oscarit 2011

Eilen taisi olla jotkut Oscarit tai vastaavat. Ihan sama. Olin ihan kisastudiomeiningeissä n. puoli kolmeen asti jolloin kuukahdin koska olen sisäisesti eläkeläinen. Enpä kyllä tainnut paljoa missata, nimittäin suurin osa voittajista oli erittäin ennalta-arvattavia. Ehkä King's Speechin kruunaaminen (eheh) parhaana elokuvana oli semiyllätys, koska ajattelin että se on niin ilmiselvästi kuin tehty Oscar-kisaan ettei se voi voittaa. Mutta en valita. Toinen voitto mikä vähän ihmetytti oli Tom Hooperin valinta parhaaksi ohjaajaksi. Olin ihan varma että se olisi mennyt The Social Networkin David Fincherille, joka ei ole voittanut vielä koskaan vaikka on ollut kahdesti ehdolla (TSN:n lisäksi The Curious Case of Benjamin Buttonista). Kaiken lisäksi Fincher voitti parhaan ohjaajan tittelin Golden Globeilta ja BAFTAlta. Noh, meni TSN:n Aaron Sorkinille sentään paras adapted screenplay. Parhaan näyttelijän pystin pokannut virheetön Colin Firth oli tietenkin koko homman kaikista varmin voitto, ja ansaituin. Itse tosin olisin nähnyt mielummin Colinin voittavan viime vuonna A Single Manista (josta Abel Korzeniowskin olisi pitänyt saada VÄHINTÄÄN ehdokkuus parhaasta musiikista, oon forever katkera tästä), mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Olen nähnyt parhaan elokuvan ehdokkaista 7/10, kaikki muut paitsi The Fighterin, True Gritin ja Winter's Bonen, jonka tosin aijon katsoa ihan lähipäivinä. Tykkäsin King's Speechistä ja The Social Networkista eniten, mutta totta puhuen mikään ei iskenyt ihan älyttömästi. Vaikka Social Networkin dialogi oli kieltämättä hienoa, ei yksikään hahmo ollut mielyttävä eikä mua kiinnostanut miten niiden käy. Ja Justin Timberlaken castaaminen oli ihan älytön virhe. En vaan voi ottaa sen naamaa vakavasti. King's Speech taas oli jotenkin niin, äh en edes tiedä. En pidä monarkiasta ja mun on vaikea sympatisoida niitä, edes leffoissa. Rakastan silti Colin Firthiä koko fanitytön sydämestäni ja Geoffrey Rush ja HBC olivat kumpikin mainioita.

Eniten mua jäi ärsyttämään Natalie Portamin voitto Black Swanista. En tiedä olenko vähemmistössä, mutta musta Black Swan ei ollut mitenkään erinomainen, eikä Portman parantanut asiaa. Musta tuntui että sillä oli koko ajan sama pelästynyt/ahdistunut ilme, enkä missään vaiheessa unohtanut että katson Natalie Portmania enkä Ninaa, niin kuin King's Speechissä Colin Firth pystyi tekemään. Olen nähnyt Joutsenlammen balettina pari kertaa ja tanssikohdat olivatkin hienoja, mutta jotenkin Black Swan ei vaan iskenyt muhun tippaakaan. En tosin tykkää psyko-trillereistä muutenkaan.

Toinen mistä en pitänyt oli 127 tuntia. Ehkä siksi, että tiesin etukäteen mitä tulee tapahtumaan, mutta koko leffa oli mielestäni ihan helvetin tylsä ja ärsyttävä, vaikka maisemakuvaukset olikin hienoja. Myös ruudun pilkkominen osiin (mulla ei ole hajuakaan mikä tämän teknillinen termi on, mutta ehkä tiedätte mitä tarkoitan) ja koko kuvaus oli musta ihan äärettömän rasittavaa, sekavaa ja rumaa. Edes James Franco josta yleensä pidän ei pelastanut tätä.

Yksi kategoria mikä vielä ihmetytti oli paras ei-englanninkielinen elokuva, jonka voitti tanskalainen In A Better World eli Hævnen. Myönnetään, en ole nähnyt leffasta kuin trailerin mutta odotin silti Javie Bardemin tähditämän Biutifulin voittavan. Itse olisin halunnut nähdä pystin menevän kreikkalaiselle Dogtoothille, jonka näin viime vuonna Rakkautta & Anarkiassa ja joka oli mahtava. Paikoitellen Dogtooth tosin on vähän (yli) shokeeraava, joten ehkä siitä meni pisteitä academyltä.

Paras animaatio meni Toy Story kolmoselle, mistä en luule että kukaan on yllättynyt. Inception kääri myös kasaan ihan mukavan paketin tekniikka-palkintoja, mitkä ovatkin ainoita mitkä sille kuului. Parhaan dokumentin voitti Inside Job, täysin ansaitusti. Kävin katsastamassa sen Docpointissa, ja se oli helposti yksi parhaita dokkareita mitä olen nähnyt. Järisyttävien faktojen lisäksi myös Inside Jobin ulkomuoto oli todella tyylikäs, mistä dokkari kyllä saa aina lisäpisteitä. Suosittelen kyllä kaikille.

Ei hemmetti, miten mun postaukset on nykyään tällasia romaaneja? Over and out.

docpoint 2011 - top 5

Docpoint järjestetään 25. - 30.1., ja tänä vuonna päätin ihan mennäkin. Vaikka tarjontaa on laidasta ja laitaan ja ehdottomasti suurin osa näyttää hyvin laadukkaalta, päätin tehdä pienen listan niistä mulle must-see-dokkareista. Vähän kattavampaa tärppilistaa löytyy esim. Laurilta ja Paska sohvalta. Kaikki synopsikset on suoraan Docpointin sivuilta.

12th & Delaware

Tienristeyksessä on kaksi taloa. Toisessa toimii aborttiklinikka ja toisessa ”elämää suojeleva” raskauskeskus. Raskauskeskus järjestää aborttiklinikan edessä mielenosoituksia ja pyrkii saamaan aborttiin päätyneitä nuoria naisia toisiin ajatuksiin tarjoten tien toisella puolella tietoa ja tukea. Klinikan arkea puolestaan varjostavat jatkuvat, kaikkialla Yhdysvalloissa tapahtuvat väkivaltaiset iskut aborttiklinikoita vastaan sekä jatkuva häirintä ja pelottelu.

12th & Delaware on onnistuneen tasapuolinen kuvaus kahden vastakkaisen leirin sisältä ja valottaa kiihkeän yhdysvaltalaisen aborttikeskustelun taustoja. Kun ei-toivotusta raskaudesta tulee uskonkysymys ja osa puoluepoliittista toimintaa, seurauksena on konflikti vailla loppua. Vastakkainasettelu kehon itsemääräämisoikeuden ja kristillinen maailmankatsomuksen välillä on kiehtovaa ja ristiriitaista katseltavaa.

Exit Through the Gift Shop

Videokamera kädessä elävä entinen vaatekauppias Thierry Guetta innostuu katutaiteesta ja alkaa pyrkiä kohti taiteenlajin huippua. Itseoppinut mutta sitäkin intohimoisempi dokumentaristi suihkii kamerallaan ympäriinsä kuin töhertäjä metron kimpussa. Hän saa aikaan tuotoksen, joka aiheuttaa elokuvan kohteelle lähinnä päänsärkyä. Kohde on katutaiteen mestari Banksy.

Mutta osat vaihtuvat, elokuvantekijästä tuleekin itsestään elokuvan tähti. Banksy antaa sysäyksen Thierryn taiteilijanuralle, joka hakee korniudessaan ja röyhkeydessään vertaistaan. Entinen dokumentaristi räjäyttää itsensä katutaiteen estetiikasta ammentavaksi kuvataiteilijaksi, jonka suurin saavutus on taiteen laadusta piittaamaton valtava hype. Olemattomasta sisällöstä ja aiheiden kopioinnista dollareita käärivä uustaiteilija saattaa itsensä lisäksi naurunalaiseksi myös taiteen arvonmuodostuksen ja sen ympärillä tapahtuvan liiketoiminnan.

Inside Job (tätä odotan eniten)

Inside Job antaa talousromahdukselle kasvot. Ohjaaja Charles Ferguson kaivaa esiin vuosien 2007-08 rahoitusmarkkinakriisin aiheuttaneet päätökset ja niitä tehneet poliitikot aina Ronald Reaganista lähtien.

Elokuva tarjoaa selkeän analyysin kriisin kulusta ja jälkihoidosta – tai pikemmin hoidon puuttellisuudesta. Sääntelystä vapautettuja Wall Streetin pankkeja pyörittävät ahneus ja korruptio; kokaiinia ja prostituoituja käytetään liiketoimien voitelemiseen. Kun pankkiirit selittelevät tekemiään petoksia senaatin kuulemisissa, katumusta ei nauhoista välity.

Inside Job esittää polttavia kysymyksiä politiikkaa ohjaavan valtavirran taloustieteen korruptiosta ja kyvyttömyydestä ehkäistä kriisejä. Osansa kritiikistä saa myös Barack Obaman hallinto, jonka kytkökset Wall Streetille ovat vahvat. Uudistukset takkuavat eikä syytteitä ole nostettu.


The World According to Ion B.

Ion Bârlădeanu on yli 60-vuotias bukarestilaisessa roskakuilussa majaileva mies ‒ ja taiteellisen läpimurtonsa kynnyksellä. Hän kutsuu itseään ohjaajaksi, kollaasejaan elokuviksi ja sivistystään pullosta saaduksi. Haudankaivajasta kodittomaksi kulkuriksi edennyt auteur on kaikessa hiljaisuudessa luonut mittavan taiteellisen tuotannon. Satojen kollaasien kokoelmassa tutut tähdet lyövät satiirisesti kättä kommunismin ajan kuvaston kanssa. Ceauşescun rinnalla lehtikuvat Steve McQueenista ja Jean-Paul Belmondosta symboloivat vapautta.

Taidemaailma pyrkii saamaan otteen yli kaksi vuosikymmentä kadulla eläneestä eksentrikosta, jonka töissä nähdään pop-taidetta, dadaa ja surrealismia. Taiteilija ei kumarra Warholin kaltaisia esikuvia, koska ei niitä tunne. Romaniassa pop-estetiikka pääsi valloilleen vasta kommunismin kaaduttua, mutta jo 70-luvulla Bârlădeanu loi omaa pienoistodellisuuttaan siitä, mitä muut heittivät pois hyödyttömänä.

You Don’t Like the Truth: 4 Days Inside Guantánamo

Omar Khadrin käsityötuokio isänsä ystävien seurassa Afganistanissa päättyy Yhdysvaltain hyökkäykseen. Iskuun osallistuu hävittäjiä, taisteluhelikoptereita, ilmatukihävittäjiä, erikoisjoukot, laskuvarjojääkärit, kaikkiaan noin sadan sotilaan vahvuinen osasto. Miesten talo muuttuu röykkiöksi, jonne vielä varmuuden vuoksi heitellään kranaatteja. Khadr selviää, mutta päätyy amerikkalaissotilaan murhasta syytettynä suoraan Guantánamoon.

Khadr oli vain 15-vuotias, leirin nuorin vanki. Hän on myös Kanadan kansalainen. Elokuva keskittyy Kanadan viranomaisten vierailuun. Aihetta valaisevat kuulustelutallenteet, vankitovereiden, kuulustelijoiden ja lakimiesten lausunnot. Tänä aikana tunnelmat vaihtuvat toivosta surrealistiseen, betoninkylmään todellisuuteen. Seitsemän vuoden tutkintavankeuden jälkeen seuraa vihdoin tämän sodan runteleman lapsen oikeudenkäynti.

Liput tulee myyntiin 14.1.

harry ja minä

Huom: tässä entryssä käsitellään Harry Potter ja kuoleman varjelukset-elokuvan ensimmäistä osaa, joten spoilereita tulee satelemaan jonkun verran.

Mikään muu yksittäinen tapahtuma, varsinkaan populaarikulttuurin saralla ei ole vaikuttanut mun elämään niin paljon kuin Harry Potterin avaaminen seitsenvuotiaana. Muistan edelleen kun Googletin Hartsaa ensimmäisen kerran ja päädyin jo nyt vanhassa olemuksessaan kuopattuun HP-faneihin ja sen kautta Vuotava noidankattilan foorumille. Voi niitä aikoja. Vuotiksen takia olen sosiaalisesti syrjäytynyt yksin viihtyvä nettinörtti.

Olen lukenut Hartsat läpi kymmeniä kertoja niin englanniksi kuin suomeksikin, ja ensimmäisten kirjojen selkämykset on niin kuluneet että ne pysyy teipillä yhdessä. Kasvoin Harryn kanssa samaan aikaan, kirjojen Hermione oli mun roolimalli pienenä ja omistan vieläkin neljä figuuria. Toisin sanoen Harry Potter oli mun ensimmäinen ja oikeastaan suurinkin fanituksen kohde.

Leffoihin suhtaudun varmaan aika samalla tavalla kuin muutkin; odotukset ovat jokaisen kohdalla taivaissa ja teatterista lähtee aina vihaisena ja pettyneenä. Kaikista vittumaisin oli viime vuonna ilmestynyt romcom-painotteinen Puoliverinen prinssi, jonka yönäytöksessa nukahdin ja josta meinasin toisella yrittämällä lähteä kesken ulos. Kaiken halveksuntani kohde, elokuvien käsikirjoittaja Steve Kloves olisi yhtä hyvin voinut vetää Ribbentropit kirjoille, sen verran hän näyttää niitä kunniottavan. Emma Watson ja Bonnie Wright varsinkin saavat mut raivon partaalle Twilight-tasoisine näyttelijänkykyineen. Hahmojen ulkomuodosta ja jästivaatteiden käytöstä ei varmasti tarvitse edes mainita.

4 real.

Silti, samoin kuin muutkin kuusi kertaa pettyneet Potter-fanit, olin into piukeana ostamassa lippuja ensi-iltaan. Jätin tarkoituksella uudelleenlukematta Kuoleman varjeluksia etukäteen, koska aina kun olen lukenut kirjan juuri ennen leffaa on kaikki virheet tuntuneet about 500 kertaa karseammilta. Noh, kyllähän ne pahalta tuntuivat tälläkin kertaa. Tai ei varsinaiset virheet, vaan pikemminkin se mitä oli muutettu (Hedwigin kuolema nyt konkreettisimpana esimerkkinä) ja poistettu (Dudleyn jäähyväiset, Deanin ja muiden  pakoilu, Voldemortin nimen tabu-kirous etcetc) ja turhat lisäilyt (Harryn ja Hermionen tanssi, mikä oli sen funktio en tiedä....). Niin ja ei voi tietenkään unohtaa Klovesin jättimäistä hard onia Hermionelle jonka vuoksi Ron on aina taka-alalla. Kovasti rassaa myös se että Dumbledoren hautajaiset kai skipattin nyt sitten ihan kokonaan. Kuulin joskus huhuja että ne olisi siirretty kutosleffasta seiskan alkuun, mutta ei. Yhyy. Dobby kuolema oli sentään mukana ja myönnetään - tuli tippa linssiin.

Kaiken valittelun jälkeen mä olen silti sitä mieltä että Kuoleman varjelukset saattaa olla koko elokuvasarjan parasta antia. Tai no, pitänee säästää lopullinen tuomio siihen että kakkososakin on nähty, mutta ainakin tämä puolisko oli lupaava. Ei tässä ollä lähelläkään mitään Sormusten Herraa mutta Harry Potteriksi laatu on ihan omassa sarjassa. Tämän vuoden muuhun antiin verrattuna Kuoleman varjelukset osa yksi on ehkä kahden tähden arvoinen, mutta Hartsa-asteikolla ainakin neljän ja puolen.

rakkautta ja anarkiaa: 3/5

Englannin kirjoitukset takana ja ärsytää ihan saatanasti. Jos jään vaille L:ää niin valitan kyllä joka ikisestä kohdasta joka meni väärin. On kyllä ihan uutta tietoa mulle ettei their kelpaa yksikkönä jos sukupuoli ei ole tiedossa.....

Mukavampiin asioihin: R&A on ollut hyvä, vaikka jouduinkin hiukan muuttamaan alkuperäisiä suunitelmiani aikatauluongelmien takia. Tähän mennessä olen käynyt katsomassa Brotherhoodin, Untiteldin ja Heartbeatsin, huomena on vuorossa Dogtooth ja torstaina Blank City. Omaksi lempparikseni nousi ehkä vähän puun takaa Nicolo Donaton Brotherhood jota menin katsomaan lähinnä koska se oli ainoa sopivaan aikaan menevä. Leffa oli kuitenkin iloinen yllätys, joskaan ei ehkä kirjaimellisesti. Pääosan esittäjän Thure Lindhardtin eli Larsin silmäpussit ja hammasrako tosin saivat aikaan sydämmentykytyksiä.

 Tykkään skinari-aiheista muutenkin, mut oli eritoten jännää vertailla Brotherhoodin uusnatseja ja This Is England 86:n musadiggareita. Ulkonäöllisesti kummatkin lokeroitaisiin samaan laatikkoon vaikkei minkäänlaisa yhteistä ideologiaa olekkaan. Natsijutut on aina ihan jännää katsottavaa jonkinlaisella kauhunsekaisella mielenkiinnolla mutta Brotherhoodin heil-huudot saivat kyllä vähän ahdistusta ilmaan. Muuten tykkäsin kyllä, väkivaltaa tasoitti hauskat ja jopa söpöt kohdat Jimmyn ja Larsin välillä. Myös tietynlainen koomiikka natsien jutuissa oli piristävää.

Untitled sitä vastoin oli vähän mitäänsanomaton. Ihan hauska, tuhahdin melkeen ääneenkiin pariin kertaan, mutta kaikki jäi vähän ontoksi. Ei kai leffan tarkoituksena ollutkaan olla mikään maailman syvällisin mutta kun päähenkilökin jäi vieraaksi ja etäiseksi niin kaikki ei ole ihan kohdillaan. Ei toimintarikas juoni ole mulle mitenkään tärkein asia, mutta Untitledin tarina oli vaan jotenki turha. Tekotaiteellisuuden kaikki läpät on käyty läpi noin miljoona kertaa. Annoin Finnkinon kilpailussa leffalle kolme tähteä, mikä oli oikeastaan vähän liikaa mutta yksin Adam Goldber ansaitsi niistä ainakin kaksi.

Xavier Dolanin Heartbeats oli tottapuhuen vähän sekava, enkä ollut täysin vakuuttunut käännöksen onnistumisesta. En puhu ranskaa, mutta jotenkin enkuksi ollut tekstitys oli välillä todella kökkö. Puvustus oli ihanaa, samoin kuvaus mikä oli itseasiassa hyvin samanlaista kuin Dolanin edellisessä, J'ai tué ma mèressä (esim vessakohtaukset). Niels Schneider Nicolasina oli täydellinen, ihana mutta ärsyttävä. Tuntuu että haluaisin nähdä Heartbeatsin vielä kerran ennen kuin voin antaa täydellisen tuomion, mutta ainakin näin ensikäteen suosittelen. Xavier Dolanin urakehitystä tulee olevan (onko tää edes suomea?) jännä seurata.

rakkautta & anarkiaa top 5

Niin kuin varmaan kaikki tietääkin, Rakkautta & Anarkiaa alkaa tän kuun 16. päivä. Viime vuonna kävin kattomassa vaan pari leffaa (All Tomorrow's Partiesin, September Issuen ja The Hurt Lockerin) mutta tänän vuonna päätin ihan repästä ja käydä vähän useammassa. Harmi vaan että kirjotukset sattuu just tohon 16. - 26.9. väliselle ajalle, joten meikän saldo jää tänäkin vuonna vähän laihanpuoleiseksi.

Oon itse asiassa ollut selvillä tän vuoden tarjonnasta jo viikon päivät. Akateemisen kirjakaupan aulaan oli unohdettu/jätetty kasa sitä ilmaislehteä, jonka tietenkin nappasin heti mukaani. Näin vähän etumatkaa saaneena (unohtakaa, olin väärässä :---D) Oonkin jo oikeastaan päättänyt kaikki viisi leffaa mihin tulen koittamaan saamaan lippuja. Vähän jäi kyllä harmittamaan ettei ODDSACia näytetä. Anyway, tässä on mun valinnat:

BLANK CITY

New York, 1977. East Village on jengiläisten, narkkarien, taiteilijoiden ja muiden sekopäiden vyöhyke, jonka oma punk-estetiikka syntyy pakon edessä: kenelläkään ei ole rahaa. Ensin perustetaan bändi, vaikka soittimet joudutaan lainaamaan. Sitten jotkut saavat käsiinsä filmikameroita ja ryhtyvät elokuvantekoon – toiset Andy Warholin innoittamina, toiset vain tekemisen puutteessa, vaikka kamapäissään. Kulttuurin nimi on No Wave, keksii eräs toimittaja. Ohjaajista esille nousee ensin Amos Poe, joka editoi esikoiselokuvansa yöllä amfetamiinin vaikutuksen alaisena tehokkuuden maksimoinniksi. Musiikkiskeneä kuvaavan puolidokumentaarisen Downtown 81:n (pääosassa Jean-Michel Basquiat) tuottajilta loppuvat rahat ja leffa valmistuu vasta 20 vuotta myöhemmin. Nuori Jim Jarmusch kuvaa kaveriaan Steve Buscemia. New Yorkissa amatööriteokset kiinnostavat lähinnä kavereita, mutta eurooppalaiset festivaalit ovat vastaanottavaisempia. Tosin Nick Zedd joutuu perverssien filmiensä kanssa vaikeuksiin Saksan tullissa – ja uhmaa vankilatuomion mahdollisuutta päästäkseen Berliinin valkokankaille.

Blank Cityssä kuullaan niin Jim Jarmuschia, John Watersia, Thurston Moorea, Debbie Harrya kuin Steve Buscemiakin. Siinä onkin jo ihan tarpeeksi syitä katsomiseen.

DOGTOOTH

On perhe, ylempää keskiluokkaa. Mukava talo ja iso piha uima-altaineen. Ei radiota, ei televisioantennia. Keski-ikäiset isä ja äiti. Sekä kaksi tytärtä ja poika, jotka ovat aikuisuuden kynnyksellä, mutta eivät ole koskaan astuneet tontin ulkopuolelle. Siellä on hirviöitä, heille sanotaan. Vanhemmat haluavat suojella lapsiaan – vai omistaa heidät? Tehtaanomistajaisä joka tapauksessa pitää hyvää huolta pojassaan heränneiden mielihalujen tyydyttämisestä: hän maksaa löyhämoraaliselle naisalaiselleen panokeikoista, kunhan suu pysyy supussa. Viaton jälkikasvu on rauhallista, ainakin toistaiseksi. Talossa puhutaan omaa kieltä. Vanhemmat ovat keksineet ulkomaailmaan viittaaville sanoille uudet, ummikoille ymmärrettävät merkitykset: ”meri” on iso nahkanojatuoli ja niin edelleen. Isä palkitsee lapset hyvästä käytöksestä tarroilla. Päivät kuluvat hitaasti. Viihdykkeenä on Sinatran äänilevy, jolla vanhempien mukaan laulaa heidän vaarinsa. Keskenään he keksivät nuoleskella toisiaan tavalla, jota maailmassa kutsuttaisiin insestiksi. Mitä tapahtuu, kun taloon päätyy videokasetit Tappajahaista ja Rockysta?

Tajusin hiljattain etten ole nähnyt elämäni aikana yhtäkään kreikkalaista leffaa. Nyt voisi olla aika. Dogtooth on voittanut lähes kaikki palkinnot joissa oli ehdoilla enkä ole kuullut muuta kuin hyvää. Vähintäänkin mielenkiintoisen juonen lisäksi kuvaus näyttää hienolta.

HEARTBEATS

Ystävykset Francis ja Marie ovat palavasti ihastuneet enkelikiharaiseen nuorukaiseen. Viileän ironisen Heartbeatsin maailma on hyvin queer: sillä ei ole väliä, onko ihastuksen kohde homo vai hetero. Näihin henkilöihin ei halua samaistua, vaikka tunteet, joita he käyvät läpi, ovat tuttuja kenelle tahansa rakkaudessa joskus pettyneelle. Pääroolissa elokuvassa onkin oikeastaan mustasukkaisuus, joka alkaa kasvaa ystävysten välillä ja myrkyttää heidän suhteensa.

Heartbeatsin ohjaaja/käsikirjoittaja/pääosan näyttelijä Xavier Dolan kuuluu siihen ärsyttävään ryhmään ihmisiä, jotka ovat jo juuri ja juuri 20-vuotiaina tehneet elämällään enemmän kuin mihin suurin osa koskaan tulee edes saamaan mahdollisuutta. Näin Dolanin esikoisohjauksen J'ai Tué Ma Mèren joskus pari kuukautta sitten, ja vaikkei se nyt ollutkaan mitenkään maailmaani mullistava niin olihan se upea, noin nuorelta varsinkin. Heartbeartsin kohdalla odotukset ovatkin semikorkealla.

HOWL

Nostalgisessa elämäkertaelokuvassa Howl, jonka sydämenä tuo teos sykkii, on aistittavissa koko beat-sukupolven sielun palo. Ginsbergin nuoruusvuosiin keskittyvä elokuva on olennaista katsottavaa jokaiselle vastakulttuureiden historiasta kiinnostuneelle. Ginsbergin teoksissa tärkeitä teemoja ovat seksuaalinen vapaus sekä amerikkalaisen yhteiskunnan tila. Ginsbergin seksuaalisuuden kehitys sekä hänen ihmissuhteensa, erityisesti pitkäaikaiseen kumppaniin Peter Orlovskyyn, saavatkin hyvin tilaa. Monipuolinen ja kollaasimainen elokuva kertoo myös yhden osan sananvapauden kehityksestä 1900-luvun Yhdysvalloissa. Se kertaa 1957 käytyä siveellisyysoikeudenkäyntiä, jossa Howl and Other Poems -teoksen kirjallinen arvo ja sananvapaus olivat punnittavana. Itse runoteoksen maailmaa on kuvitettu myös unenomaisilla animaatiojaksoilla.

En voi tajuta miksi Howlista on vaan yks näytös, ja vielä sunnuntaina klo 21.00. Luulisi ettei yleisöstä olisi puutetta, varsinkin kun pääroolissa on James Franco. En tosin ole vielä täysin myytynä Francosta Allen Ginsberginä, koska siis... Need I say more? Oon silti aika innoissani, beatnik-jutut on yleensäkin kiinnostavia vaikkei esim. Kerouac mulle ihan niin kovaa kolahdakkaan. Vielä kutsuvammana Howlista tekee Don Draper John Hamm Ginsbergin asianajajana.

R

R viittaa elokuvan päähenkilöön, Runeen. Kuten Profeetan Malik, Runekin on nuori, väkivaltaisesta rikoksesta tuomittu mies, joka sijoitetaan vankilan rankimmalle osastolle. R symbolisoi Runea ja hänen tarinaansa kiteyttäen samalla oivaltavasti sen, mitä vankila vangeiltaan vaatii: identiteetistä luopumista, oman itsen häivyttämistä, vähittäistä metamorfoosia pelkäksi kirjaimeksi tai numerosarjaksi. Pilou Asbæk näyttelee vaikuttavasti hirvittävän pelottavaan tilanteeseen joutunutta nuorukaista. Väkivaltarikoksista tuomittujen miesten maailma on brutaali eloonjäämistaistelu, jossa vaihtoehtoja on lopulta vain kaksi: tuhota tai tulla tuhotuksi.

R:n sanotaan olevan realistisempi kuvaus Jacques Audiardin Profeetasta, mikä on jo jotain koska Profeetaahan kiiteltiin juuri realistisuudestaan. Trailerin perusteella yhtäläisyyksiä Profeettaan on jopa ehkä vähän liian huomattavasti. Olen vähän kahden vaiheilla koska toisaalta Profeetta oli musta mahtava eikä tarina ole vielä loppuunkulutettu, mutta silti en tiedä jaksanko nauttia samasta leffasta eri kielellä.

Toivottavasti vielä saisin liput haluamiini näytöksiin, mulla kun noita vapaailtoja ei hirveästi oli käytettävissä sattuneesta YO-painotteisista syystä.

vuoden odotetuin dvd-julkaisu

Y/Y? No, ainakin siihen asti kunnes löydän Jacques Audiardin Profeetan jostain.

animal collective: oddsac

Animal Collectiven "visuaalinen albumi" ODDSAC ilmestyy tänään dvd:nä.

ODDSAC on Danny Perezin kanssa yhteityössä tehty leffa, johon AnCo on tehnyt musiikin ja jonka biisejä ei tulla julkaisemaan missään muussa muodossa. Trailerin perusteella luvassa on aika psykedeelistä meininkiä, mutta mitäpä muuta sitä odottiaisikaan. Aiemmin Perez on tehnyt mm.  visuaaleja Panda Bearille ja Ancolle videot Who Could Win A Rabbitlle ja Summertime Clothetsille. 

Ihan tottapuhuen Animal Collectiven videot on aina olleet mulle vähän liian tekotaiteellisia ja Perezin on vielä siitä pahimmasta päästä, mutta silti luulen että ODDSAC on ostamisen väärti ihan vaan musiikinkin takia. Mukana tulee 55-minuuttinen leffa ja 40-sivuinen kovakantinen kirja slipcoverissa. Kaksi leffan biisiä, Screens ja Mr. Fingers, on löytäneet tiensä nettiin ja vaikka uskon että nää toimii paremmin visuaaliensa kanssa niin kummatkin kuulostaa lupaavilta.

ACSAC by user482219

Olisi kyllä tietenkin ollut vähän siistimpää käydä katsomassa ODDSAC leffateatterissa, mutta odotettavasti Suomessa ei sellaisia järjestetty. Mulla ei ole hajuakaan tuleeko tätä edes saamaan ihanassa kotimaassani, joten itse luultavasti tilaan oman kappaleeni täältä.

this is england '86 + leffaostoksia

Musta alkaa epäilyttävästi tuntua että HBO:n ohella brittiläinen E4 alkaa olemaan se kanava jonka ohjelmia katson eniten. The Inbetweeners, Misfits, Shameless ja jopa alkuaikojen Skins on parasta nuorille suunnattua televisiota mitä olen katsonut koskaan.  Syksyllä alkavien The Inbetweenersin ja Misfitsin uusien kausien rinnalle on tulossa uusi minisarja, josta olen ihan älyttömän innoissani.

Neliosainen This Is England 86' jatkaa siitä mihin This Is England the movie jäi, neljä vuotta myöhemmin. Alkuperäinen, vuonna 2006 ilmestynyt elokuva on yksi lempileffoistani josta kirjoitin 15-vuotiaana jokaisen mahdollisen esseen koulussa.

Pääosassa on 12-vuotias Shaun, joka asuu kahdestaan äitinsä kanssa isän kuoltua Falklandin sodassa. Jouduttuaan koulussa tappeluun Shaun törmää kotimatkalla neljään skinariin, joiden joukkoon hänet hyväksytään ja varsinkin ryhmän johtajasta Woodystä tulee Shaunille isovelihahmo. Porukan leppoisa henki kokee kuitenkin kolauksen kun vanha johtaja Combo pääsee ulos vankilasta ja alkaa levitellä rasistisia ja nationalistisia mielipiteitään. Ryhmä jakautuu kahteen ja Shaun jää Combon puolelle. Shaunista leivotaan pikkunationaistia käyttämällä häntä rasistisen BNP-puolueen (joka on muuten vieläkin olemassa) kokouksissa ja ryöstämällä lähikaupan jota pitää aasialainen mies. Lopussa Shaun kuitenkin irtaantuu Combosta hänen hakattuaan ryhmän ainoa tummaihoisen, jamaikalaisen Milkyn, sairaalakuntoon.

This Is England 86' sijiouttuu ylläripylläri vuoteen 1986, ja lähes koko näyttelijäkaarti on palannut. Ensimmäinen 'traileri' julkaisiin vähän aikaa sitten ja se näyttää erittäin lupaavalta. Yleensä olen ihan periaatteesta jatko-osia vastaan mutta tässä tapauksessa en malta odottaa. Ei tosin voi olla huomaamatta että Skinsissä Cookia näytellyt Jack O'Connell ei taida olla palannut esittämään Pukeytä sarjaversioon. Harmittaa, Pukey oli mun lemppari.

Leffa-aiheessa kun ollaan, kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Aleksis Kiven kadun Pienessä Leffakaupassa. Kaveri on asunut samalla kadulla jo vuoden ja vaikka olenkin kaupan ohi kävellyt lukemattomia kertoja en ole vielä kertaakaan päätynyt sisälle asti. Onneksi tällä kertaa mentiin, oli nimittäin aika älytön valikoima ja erittäin mielyttävät hinnat. Lopulta lähdin tosin vaan kahden leffan kanssa koska olen viimeaikoina käynyt Anttilan dvd-alelaareilla vähän turhankin usein.

Pasolinin Salón eli sodomian 120 päivää-leffan takakannessa lukee seuraavaa: "Shokeeraavaa, brutaalia, provosoivaa ja kylmänrohkeaa Salòa pidetään vielä tänäkin päivänä yhtenä kaikkien aikojen häiritsevimmistä elokuvista, syy miksi se on useimmissa maissa yhä esityskiellossa." Toisin sanoen, mitän tän olisi voinut jättää ostamatta? Olen kuunnellut kauhutarinoita Salòsta niin kauan että on jo aika nähdä itse. Oikeanpuoleinen dvd taas on Gus Van Santin kymmenes ohjaustyö Elephant, joka perustuu vuoden 1999 Columbine-kouluammuskeluun. Olin jo luopua toivosta Elephantin kohdalla, se näytti olevan ihan joka kaupasta loppu niin netissä kuin kaupungillakin, joten tämä oli todellinen löytö.

Kesäloman leffaputki jatkuu seuraavaksi Pedro Almodóvarin Todo sobre mi madrella, huomenna vuorossa Lars Von Trierin Björk-leffa Dancer in the Dark. Muitakin hyviä leffaehdotuksia otetaan ilomielin vastaan.

744 sanaa inceptionista

Jos et ole vielä nähnyt Chistopher Nolanin Inceptionia, niin suosittelisin että lopetat lukeminen tähän. Vaikka leffa olikin tarkoituksella tai tarkoituksemattomasti ennalta-arvattava niin spoilautuminen ei ainakaan paranna kokemusta!

Inceptionin on ohjannut Christopher Nolan, jonka edellisiin töihin lukeutuu mm. Memento ja viimeisin Batman-leffa The Dark Knight. En todellakaan ole mikään toimintaleffojen ystävä, mutta tähän mennessä Nolan on luonut niistä parhaimpia. En ole nähnyt Mementoa vuosiin, mutta muistan tykänneeni siitä aikoinaan aika paljonkin eikä Yön Ritarissakaan ollut oman lajityyppinsä edustajaksi  valittamisen aihetta. Inception on Nolanin seitsemäs ns. kokopitkä elokuvatyö, jota on mainostettu ja hypetetty kuin viimeistä päivää.

Perusideana on aika yksinkertainen. Inceptionissa seurataan "istutuskeikkaa" jonka Dom Cobb (Leonardo DiCaprio) tekee ihmisten unissa salaisuuksien varastelemiseen erikoistuneen ryhmänsä kanssa Saito-nimisen (Ken Watanabe) upporikkaan liikemiehen palkkaamana. Vastineeksi Cobb pääsisi takaisin lastensa luo Yhdysvaltoihin  jonne hän ei ole voinut palata sen jälkeen kun miehen vaimo hyppäsi ikkunasta ja sai dumpattua syyn Cobbin niskaan. Saito haluaa hajottaa kuolemaa tekevän pohatan Maurice Fischerin yrityksen istuttamalla hänen perijäpoikansa mieleen ajatuksen siitä että oikeasti isä olisi halunnut ettei jälkikasvu koita olla samanlainen kuin hän vaan oma itsensä. Jotta ajatus saataisiin kunnolla istutettua, pitää se tehdä kolmessa eri unitasossa. Tasojen ja tasoissa tapahtuvien asioiden selittämisestä tulisi vähän liikaa tekstiä, joten nauttikaa tästä:

Istuessani Tennarin tuoliin olin valmiustilassa. Odotin että Inception tulisi olemaan ihan älyttömän sekava ja että pitäisi koko ajan olla tarkkana kuin porkkana jotta pysyisin mukana. Noh, ei tarvinnut. En ymmärrä miten voi olla niin monia ihmisiä jotka eivät "tajunneet" juonta tai koko leffaa, mielestäni kaikki selitettiin hyvinkin selvästi enkä kokenut missään vaiheessa etten tajuaisi mitä on tekeillä. Siksi Inception ei nousekaan mun suosikkilistoille. 

Nolan ei saanut unileveleitä tuntumaan kovinkaan tärkeiltä asioilta vaan pikemminkin vain pakollisena lisäyksenä, jonka avulla ihan perus actionleffasta saataisiin vähän mielenkiintoisempi ja pystyttäisiin leikkimään tehosteilla. Unitilassa ei ollut mitään unimaista, korkeintan vähän scifiä heitetty sinne tänne. Ainoa jossa koin edes jonkinlaista onnistumista unisettingissä oli limbossa. Unimaailman ja reaalimaailman erotti vain se että toisessa pystyi muokkaamaan portaita ja kokemaan potkaisun aiheuttamat muutokset.

Tietysti spekulointi on aina hauskaa. Jos toden totta olikin niin että koko homma oli unta, niin kenen unta? Cobbin? Saiton? Entä jos koko homma olikin Malin uni hänen omaa kuolemaansa myöten? Mitkä kohdat tapahtui reaalimaailmassa, jos mitkään? Oliko Cobbin toteemi oikeasti se Malin vanha pyörivä juttu vai joku muu, esim. vihkisormus joka katosi aina tietyissä kohtauksissa? Miksi Cobbin lapsilla oli samat vaatteet (muistaakseni) ja näytti lopussa saman ikäisiltä kuin unissa? Voisin keksiä vielä parikymmentä muuta kysymystä. Helpoin teoria on tietysti se, että reaalimaailmassa oltiin Kyotossa, Mobasassa, Pariisissa, lentokoneessa ja lopussa. Ehkäpä Nolanin ideana oli juuri se, että eri ihmiset voivat valita päättelytasonsa? Jos niin haluaa voi ignoorata kaikki kysymykset ja keskittyä vain actioniin. Näin ollen Inceptionin olettaisi tarjoavan kaikille jotain.

Silti ihan tottapuhuen en vaan usko että Inception on tarkoituksella niin monimutkainen kuin mitä siitä koitetaan tehdä. Idea on ihan hyvä ja omaperäinenkin, ei siinä mitään, mutta silti musta tuntuu että Nolan on ihan liian blockbuster-ohjaaja tekemään niin monikerroksista elokuvaa kuin moni näyttää ajattelevan. Tai vaikka ei olisikaan, en luule että hän niin tekisi ainakaan tällaisen jättibudjetilla varustetun leffan kanssa. Tuntuu että Nolan haluaa että yleisö pitää Inceptionia fiksumpana kuin se oikeasti on. Jättämällä asioita auki luodaan mahdollisesti illuusio että kyseisiä asioita on oikeasti ajateltu eikä vaan jätetty auki sen takia ettei niissä oikeasti ole mitään sisältöä.

En tiedä analysoinko liikaa vai liian vähän. Kai se on merkki ihan hyvästä elokuvasta kun se jättää miettimään? Olin silti hieman pettynyt. Nolanin tavaramerkki taitaa olla se että hän keskittyy vain pariin hahmoon jota kehittää pitkälle, mutta jättää pienemmät, ihan yhtä kiinnostavat hahmot täysin heitteille. Käsikirjoituksessa oli toivomisen varaa, erityisesti dialogissa. Esim. se elefanttijuttu oli niin halpa ja typerä. Olisin toivonut että toimintaa ja teppeluita olisi vähennetty itse tarinan hyväksi, mutta se olisi varmasti jo liikaa pyydetti tällaisilta megaleffoilta. Silti, oli Inception toimintaleffaksi ihan hieno, ei vaan mielestäni niin monimutkainen kuin ihmiset näyttää uskovan. Mulholland Drive on hyvä esimerkki (hyvällä tavalla) vaikeaselkoisesta leffasta, Inception ei.

Niin ja pakko sanoa vielä, suorastaan kihisin raivosta lopussa. En voi sietää avoimia loppuja.

profeetta

Kävin viime perjantaina yksin elokuvissa. Kyseessä oli taivaisiin asti kehuttu (96% Rotten Tomatoesissa) Jacques Audiardin Profeetta (Un prophète), joka kertoo tarinan alussa 19-vuotiaan, luku- ja kirjoitustaidottoman Malik El Djebenan (Tahar Rahim) kuudesta vuodesta vankilassa. Näiden vuosien aikana hän oppii kaiken mitä rikosmaailmasta on opittavaa. Malik tekee töitä korsikalaisille ja varsinkin ryhmän pomolle, César Lucianille, joka järjestää hänelle vapaapäiviä joiden aikana Malikin tulee hoitaa vaihtelevia keikkoja Lucianin puolesta. Loppua kohden Malik alkaa käyttää taitojaan omiin tarkoitusperiinsä ja pääsee eroon Lucianin otteesta.

Rahimin ja koko muun näyttelijäkaartin roolisuoritukset on ihan uskomattomia, ja leffan aikana tuli samanlainen fiilis kuin Langalla-sarjaa katsoessa - meinasin koko ajan unohtaa että kyseessä oli näyttelijöitä, eikä dokumentti. Harvoin oikeasti näkee näin laadukkaita leffoja, varsinkin sellaisia joiden juoni ei päältäpäin kuulosta kovin erikoiselta. Muista vankilaleffoista eroten pääosassa onkin henkilöt, ei väkivalta tai poliittiset viestit. Omalta osaltaan autenttisuutta varmaankin auttoi se, että Audiard palkkasi entisiä vankeja neuvojiksi ja ekstroiksi. Kaikki asiat koko elokuvassa oli niin uskottavia etten epäillyt mitään hetkeäkään.  Kuvaus on karua mutta kaunista, ja musiikkia on juuri sopivan vähän.

En totta puhuen voi suositella Profeettaa liikaa. Käykää katsomassa, lupaan ettette tule pettymään. Ihmetyttää kyllä vieläkin miten Oscareissa ei tullut voittoa... Menen katsomaan El secreto de sus ojosin kunhan se Suomen teattereihin päätyy, mutta Valkoisen nauhan ja nyt Profeetan nähneenä en voi kuin ihmetellä voittajavalintaa.

a single man + oscars

A Single Man on nyt vihdoinkin nähty. Uskomatonta kuinka hyvin tätä leffaa on suojeltu, yhtäkään versiota ei nimittäin ole leakannut nettiin. En edes muista milloin viimeksi on käynyt näin. Noh, itse olisin mennyt joka tapauksessa teattereihin(kin).

Tom Ford on ollut musta aina ihan älyttömän liikkis ja rakastan sen töitä Guccilla ja YSL:lla, eikä tämän ihka ensimmäinen ohjaustyökään pettänyt. A Single Man on koskettava, lämminhenkinen ja ihan mielettömän upea leffa, enkä voi sitä tarpeeksi suositella. Colin Firthin näytteleminen vie sanattomaksi, varsinkin puhelinkohtauksessa. Oikeastaan kaikki näyttelijät ovat ihan huippuja, vaikka Nicholas Hoult (Skinsin Tony) kuulostaakin vähän hassulta jenkkiaksenttinsa kanssa, ainakin verrattuna sen täydellisesti hallitsevaan Matthew Goodeen. Myös espanjalainen supermalli Jon Kortajarena tekee yllättävän hienon suorituksen Carloksena.

Harmittaa älyttömästi ettei A Single Man kerännyt enemmän Oscar-ehdokkuuksia. Firthkään ei luultavasti voita ja Abel Korzeniowskin jumalaisesta musiikista olisi mun mielestä pitänyt tulla ehdokkuus, samoin kuvauksesta. Värien vaihtuminen ja jokaisen pienen ykistyiskohdan tarkkuus olivat mahtavia. 1960-luvun alkuun sijoittuvan leffan asujen ja sisustuksen autenttisuudesta huolehti sama tiimi joka luo Mad Menin maailman, mikä selittää virheettomyyden. Hesarin Nyt-liitteessä annettiin pientä kritiikkiä steriiliydestä, mutta omasta mielestäni sitä ei todellakaan ollut liikaa. Olisi esimerkiksi tuntunut oudolta jos Georgen talo ei olisi ollut niin yltiömäisen siisti. Samoin hänen harmaat työ- ja luokkahuoneensa kuvastivan mun mielestä Georgen mentaliteettiä. Ehkä olen puolueellinen Tomppa-rakkauteni kanssa, mutta musta ihan oikeasti tuntuu että vain muotisuunittelijalla tajuaa kuinka tärkeitä hahmojen vaatteet, tavarat, ja tilat joissa he oleskelevat ovat. Toisaalta tuntuu ettei Ford saa ihan ansaitsemaansa kiitosta kenties juuri muoti-taustansa takia.

Niin ja en kyllä meinannut uskoa silmiäni kun George asteli työhuoneeseensa. Sohvalla istui Richard Buckley, Fordin miesystävä viimeisen 23 vuoden ajan. Vaikka kohtaus kesti noin sekunnin, ei siitä valkoisesta pehkosta voinut erehtyä.

Oscarit ovat tosiaan tänä aamuna Suomen aikaan, itse ajattelin herätä vähän jälkeen viiden niitä katsoman, wish me luck....... Toivon että Hurt Locker voittaa kaiken ison, Firth tietenkin parhaan miespääosan ja kuka tahansa muu paitsi Sandra Bullock parhaan naispääosan. En ole nähnyt Blind Sidea muttei tarvitsekaan, Bullock ei vaan yksinkertaisesti ole Oscarin arvoinen. Olisin superiloinen jos Carey Mulligan voittaisi An Educationista (aivan ihana leffa loppua lukuunottamatta, suosittelen) mutten oikeastaan näe sen tapahtuvan... Sivurooleihin toivon ja uskon Christoph Waltzia IB:stä ja Mo'Niqueta Preciousista. Kävin katsomassa Preciousin eilen ja olin kyllä mukavasti yllättynyt. Ainoa mistä en pitänyt oli ne haaveilukohdat.

Ulkomaisista leffoista ei totta puhuen taida olla kuin kaksi voittajavaihtoehtoa, Michael Haneken Das Weiße Band ja Jacques Audiardin A Prophet. Itselläni ei ole niinkään väliä kumpi voittaa vaikken olekaan nähnyt kuin ensimmäisen. A Prophet vaikuttaa hienolta, en jaksa odottaa että vihdoin nään sen teattereissa. Animaatio-sarjan voittajaksi veikataan vahvasti Upia, ja olen samoilla linjoilla. En pitänyt siitä ehkä iha niin paljon kuin monet muut, mutta olen silti iloinen jos se voittaa.

En ihan ymmärrä miksi parhaan elokuvan pysti on jaossa 10 elokuvalle. Ei tämä niin hyvä vuosi ollut. District 9:n ja Blind Siden olisi suoraan voinut jättää pois, Up ei tule koskaan voittamaan eikä niin ikään Up in the Air tai A Serious Man, josta kyllä tykkäsin paljon.

Sormet vaan ristiin nyt ettei Avatar voita muuten kuin teknillisissä kategorioissa.

out at the pictures

Mun usko elämän hyvyyteen on jälleen palautunut. A Single Man tulee Suomen teattereihin 5.3.2010! Olin niin varma että sitä ei täällä nähdä, mutta kerrankin ihanaa olla väärässä. Oon odottanut tän näkemistä siitä lähtien kun siitä kuulin. Oikeesti, Tom Ford, Julianne Moore, Matthew Goode, Colin Firth ja Nicholas Hoult yhdessä on aika päräyttävä yhdistelmä. Lisätään vielä Abel Korzeniowskin täydellinen musiikki (en voi USKOA että se ei saanu Oscar-ehdokkuuta...) niin on kasassa on vähintäänkin must-see. Vaikka en ookkaan itse leffaa vielä nähnyt (koska sitä ei ei oo löytynyt netistä....) niin oon älyttömän ilonen että Colin Firth sai ehdokkuuden parhaasta miespääosasta.

Kaikki Oscar-ehdokkuudet ilmoitettiin tänään, ja oon ihan tyytyväinen. Jäi kyllä harmittamaan ettei Melanie Laurent saanut ehdokkuutta Inglourious Basterdsista, vaikka totta puhuen osasin vähän niin odottaakin. Vielä suolana haavoihin Penélope Cruz on ehdolla Ninestä... No eipä voi mitään, onneks Christoph Waltz sai sentään ansaitsemansa Hans Landan roolista. Oon myös erittäin tyytyväinen että Kathryn Bigelown The Hurt Locker sai kaikki tärkeät ehdokkuudet, on nimittäin niin hyvä leffa etten voi tarpeeksi suositella. Tosin kiitos Finnkinon se pyörii vain kerran päivässä ja joko keskipäivällä tai lähempänä keskiyötä.

En kyllä ihan tajua miksi District 9 on kilpailussa parhaan elokuvan pystistä. Olihan se ihan ok, mutta pliis. Loppuosa oli pelkkää actionräiskintää mikä vei kaiken huomion siltä mahdolliselta poliittiselta viestiltä. Pelkään pahoin että Avatar voittaa kyseisen tittelin, mikä kyllä lievästi vituttaisi. En ole vielä itse nähnyt elokuvaa, joten ei ehkä pitäisi arvostella, mutta tiedän juonen ja se ei todellakaan ole Oscar-materiaalia.