty että taitaa olla levyostosten paikka.

4. Nokia Blue Tent. ERITTÄIN mielyttävä ja tarpeellinen lisä. Kaikki oli kohdallaan ja olisin mielelläni katsonut kaikki keikat siellä. En keksi mitään muuta negatiivistiä kuin se, että henk. koht. mua rasitti ihan sikana se, että bändien soittaessa mikserin takana olevalla isolla ruudulla ei näkynyt itse bändi vaan (paikoiten todella lamet) taustavideot. Aina ei jaksanut mennä eteen ja olisin mielelläni katsonut pari keikkaa ruudulta leputtaessani jalkojani.

5. Suurin osa ihmisistä. Niin kuin kaikki muukin mihin voi edes jotenkin yhdistää sen karmaisevan h-sanan, Flow näyttää herättävän ihmisissä vallan kiihkeitä tunteita. Paikalle tullaan vaan pukeutumaan, ketään ei kiinnosta musiikki, kävijät kuvittelevat olevansa parempia kuin muut jne. Silti, kumma kyllä, Flowssa ihmiset ovat olleet kohteliainta ja kaikin puolin rennointa keikkayleisöä mitä olen todistanut. Vaikka Janelle Monáen keikan aikana Nokian teltta oli tupaten täynnä, oli silti tilaa hengittää eikä kukaan (pahemmin) töninyt tai etuillut. Kanyessa oli tietysti aika ahdasta, mutta sille nyt ei voinut mitään. Vaikka oltiin ihan rappusten vieressä, ei Kanyen ohi kulkiessa tullut aggressiivista työntöä, mikä olisi tapahtunut 95% keikoista joissa olen ollut.

Top 5 huonointa:


1. Känniset fistpumppaajat. Miksi, miksi, miksi. Vaikka kuinka toivoisi, Flow ei ole Jersey Shore. Kukin toki tanssikoon tavallaan, mutta en todella usko että Rubikin tahtiin etusormen heiluttelu yläilmoihin on mitenkään kanssaihmisten mielialaa kohentavaa. Varsinkaan kun kyynerpää meinaa osua allekirjoittanutta naamaan n. 2 sekunnin välein. Eikä varpaillekaan välttämättä tarvitse pomppia.

2. Omat huonot päätökset. Käytiin Cirkossa kääntymässä, mutta unohdettiin mennä uudestaan. Vaikutti mukavalta, toivottavasti on ensi vuonnakin.

Battlesin, Joy Orbisonin ja Pantha Du Princen missaaminen kouraisee edelleen. Jos voisin mennä ajassa taaksepäin skippaisin koko Kanyen ja menisin Battlesiin. Harmittaa erityisesti sen takia, että odotin koko viikonlopun ajan pääseväni vähän riehumaan, ja luulen että Battlesissä se olisi onnistunut. Joy Orbison ja PDP piti jättää väliin myöhäisen ajankohdan ja Voimalan vastemielisyyden takia. Varsinkin PDP:n bookkaamine puoli kahdeksi oli musta virhe järjestäjiltä. Olisi toiminut vaikka Nokiankin teltassa ja paljon aiemmin.

3. Ihmeelliset aika- ja paikkavalinnat. PDP:n lisäksi erittäin suurta ihmettelyä aiheuttaa edelleen päätös laittaa About Group alkamaan jo ennen kuutta. Naurettavan huono ajankohta, bändi olisi ansainnut paljon parempaa. Itsekin missasin juuri tuon aikaisen ajan takia, vaikka kiinnostusta olikin. Twin Shadown laittaminen päälavalle oli myös vähän erikoinen idea. Avara tila ei sopinut yhtään musiikkiin eikä tottapuhuen George Lewis Jr:n karismalle. Black tent olisi ollut sopivampi. Mielummin olisin nähnyt Rubikin päälavalla.

4. Informaation puutteet. Kanyen 15 minuuttia aikastuneesta aloitusajasta kyllä mainostettiin joka puolella, mutta Lykke Li:n peruuttamisesta (mikä ei onneksi hetkauttanut mua ollenkaan) ei saanut oikein mitään infoa ilman omaa etsintää. Samoin Kanyen show:n alkamisajasta ei tullut mitään uutta tietoa sen jälkeen kun Tea Khalifa tuli lavalle ilmoittamaan "10-15 minuutin odotuksesta" joka loppujen lopuksi kesti yli 45 minuuttia. Teaa ei muuten tarvitse palkata ensi vuonna. Pliis. Juonnot olivat vähintäänkin kiusallisia.

5. Muut ärsyttävät käytännön asiat. Ymmärrän että Sörnäisten rantatieltä ei haluta päästää kaikkia sisään jotta pressit ja muut ~vipit~ pääsevät sisään jonottamatta, mutta bipolaarinen suhtautuminen sieltä poistumiseen alkaa käydä hermoille. Välillä sieltä pääsi ulos, toisinaan käskettiin menemään pääportin kautta. Mielestäni Sörnäisten uloskäyntiä voisi käyttää toissuuntaisena vaikka puolen yön jälkeen. Siihen aikaan väsyttää jo muutenkin eikä huvita aina kiertää turhaan.

Olisin myös arvostanut kovasti jos perjantaina olisi voitu merkitä missä kulki jono jo rannekeen hakeneille. Käytiin kysymässä asiaa lipunmyyntitiskiltä ja vastaus oli että "jossain tuolla päin, mutta siellä ei ole kylttiä". Jaa, kiitos.

Juomien hinnat olivat tietysti aika naurettavia, mutta eipä tullut juotua liikaa. Taisin nauttia yhden bissen koko viikonlopun aikana (festarialueella). 

Muita huomioita: Pains Of Being Pure At Heart oli hyvä, mutta varsinkin ensimmäisen levyn biisit kuulostivat karmaisevan samanlaisilta. Keksittiin niille kaavakin:

1. kova ja äänekäs intro
2. syntikka mukaan
3. musiikki hiljenee, laulu alkaa
4. musiikki kovalle ja kertsi
5. toista kunnes pari minuuttia on täynnä

Summa summarum: ensi vuonna uudestaan.

huomenna!

Kuten joku onkin ehkä saattanut kuulla, Flow Festarit starttaa huomenna kolmipäiväisen iloittelun hyvän musiikin ja mukavan menon ystäville. Vähän kaikki ovat aiheesta jo kirjotelleetkin, ja muiden vinkkejä voi tarkastella helposti Jyrin toteuttaman Rosvot-palvelun kautta. (Käytännöllinen juttu muuten, mutta ainakin mun minimaalisella 13" näytöllä tagit katkeaa r-kirjaimen kohdalla.)

Kirjoitin ensimmäisenä ilmoitetuista artisteista huhtikuussa täällä, eikä sen jälkeen ole tullut enää varsinaisia must-see bändejä. Itse asiassa varmaan ainoa lisäys mun kalenteriin on vasta tällä viikolla ilmoitettu, Q-Tipin tilalle tuleva MF Doom. Jäbän tuotanto ei ole kovin tuttua, mutta livenä varmaan erittäin mielenkiintoinen! Ylläripylläri peruuttaneen Zombyn tilalle tuli mulle ennestään tuntematon Balwan, joka oli kyllä mun mielestä vähän erikoinen valinta koska musiikillisesti noi kaksi eivät ole kovinkaan lähellä toisiaan. Esim. SBTRKT olis kelvannut... Niin ja olen syvästi järkyttynyt siitä, että Battles ja Kanye on nyt päällekäin! En hyväksy ollenkaan.

Suvilahdessa nähdään, toivottavasti ei sada!

tämän entryn nimi ei ole london calling

Tuntuu etten ole viime aikoina muuta tehnytkään kuin täyttänyt kaavoja, metsästänyt informaatiota ja täyttänyt vähän lisää lappusia. Vuoden kestänyt stressiprojekti on nyt lopuillaan, ja Twitteriäni seuraavat tietävätkin jo mistä puhun, mutta kenties tätäkin puolta olisi hyvä infota:

Ta-daa, pääsin kouluun ja muutan Lontooseen syyskuun loppupuolella! Menen University of Londonin Goldsmithsiin opiskelemaan historiaa ja politiikkaa. Goldsmiths on taiteisiin ja humanistisiin tieteisiin keskittyvä yliopisto, jossa on opiskellut mm. Damien Hirst ja suurin osa YBA-ryhmästä, 3/4 Blurin jäsenistä ja James Blake. Kaikki tosin taidealoilla joten valitettavasti namedroppailu ei suoranaisesti pönkitä mun opiskeluani... Klaxons ja koko New Rave-juttukin on samoilta hoodeilta kotoisin, mutta olen kyllä ihan tyytyväinen että ne ajat ovat jo ohi.

En ole ihan varma miten bloggaamisen kanssa käy. Toki kirjoitan samaan (tai toivottavasti parempaan) tahtiin sinne syyskuun lopulle asti, mutta jatko jää nähtäväksi. Rakastan kyllä omien mielipiteiteni kirjoittamista sen verran paljon, että jos kiire ei ole ihan mahdoton niin jatkan. Aloitan silti luultavasti myös uuden, enemmän omasta elämästäni kertovan blogin sitten muuton jälkeen. Äiti käski.

hyvää sunnuntaita

Oon kuunnellut tätä repeatilla kolme päivää enkä vieläkään kyllästy. Dominicin lauluääni tuo liveversioon ihan uuden tason. Ei myöskään haittaa että Abbey Roadin videot on aina ihan huippulaatua.

Ps. Oon Tampereella. Näin jo Jonne Aaronin enkä ole ehtinyt kun vasta ruokakauppaan. Villiä seutua tämä!

sbtrkt: sbtrkt

Mikä siinä on, että britit ja varsinkin lontoolaiset osaavat elektronisen musiikin niin hyvin? Burial, Four Tet, Gold Panda, Mount Kimbie, ja Flowssakin esiintyvät Joy Orbison ja tietysti James Blake ovat vain ensimmäisenä mieleen tulevia. Silti ehkä tällä hetkellä mielenkiintoisin tulokas on Aaron Jerome aka SBTRKT (lausutaan Subtrackt), jonka s/t-levy ilmestyi mm. Holy Fuckia ja The XX:ää julkaiseella Young Turksilla viime kuun lopulla.

SBTRKT voisi musikaalisesti olla Flying Lotuksen, Jamie Woonin ja James Blaken yhteistyön tulos. Blakesta ja Woonista poiketen SBTRKT on kuitenkin pääasiallisesti tuottaja ja jättää laulamisen jotain taustoja lukuunottamatta vierailijoille. Itse lämpenen erityisesti lähes puolella biisesitä laulavalle Samphalle, jonka rauhalliset, r&b-vaikutteiset vokaalit pitävät biitit lämpiminä. Levyn kohokohtia on myös ruotsalaisesta Little Dragonista tutun Yukimi Naganon laulama Wildfire.

Muita vierailevia vokalisteja ovat Jessie Ware ja Roses Gabor, jotka eivät sano mulle niminä mitään mutta kuulostavat kyllä erinomaiselta.

Toki levyllä on myös instrumentaalisia biisejä, mutta jotenkin ne tuntuu enemmän introilta. Tosin mulla on aina vähän ongelmia sulattaa levyjä, joissa on osalta todella vokaalipitoisia ja toisaalta taas täysin instrumentaaleja biisejä...  En silti tarkoita etteikö SBTRKT:n vokaalittomat biisit olisi hyviä, mutta ne on vaan vähän helpommin unohdettavia. Ei auta että varsinkin pari kappaletta kuulostaa niin Flying Lotukselta että en hetkeen meinaa tietää mitä levyä kuuntelen. Samoin Heatwaven lopussa (about 1:53 -->) on niin Pantha Du Princelta kuulostava kohta että sen on pakko olla suoraan samplattu. 

Kaikista kiinnostavinta SBTRKT:ssä on musta se, miten samalla poppia ja ns. undergroundia se on. James Blake on joillekin liian tylsä (tähän ei mitään kommentoitavaa...) ja Woon liian tavallinen, mutta SBTRKT on musta löytänyt täydellisen tasapainon. Luulen että vetoaa aika monenlaisiin ihmisiin, ihan listahittityypeistä kokeellisemmasta kiinnostuneisiin.

black lips: arabia mountain

 Atlantalainen garagebändi Black Lips soitti tiistaina Nosturissa, ja olin itsekin pääkallopaikalla todistamassa tätä erinomaista keikkaa. Ainoa mitä jäin kaipaamaan oli uuden Arabia Mountainin biisit koska ne ovat parasta mitä Black Lips on tehnyt ehkä koskaan. Keikalla kuultiin lähinnä levyn sinkkujulkaisut, ja vaikka tykkään Lipsien vanhemmastakin tuotannosta, olisin ihan mieluusti kuunnellut Arabia Mountainin kokonaisuudessaan (ja ehkä O Katrina ja Bad Kids siihen päälle).

Luettuani että uuden albumin on pääosin tuottanut Mark Ronson, olin vähän epäileväinen. Pelkäsin viime vuosina mm. Duran Durania, Kaiser Chiefsiä ja Daniel Merriweatheria tuottanneen Ronsonin tekevän Black Lipseistä radioystävällisempää rakastamani rosoisuuden kustannuksella. Kun Arabia Mountainilta julkaistiin ensimmäinen biisi, Go Out And Get It, olin suoraan sanottua järkyttynyt siitä miten siistiltä, positiiviselta ja värikkäältä se kuulosti. Miljoona kilometriä bändin edelliseltä 200 Million Thousand levyltä. Mainstreamilta, jos sitä kirosanaa saa käyttää. Silti koukku oli niin huumaava että uusi soundi voitti puolelleen.

Parasta Go Out And Get It:issä on se, että se on levyn vähiten hyvä biisi. En halua sanoa huonoin, koska levyllä ei ole yhtäkään huonoa biisiä. Oikeasti. Enemmän tai vähemmän hyviä, mutta pidän silti jokaisesta. Arabia Mountain on ehdottomasti Black Lipsien helpoiten lähestyttävä albumi, mutta se ei mielestäni ole mitenkään negatiivinen asia. Erityisesti lyriikoiden tärkeys korostuu kun musiikki on helpommin sisäistettävää. Levyn kolmosraita Spidey's Curse kertoo Spidermanistä, Raw Meat kaikesta ällöttävästä ("fresh maggots on my teeth") ja sinkkubiisi Modern Art huumeiden ottamisesta taidenäyttelyissä. Sanoitukset on kekseliäitä, hauskoja ja fiksuja, mutta silti hyvin yksinkertaisia.

Kaikista muistettavimmat biisit tulevat vasta levyn viimeisellä puoliskolla. Popimpi New Direction, likaisempi Noc-A-Homa ja Bob Dylanihko Don't Mess Up My Baby hipovat jo aika lähelle täydellisyyttä.

Vuosi on vasta puolessa välissä, mutta Arabia Mountain on kyllä erittäin kova kilpailija mun Best of 2k11-listalla. En osaa sanoa tästä paljoakaan negatiivista. Toki jos aiemmat levyt ovat lähempänä sydäntä niin Arabia saattaa olla aikamoinen pala purtavaksi, mutta itse en ole parempaa levyä tän kesän soundtrackiksi löytänyt.

male bonding: endless now album trailer

Male Bonding - Endless Now (Album Trailer Video) from Sub Pop Records on Vimeo.

Viime vuonna hienon esikoisalbumin Nothing Hurtsin julkaisseelta Male Bondingilta tulee uusi levy, Endless Now, elokuun 30. päivä. Tässä vähän esimakua ja videota tekoprosessista tuottaja John Agnellon kanssa. Levyltä on jo aiemmin ollut kuuntelussa biisi nimeltä Bones, jolla on pitutta Male Bondingille erittäin epätyyliset  yli kuusi minuuttia.

En muuten mennytkään Ruissiin, ei yksinkertaisesti ollut varaa käyttää niin paljon rahaa pelkkää Fleet Foxesin keikkaa varten. Harmittaa älyttömästi mutta toivottavasti kaikki paikallaolijat osaa nauttia oikein kunnolla!

home again

Hei taas. Oliko ikävä? Mulla oli! Amerikan ihmemaasta on palattu koti-Suomeen, ja jet lagikin on suurin piirtein selätetty. New York oli just niin mahtava kun voi vaan kuvitella. Tosin vähän jäi nakertamaan se, etten päässyt tekemään ihan kaikkea mitä olisin halunnut. Pitänee vaan lähteä uusiksi joskus.

Fucked Upin keikka Philadelphiassa oli mahtava, vaikka Damian ei poistunut lavalta kovin monesti. En voi kyllä muuta kuin jälleen kerran ihmetellä suomalaisen yleisön aneemisuutta, varsinkin jenkkeihin verrattuna. Ei ollut kovin montaa hetkeä jolloin joku ei stage divannut tai hyppinyt muuten vaan lavalla. Mullekin tarjottiin mikkiä monessa biisissä, eli ei voi valittaa! Erityisen tyytyväiseksi mut sai silti Generationin kuuleminen livenä ensimmäistä kertaa.

Flawless! Vaihdoin muuten keikan jälkeen pari sanaa Damianin kanssa, joka kehui kovasti Suomen keikkoja. Hyvä me! Fucked Up tulee muuten Lutakko Liekeissä-festareille elokuun lopussa, eli sinne vaan kaikki.

Osti keikalta myös pari sinkkua joita en ole Suomesta löytänyt:

Noiden lisäksi BEGN-seiskat pitäisi tulla postissa ihan näinä päivinä! Kaikist bändeistä mulla taitaa olla eniten FU:n levyjä... Ja paitoja... Niin ja onhan mulla julistekin! Heheh.

Ostin myös jotain muutakin tähän blogiin relevanttia:

Beats Solo by Dr. Dre. Tiedetään, tiedetään. Olen trendien uhri, kaikilla on tällaset, ylihinnotellut yms. Näin nää alessa alle satasella, enkä yksinkertaisesti voinut jättää niitä kauppaan. Mä olen miettinyt tällasten kuulokkeiden ostamista nyt reilun vuoden, ja kattavien tutkimusten jälkeen piti valita näiden, Audio Technican ath-es7:n tai Sennheiserin hd25-1:n välillä. AT:t oli kaikista näteimmät, Sennheiserit laadukkaimmat (ja kalleimmat) ja nää mukavasti siitä väliltä. Onhan noi aika juntit mutta kuulostaa erinomaiselta! Ja suuresti plussaa myös paksusta johdosta joka ei solmuunnu vaikka kuinka yrittäisi.

Mulla on niin paljon kirjotettavaa niin monesta levystä että huhuh. Palaillaan.

usa! usa! usa!

Tunnin päästä lähtö lentokentälle josta suuntana JFK ja Chinatown. Matka kestää kaksi viikkoa (Nykissä tulee tosin vietettyä vaan murto-osa) mutta otan kyllä Macbookin mukaan. Toivottavasti jaksan vielä päivittääkin!

Bye!

fucked up: david comes to life

 Mulla on tää samainen kuva nyt seinällä!! Kannatti odottaa yli viikko ennakkotilausta...

Mikään ei ole mukavampaa kuin se, että odotukset täyttyy ja menee vielä niidenkin yli. Torontolaisen Fucked Upin kolmas pitkäsoitto David Comes To Life julkaistiin viime viikolla, ja se on vaan parantunut jokaisella kuuntelukerralla.

Fucked Up ei ole varsinaisesti hc- tai punk-bändi, vaikka Pink Eyesin/Damianin ääni siltä kuulostaakin. Vaikka ensimmäiset seiskat No Pasaran/Circling The Drainista aina ensimmäisen Year of the...- julkaisuun vuonna 2006 olikin aika perushossea, on FU aina ollut vähän musta lammas. Suurin osa bändin jäsenistäkin on siloposkisten indiesöpisten näköisiä ja järjestää Belle & Sebastianilta pöllittyjä kilpailuja. Siksi onkin täysin hyväksyttävää että David on eeppinen rock-ooppera hehkulampputehtaalla työskentelevästä David Eliadesta joka menettää suuren rakkautensa, kommari-Veronican, epäselvissä olosuhteissa räjähtäneessä pommissa.

Davidissä on neljä näytöstä, viisi hahmoa ja 18 kappaletta. Muistamista helpottaa ainakin vinyyliä kuunteleville se, että näytökset on jaettu kahden levyn eri puolille. Jokaisen biisin alle on lyriikoiden lisäksi myös kivasti selitetty mistä kukin kappale kertoo. Jostain syystä Davidin tarina ei ole täysi auennut kaikile, joten selvennetään vähän:

Koko levy sijoittuu Tacherin aikaiseen Englantiin, kuvitteelliseen Byrdesdale Span kaupinkiin eli samaan josta David's Town-kokoelmankin "bändit" tulevat. (Huomaatteko pienen kaavan?) Ennen levyn alkua David Eliade on elänyt tappavan tylsää elämää ja alistunut kohtaloonsa. Ensimmäisen näytöksen ( Love, then tragedy strikes the town) ensimmäisessä biisissä Queen of Hearts David tapaa Veronica Boissonin, joka on Labourin aktivisti. Pari rakastuu ensisilmäyksellä, ja hetken elämä on chilliä ja kaikin puolin ihanaa, jota käydään läpi eritoten tokassa biisissä Under My Nose. Silti koko ajan on tunne että kaikki on liian hyvin, eli where the fuck it the other shoe? No sieltä se tietenkin tulee, ja Veronica delaa pieleen menneessä terrori-iskussa/pommiräjähdyksessä. Davidin syyllisyydestä tai syyttömyydestä ei ole varmuutta, mutta Dave tietenkin masentuu ja lähinnä angstailee koko toisen näytöksen (David loses Veronica, and then himself, as he succumbs to guilt and despair). Kakkosnäytös on muuten kolmosen ohella mun oma suosikki, ihan sairaan hyviä biisejä kaikki. Toisessa näytöksessä tavataan myös kaksi uutta hahmoa, Vivian Benson ja kertojanakin toimiva Octavio St. Laurent, joka vakuttaa kaikin puolin epäilyttävältä tyypiltä. Kolmannessa näytöksessä (Another character is revealed, putting the responsibility for Veronica's death into question) Octavio puhuu, ja syyttää Davidia Veronican kuolemasta, mutta samalla David kyseenalaistaa Octavion osallisuuden ja sen olisko hän voinut vaikuttaa asioihin enemmän tai vähemmän. Sanaharkkojen jälkeen David hyväksyy kohtalonsa ja uskoo tulevansa toimeen paremmin ilman rakkautta. Neljännessä näyötksessä (A revelation from Vivian sheds more light on Veronica's death; Octavio and Vivian explain their motives, and David is reborn) Vivian kertoo olleensa paikalla Veronican kuollessa ja Octavio ymmärtää olleensa väärässä syyttäessään Davidia. David toivoo vielä yhtä yhteistä yötä Veronican kanssa ja lopulta tulee valoon/eloon = David Comes To Life. Noin yksinkertaistettuna.

Toisaalta tuon ylläolevan kappaleen voisi samantien poistaa jos siltä tuntuisi, koska David on erinomainen levy ihan yksinäänkin, vaikka ei ymmärtäisi sanaakaan lyriikoista. Voin ihan tosissani väittää, ettei tällä levyllä ole yhtäkään huonoa biisiä. Myönnän että osa biiseisä on samanlaisia, mutta Damianin äänenkäytön rajallisuus ei ainakaan mua haittaa. Enemmän olisin ärsyyntynyt siitä, että yhtäkkiä karjunta olisi jäänyt. Fucked Upin pitää kuulostaa Fucked Upilta. Ja Davidillahan on myös paljon (no, neljä) vierailevaa vokalistia (mm. Cultsin Madeline Follin ja Kurt Vile) jotka tuovat ihan oman ulottuvuuden biiseihin.

David ei ole yhtä kokeellinen kuin edeltäjänsä, Polaris Music Prizen voittanut ja kovasti kehuttu The Chemistry of Common Life. Oikeastaan ChemComin olemassaolo ei ole yhtään merkityksellinen Davidille. Bändin mukaan tätä levyä on suuniteltu vuosia, ja ChemComin syntyminen siinä välissä oli todellisuudessa vahinko. Hieno vahinko tietenkin, mutta David on selvästi jatkoa vuoden 2006 Hidden Worldille, ei ChemComille. Hidden Worldin kakkosbiisistähän (ja omasta all-time lemppari FU biisistä) nimikin tulee. Vaikka pitkiä introja (esim. Remember My Name) löytyy edelleen, on soundi jotenkin suoraviivaisempaa ja aitoa. David on ihan helvetin eeppinen ja kunnianhimoisin levy mitä olen kuullut hyvin pitkään aikaan. Toisin sanoen, me gusta.

En pitkitä tätä entryä enempää biisivideoilla. Olin kirjoittamassa tähän jo listaa lempibiiseistäni, mutta lopulta tajusin että olin vaan listaamassa niitä kaikkia. Joten kuunnelkaa vaan koko levy, se on sen arvoinen.

Tässä tosin vielä hyvä haastisjuttu joka kyllä julkaistiin jo aikoja sitten mutta whatever:

Pääsyy sille miksi kaikki kattoo ton on koska MINÄ näyn kahessa kohassa... Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille joka löytää! Vinkki: se on Ankkarockista kaks vuotta sitten, oon superlame enkä tee mitään mielenkiinosta.

juttuja: white denim, tim hecker, fucked up

Moi kaikki kaverit siellä ruutujen toisilla puolilla! Mulla on huomenna YO-juhlat (amerikkalainen lankoni mietti kovasti mitkä on nämä yo-juhlat, varmaan jotain räppiin liittyvää?) ja sen jälkeen varmaan krapula joten postauksien taso nyt on vähän mitä on. Pari huomioitavaa juttuu silti:

Huomatkaa Rilakkuma-pehmolelu taustalla...

Jotenkin mun pankkitilille eksyi parikymppiä """ylimäärästä""" ja suuntasin tietysti Stupidoon. Mukaan lähti White Denimin uutukainen D joka on MAHTAVA. Vähän garagea, vähän bluesia, vähän jazzia ja päälle rockia. Suosittelen kyllä kaikille jotka tykkää hyvästä musiikista. Soundi on muuttunut Workout Holidayn Shake Shake Shaken ajoista paikoitellen jopa aika paljon, muttai ei todellakaan huonompaan suuntaan. Oon niin onnellinen että White Denim alkaa vihdoin saamaan ansaitsemaansa arvostusta.

Levyä löytyy aika vähän Youtubesta, mutta eipä sillä niin väliä kun kaikki biisit on niin hyviä etten kuitenkaan osaisi valita niistä vain paria.

Toinen levy on Tim Heckerin Ravedeath, 1972 jonka perään olen haikaillut jo jonkin aikaa. Stupidossa tuotiin heti nenän alle joten miten olisin voinut sanoa ei? En mitenkään, joten en sanonut.

Ah, sieluni lepää tätä kuunnellessa.

Kaikista tärkein uutinen tulee kuitenkin tässä: Fucked Upin mahtava, ihana, upea ja kaikin puolin loistava (enkä edes liioittele kuin minimaalisesti!) David Comes To Life on streamattavana NPR:n sivuilla. Virallisesti levy ilemstyy ensi maanantaina, jollon meikäkin kirjoittaa siitä vähän kattavamman entryn. Tilasin Davidin tosiaan BEGN:n kautta ennakkoon, joten pääsin kuuntelemaan sitä jo pari viikkoa sitten, ja tottapuhuen se vaan paranee joka kerta. Ajattelin että jo julkaistuja sinkkuja paremmaksi ei voisi laittaa, mutta olin ilmiselvästi väärässä. Tässä on vuoden paras levy, ainakin tähän mennessä. Onneksi meikällä on liput Philadelpian First Unitarian Churchin keikalle 26.6.!

is tropical - the greeks

Tässä jää Born Freet jo kakkoseksi:

 

Jaa, mitäs tähän nyt sanoisi... Biisi ei ole ihan mun tyylinen? Kitsunéllä kirjatun Is Tropicalin debytti Native To ilmestyy 13.6. Saa nähdä onko muutkin videot yhtä mielenkiintosia.

the horrors: still life

Musta aina tuntuu että The Horrorsia ei oteta tarpeeksi vakavasti. NME:n kansi ennen ensilevyn julkaisua oli vähän yliampuvaa ja varmaan monelle jäi käsitys että Horrors on vaan vähän hassusti pukeutuva NME:n/teinityttöjen hypebändi. En myöskään usko että Horrorsien selvästi liian tarkkaan mietitty gootti-imago on mitenkään auttanut asiaa. The Horrors oli aina vähän liian cool ollakseen oikeasti cool. Onneksi nyt näyttäisi vähän siltä että tiukkaa lookkia on jo löyhennetty. Stage nameista on luovuttu, tukat ei uhmaa painovoimaa eikä housutkaan näytä enää siltä että ne tekisivät lapsettomaksi. 

Debyttilevy Strange House oli musta ilmestyessään vuonna 2007 ihan mahtava, ja vaikka levyä on tullut kuunneltua vähemmän viimisen kolmen vuoden aikana niin on se silti musta hyvä ja tarpeeksi omaleimainen. Paras biisi on edelleen tämä:

Kaksi vuotta sitten Horrors julkaisi kakkoslevynsä, Primary Coloursin, joka oli musta vuoden parhaita mutta joka ei taaskaan saanut ihan ansaitsemaansa julkisuutta. Tai no, taisi se olla NME:n vuode paras levy, Mercury-ehdokas ja sai 82/100 Metacriticissä mutta... En tiedä miksi mulla on tällanen käsitys, mutta tuntuu että Horrors aina vaan jää vähän taustalle vaikka biiseistä tykättäisiinkin. En mä niistä itsekään ole kirjotellut mitenkään merkittävästi. Silti Primary Coloursilla on ihan oikeesti helmiä biisejä vaikka muille jakaa.

 

 

Uutta levyä pukkaa taas. Heinäkuun 11. päivä ilmestyy Skying-niminen lätty, jolta on julkaistu ensimmäinen biisi Still Life:

Hienoltahan se kuulostaa. Horrorsit näyttää kasvavan jokaisella levyllä aikuisemmaksi, mikä on ihan hyvä juttu. Joku voi ehkä valittaa että Still Life on liiankin ns. basic, mutta mulle kyllä käy tällanen vähän rennompikin meininki kun laatu kuitenkin pysyy. Eikä mua edes haittaa se kuinka selvästi Horrorsista kuulee mitkä bändit niihin on vaikuttanut eniten.

Faris on tehnyt myös mahtavaa yhteistyötä oopperalaulaja/multi-instrumentalisti Rachel Zaffiran kanssa. Cat's Eyesin debyyttilevy ilmestyi huhtikuussa ja se on hyvä.

hemma igen

Taisin edellisessä entryssä väittää että tauosta tulisi kolmiviikkoinen. Hups. Palasin Suomeen jo melkein viikko sitten, mutta olen vaan ollut niin kiireinen kaiken catching uppaamisen kanssa ettei bloggailulle ole ollut aikaa. Nyt on kuitenkin kaverit ja sukulaiset nähty, ruisleivät syöty, uudet musiikit kuunneltu ja Game of Thrones maratoonattu (suosittelen varsinkin viimeisintä kaikille jotka arvostavat oikeasti hyvää telkkaria). Mitä kaikkea sitä onkaan tapahtunut sitten viime näkemän?

1. Kaksi todella kovasti odottamaani levyä julkaistiin. Fleet Foxesien kakkoslevy Helplessness Blues ja Tyler, The Creatorin ensimmäinen kaupoissa myyty kokopitkä Goblin näkivät päivänvalon vähän aikaa sitten. Fleettareiden tuotos iski odotetusti ihan helvetin lujaa ja on pyörinyt repeatilla oikeastaan siitä lähtien kun sain sen. Ehkä kirjoitan tästä vielä oman postauksensa, mutta pakko kyllä sanoa että tällä hetkellä ei ole yhtäkään artistia tai yhtyettä joka tekisi yhtä kaunista musiikkia kuin Fleet Foxes. Ruississa nähdään.

Goblinista en sen sijaan oikein tiedä vielä. Tyler nyt on muutenkin vähän kiistanalainen heppu, enkä ole täysin varma hänen lyriikoidensa tarpeellisuudesta. Silti Goblinilla eniten mua ärsyttää se, miten Tyler koko ajan selittää että "hei tää on läppä vaan, en mä oikeesti ajattele näin!" Edellisellä Bastard-levyllä tykkäsin just siitä, että Tyler teki musiikkia anteeksipyytelemättä ja vaikutti siltä ettei hän  todellakaan välitä siitä mitä ihmiset ajattelevat. Goblinilla meno on ihan erilaista. Katsokaa iki-ihanan Anothony Fantanon arvostelu, hän sanoo kaiken mitä ajattelen mutta paremmin. En suhtaudu Gobliniin ihan yhtä negatiivisesti, mutta rasittaa suunnattomasti se, että Tyler kokee pakolliseksi selittää heittävänsä läppää, vaikka ne jotka eivät sitä tajua eivät mun mielestä ansaitse selityksiä tai varsinkaan tilaa biiseistä. Niin ja vähän harmittaa että levyn parhaat biisit oli jo kuultu etukäteen. Voisin kirjottaa Tyleristä kolmen kilmetrin pituisen entryn, ehkä sen teenkin jossain vaiheessa.

2. Voitin Issuesin kilpailussa 50 euron lahjakortin Stupidoon! Tehtävänä oli suositelle Janille ja Inkelle musiikkia, oma kommenttini löytyy täältä. Matkasin tietysti heti kotiuduttuani Stupidoon, josta lähti mukaan Goblinin lisäksi kaksi Stupidon mukavien mänien suositusta, Brandon Coxin brittiversio Banjo or Freakout ja jonkin verran hypeä ympärilleen kerännyt Merrill Garbusisin tUnE-yArDs. Olin kuunnellut jonkun verran levyn kolmosraitaa Gangstaa, mutta koko levy on kyllä kuuntelun arvoinen. Kiitos kovasti Issuesille ja Stupidolle!

3. Pääsin ylioppilaaksi, jippii. Tai no, juhlin vasta 12 päivän päästä mutta kaikki aineet meni läpi ja vielä ihan mukavastikin. Lopullinen rivi on sitten LLEMC, mihin olen ihan tyytyväinen. Laudikset tuli äidinkielestä (vaikka sitä ei tästä blogista ehkä uskoisi....) ja englannista, E filosofiasta, M historiasta (viime syksyltä, jäi YHDEN pisteen alle E:n ja keväällä olisi mennyt yli... Itken.) ja C toisesta kotimaisesta, hehheh. Ensi syksyn suunitelmatkin rullaa ihan mukavasti, vielä on kielikoe tiedossa 11. päivä ja sitten pitäs jutut olla jo semivarmoja.

4. Ai niin ja se interrail! Mentiin reittiä Turku - Tukholma - Berliini - Praha - Wien - Milano - Nizza - Marseilles - Barcelona - Pariisi - Amsterdam - Kööpenhamina - Helsinki, mikä oli ihan passeli. Ehkä laitan pari kuvaa tänne kun saan ne kehitettyä (käytin lähinnä kertakäyttökameraa koska mukana oli vaan siskoni ikivanha digikamera). Näin jälkikäteen ajateltuna olisin ehkä mielummin lähtenyt Prahan jälkeen itään enkä etelään, mutta Barcelonaa kyllä suosittelen kaikille! Niin ja jostain syystä Amsterdam sai mut arvostamaan Tomboyta ihan uudella tasolla...

5. Hyviä keikkoja tulossa. 6.6. Abe Vigoda Kutosella, 12.7. Black Lips ja Dum Dum Girls Nosturissa  sekä 29.8. Lutakko Liekeissä-tapahtuma Jyväskylässä jossa soittaa mm. Fucked Up. Muistaakseni Black Lips on soittanut Suomessa aiemminkin, mutta itse olin liian nuori päästäkseni sisään. Tykkäsin Good Bad, Not Evilista joskus 2007 iiiihan sikana ja vieläkin O Katrinat iskee, pitäisi varmaan kuunnella sitä uudenpaakin kamaa. Fucked Up on ihan must-see, jos vain olen Suomessa. Tosin lähden parin viikon päästä Jenkkeihin ja mitä luultavammin menen katsomaan yhtyettä Philadelphiassa 26.6., jos vaan siskoni muistaa hankkia mulle lipun sekä saan kyydin sinne ja takaisin landelle!

Tulipa purettua, mukava olla takaisin.

hiatus

BAHF jää nyt pienelle, kolmen viikon tauolle. Oon tällä hatkellä Tukholmassa ja huomenna suuntana Berliini via Malmö. Toisin sanoen, olen Interraililla ympäri Eurooppaa joten tuskin kerkeän/jaksan bloggailla. Twitteriä voi seurata jos tulee kovin ikävä!

fucked up: the other shoe / a little death

Fucked Upin kolmas kokopitkä, "rock-musikaali" David Comes To Life ilmestyy 7.6. Sitä ennen FU jakaa ilmaiseksi neljä uutta sinkkua, jotka voi ladata täältä. Tähän mennessä kuunteluun ovat päässeet The Other Shoe ja A Little Death, ja jos nämä biisit on yhtään osviittaa levystä niin se tulee olemaan mahtava.

Varsinkin A Little Death kolahtaa kovaa, tätä on Fucked Up parhaimmillaan. Edellisen The Chemisty of Common Life- levyn kokeelliset introt loistavat poissaolollaan, mutta silti kummallakin biisillä on vaikutteita molemmilta aikaisemmilta albumeilta. Itse asiassa aika samantyyppisiä biisejä kuin levyn kanssa nimen jakava Hidden Worldin David Comes To Life joka sattuu myös olemaan yksi mun lempparibiiseistä. 

Nyt vaan pitäs saada FU keikalle Suomeen, tätä kahden vuoden hienoa putkea ei sovi rikkoa!

record store day

Reippaana tyttönä heräsin _lauantaiaamuna_ heti kahdeksan jälkeen, valmiina kohtaamaan Record Store Dayn.  Suuntasin Stupidoon vähän ennen kymmeneksi ja sain oikeastaan kaiken mitä halusin; Radioheadin Supercollider/The Butcher-sinkun, Hot Chipin Alexis Taylorin uuden bändin/projektin About Groupin Start and Complete-debyytin (joka olisi ilman suositusta varmaan jäänyt ostamatta, joten kiitos siitä! On kova! Melkein ehkä jopa parempi kun Hot Chip... Tai ainakin yhtä hyvä.) ja henkilökohtainen päivän tavoitteeni: Fucked Upin eeeerittäin hämärä David's Town-kokoelma bändin itsekeksimistä 60- ja 70-luvun bändeistä:

Ainoat mitkä olisin tohon päälle halunnut oli Panda Bearin Tomboyn LP + paita-paketti, Bad Brainsin Pay To Cum seiskatuumanen ja Kode9:n ja Spaceapen Otherman/Love Is The Drug-sinkku, mutta ei mulla kyllä olisi ollut edes niihin varaa joten en ole kovin masentunut. Kovasti himotti myös Gil Scott-Heronin ja Jamie XX:n We're New Here-spessuversio mutta ei vaan massit riittäneet. Vähän kyllä  kirpaisi koska en kyseistä levyä omista entuudestaan ollenkaan.

Suorastaan ahdistaa kuinka paljon ois levyjä ostettavana, ensimmäisenä nyt uusi TV On The Radio, ensi viikolla Jamie Woonin Mirrorwriting-debyytti (jonka olen tosin jo kuullut ja voin sanoa että ihan helvetin hyvä) ja kenties vihdoin se Pandan Tomboykin. Mun ostohimot ja rahatilanne ei selvästikkään kulje käsi kädessä.

the weeknd / frank ocean / odd future

Mun piti kirjottaa pelkästään The Weekndin yhdeksän biisin House Of Balloons-mixtapesta, mutta jotenkin päädyin puhumaan Odd Futuresta... No ei se mitään, mutta ladatkaa toki House of Balloons bändin virallisilta sivuilta ilmaiseksi. The Weeknd tekee paljon hypetettyä R&B:tä, mutta älkää antako sen pelästyttää. En olisi koskaan uskonut että kuuntelen vapaaehtoiseti R&B:tä, mutta tässä sitä nyt ollaan.

Vaikka The Weeknd jättää musiikillisesti paljonkin haluttavaa, sen luoma tunnelma on niin voimakas että ei edes haittaa. Itse asiassa vähän saman tyylistä kuin The XX:n debyytillä; tummaa ja seksikästä. Tiedän että Weekndia on kritisoitu vähintään yhtä paljon kuin hypetettykin, ja ymmärrän kyllä kumpiakin puolia. The Weeknd on ihan päivän selvästi R&B:tä indie-yleisölle, ja luulen että jokainen joka väittää että tiesi House of Balloonista ennen P4K:n Best New Music-leimaa joko valehtelee tai tuntee Weekndit itse.

The Weekndin ohella varmaan kaikille tutun OFWGKTA:n Frank Ocean johtaa joukkoja "uuden" R&B:n tiellä menestykseen. Oceanilla ja Weekndillä on muutenkin aika paljon yhteistä. Kumpikin julkaisi tuotoksensa ilmaiseksi ladattavina, Weeknd kotisivuillaan ja Ocean Tumblrissaan. Molemmat käyttävät hieman liikaa autotunea mun makuun ja samplaavat vähän yllättäviä aristeja; Weeknd esimerkiksi Beach Housea ja Ocean Eagelsin Hotel Californiaa.

Samalla siinä kivasti levyn paras biisi. Frank Ocean on ainakin mun mielestä selvästi Odd Futuren musiikillisesti lahjakkain jäsen, vaikkei ainakaan vielä se huomatuin. Varmaan siitäkin on hyötyä että Ocean on kollektiivin vanhin jäsen ja jo kerran Def Jamille kirjattu (vaikka siitä ei mitään tullutkaan). Nyt huhut kertoo yhteistyöstä mm. Beyoncén kanssa. No biggie tai mitään. Jälleen kerran ei voi kuin turhautua mainstream-poppilistoille joissa soi Chris Brown eikä Frank Ocean. Miksi.

The Weekndin sanoitukset muistuttavat myös vähän OFWGKTA:n tunnetuimman jäsenen ja tuottajan Tyler, The Creatorin /b/-tasoista kamaa, vaikka eivät olekaan ehkä ihan yhtä öh, radikaaleja. En ole muutenkan ihan varma mitä mieltä olen Odd Futuren pojista (ja tytöstä). Biitit on ainakin Tylerillä vähän tahattoman alkeellisia ja lyriikoiden shokeeraavuus vähän kyllästyttää. OFWGKTA vaikuttaa kyllä sen verran itsetietoisilta, että teiniangstailustakin päästään ehkä jossain vaiheessa. Silti en mä valita, miettii kuitenkin että Tyler on 19-vuotias ja tekee tällasta:

Tylerin kovasti odotettu kakkosalbumi Goblin ilmestyy toukokuun kymmenes. Leakkeja on näkynyt, mutta lähinnä Neutral Milk Hotelin faneille. Odd Futuren toinen julkkis, Earl Sweatshirt, on ties missä ja kuulemma äiti ei päästä jäbää julkaisemaan musiikkiaan tai edes feattauksiaan. Sellasta on elämä kun on 17-vuotias.

Free Earl, fuck Steve Harvey, etc.

i'm new here

Täytin sunnuntaina 19 vuotta. Ikäkriisin pauloissa päätin, että on vihdoin aika antaa periksi itselleni ja aloittaa Tweettaus. Tili on löytynyt jo pari vuotta stalkkaustarkoituksiin, mutta musta tuntuu että Facebook-kaverini eivät niinkään arvosta spämmäystäni, joten Twitter on se luonnollinen seuraaava askel tielläni asioiden jakamisen pakossa. Ilman sen enempiä lätinöitä: tässä se nyt on. Seuratakaa pliis niin seuraan takas, haluun löytää uusia Twitteritä. Ja hei, oon oikeesti ihan hauska ihminen joskus!

Sain lahjaksi kaikkea tarpeellista reilausta varten, mutta paras synttärilahja saapui kuitenkin vasta tänään:

Kyllä, se on se miltä näyttää. Burialin, Four Tetin ja Thom Yorken erittäin rajoitettu Mirror/Ego 12-tuumanen. Kuin ihmeen kaupalla Phonica Recordsilla oli vielä viime viikolla pari kappaletta myynnissä normaalihintaan. Kiljuin ihan vähän vaan.

flow, omg

Niin kuin varmaan joku ehkä huomasikin, Flown ensimmäiset esiintyjät ilmoitettiin eilen. Oma reaktioni oli jotain tämän tapaista. Länsinaapurin Way Out Westin esiintyjäkaartista pystyi vähän jo arvailemaan mitä tulevan pitää, mutta huhhuh. Flow on nyt todella maailmanluokan festari! Last.fm:n mukaan mun ja Flown compatibility on jo nyt 100%, ja toukokuussa on tulossa vielä lisää kiinnityksiä. Tosin olen jo nyt niin tyytyväinen että eiköhän se kolmen päivän lippu tule hankittua aika vauhdikkaasti, vaikka viime vuonna vähän valitinkin. Niin ja paaaaljon plussaa myös uudesta 5 500 henkeä vetävästä teltasta!

Eniten olen innoissani seuraavista:

James Blake

Kavereillani alkaa varmaan kohta keittää Jamppa-fanitukseni kanssa, mutta jos olisin saanut valita yhden esiintyjän Flowhun se olisi ollut tässä. Love love love.

Destroyer

Destroyer alias Daniel Bejar vakuutti vuoden alussa julkaistulla Kaputt-levyllä niin vahvasti että vieläkin järisyttää. Erinomainen levy, luultavasti toimii hyvin myös livenä leppoisan fiiliksen luojana.

Pantha Du Prince

Missasin PDP:n Suomen keikan ikärajojen takia, mutta onneksi korvaus saapuu Flown muodossa. Black Noise oli viime vuoden top 5-levyjä ja hypnoottiset biisit iskee edelleen. Ah, en jaksa odottaa että pääsen heilumaan tän tahtiin ihan livenä.

Joy Orbison

Myönnettäköön ettei Joy Orbison iske ehkä ihan niin kovaa kuin monet aikalaisensa (esim. Pariah).  Tykkään elektroni aika subtlena ja Orbisonilla on taipumusta vetää vähän turhan in your face-dubstepiksi mun makuun. Luulen silti että illemmalla kuulostaa kovalta.

Twin Shadow

Twin Shadow tekee kasaria paremmin kuin moni aito kasaribändi. Debyytti-levy Forgetista vaan tulee aina niin hyvälle tuulelle ja koukkuja on enemmän kuin Norjan rannikolla. Tykkään. Voitte olla varmoja että laulan jokaisen biisin ääneen.

Janelle Monáe

En ole ihan varma kuinka tunnettu Janelle on Suomessa, mutta ei ainakaan riittävän! Parasta R'n'B:tä aikoihin. Sean Combs ei kuulu suuriin suosikkeihini mutta edes sen mukanaolo ei vie tässä tapauksessa pisteitä.

Iron & Wine

Olen kuunnellut Iron & Wineltä tasan The Shepherd's Dogia, mutta se onkin sitten yksi lempilevyistäni. Pitäisi varmaan tutustua muuhunkin tuotantoon. Luin tosin juuri että Flightless Bird, American Mouthia käytettiin Twilightissä? Yhh...

The Pains Of Being Pure At Heart

Niin kuin mainitsin jo aiemmin, Painsien kakkosalbumi Belong kolahti yllättävän kovaa ja on ollut repeatilla melkein koko viikon. Ei edes haittaa että bändin vaikutteet ovat niin ilmiselvästi esillä koko ajan.

Mogwai

Tiistain keikka oli erinomainen joten odotukset ovat Flowssakin korkealla. Ei muuta.

Kanye West

Tarviiko tähän ees sanoa mitään? Ainoo toiveeni on ettei Kanye soita vaan uusia biisejä, vaikkei niissäkään mitään vikaa ole. Tää ja Gold Digger riittää.

tänään

Mogwai Tavastialla! Jotenkin tajuisn Mogwain hienouden vasta uusimman Hardcore Will Never Die But You Will-levyn myötä. Nyt iskee sitäkin kovempaa. Hoosee löytyy varmaan aika korkealta vuoden parhaat-listoilta, ainakin täällä päässä.

Ps. Four Tetin Twitterin ohjaamana Espooseen on parhaillaan matkalla yksi tietty 12-tuumanen... Paras ennenaikanen synttärilahja itselleni!

yuck: yuck

 Tunnustus: en ole koskaan kuunnellut Dinosaur Jr:ia edes sen vertaa että tietäisin miten nimi taipuu oikeaoppisesti. En myöskään ole koskaan pahemmin innostunut Pavementistä, Sonic Youthista tai muista ysäriklassikoista. Hups. Ehkä siksi tykkään Yuckista niin paljon. Tuntuu että levyn kuuntelijat jakautuvat kahteen leiriin; niihin jotka nostalgisoivat ja/tai pitävät soundia tuoreena ja niihin joiden mielestä kaikki biisit on ripoffeja ysäriltä. Itse kuulun ylläripylläri ensimmäiseen leiriin.

90-luvun (ja vähentyvässä määrässä 80-luvunkin) revival on musiikissa se in juttu tällä hetkellä, enkä usko että kukaan väittäisi toisin. Feedbackin ja disortionin meressä bändit jäävät toistensa jalkoihin ja soundi puuroutuu helposti yhdeksi muodottomaksi massaksi. Silti täysosumiakin löytyy, bändejä jotka osaavat yhdistää kaikki ysärin hyvät asiat ja tehdä niistä jotain omaa. (Yuckin lisäksi tähän sarjaan voisi laittaa ainakin The Pains of Being Pure at Heartin viime tiistaina julkaistun Belong-kakkosalbumin, joka iski muhun  yllättävänkin kovaa varsinkin kun s/t debyytti ei koskaan päässyt oikeen kuunteluun.)

Jotkut kenties tunnistavat kitaristi/vokalisti Daniel Blumbergin ja pääkitaristi Max Bloomin pari vuotta sitten kokoon kuihtuneesta Cajun Dance Partysta, jonka itse muistan vaan hämärästi NME:n sivuilta. Yuckiin verrattuna CDP on, mites tämän sanoisi kauniisti, aikuisempaa. Ja onneksi Daniel ei enää laula kuin Kooksin Luke Pritchard. 

Yuck on samalla levy-yhtiöllä kuin Wavves (ja Dinosaur Jr, funnily enough), Fat Possumilla, ja vaikka samoja viboja löytyykin aika paljon, niin laadullisesti Yuck pesee Wavvesin mennen tullen. Vaikka King Of The Beach olikin erinomainen kesälevy, niin vähän siksi se jäikin. Yuckia taas olen jaksanut kuunnella läpi talven ja uskon että nyt keväämmälläkin maistuu. Varmaan huomattavin ero Yuckin ja Wavvesin tapaisten bändien välillä on laadukkaat lyriikat ja se, että biisejä on ajateltu enemmän. Säveltäjinä Yuck nousee monien nykybändien ohi, ja se mikä menetetään epäorginalisuutena saadaan takaisin koukkuina ja melodioina. Mutta miksi sitten ei vain kuuntelisi alkuperäistä? Yuckin biisit vaan ovat niin hyvä että tekisi itselleen karhunpalveluksen ohittamalla ne kopioina.

Ei Yuck silti mitenkään virheetön ole. Olisin toivonut vähemmän slowareita levylle, ja parhaat kohdat onkin siellä missä on vähän enemmän meininkiä: Holing Out, Operation ja The Wall ovat koko homman kruunaavan Rubberin ohella levyn parasta antia. Rubber on levyllä muutenkin vähän joukosta erottuva, jännä nähdä onko seuraava levy enemmän sen suuntainen.

Yuck laittoi koko levyn stremattavaksi SoundCloudiin, enjoy:

Yuck - Yuck by Yuck