keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

klaxons: echoes


Echoes on eka sinkku ja avausbiisi elokuun lopulla ilmestyvältä Surfing the Void-levyltä, joka on vuonna 2007 ilmestyneen Myths of the Near Futuren odotettu seuraaja. Klaxons tuskin tarvitsee suurempia esittelyjä, esikoislevyä ympäröineelle hypelle on vaikea löytää vertaistaan ja luotiinhan bändin ympärille ihan oma genrensäkin, nu rave. Voi niitä aikoja. Tunnustuksen paikka: olin kolme vuotta sitten ihan mieletön Klaxons-fani ja vieläkin kaapista löytyy niin julisteita kuin Klaxons Are Kunts-paitakin. Tottapuhuen Myths of the Near Future alkoi pitkästyttää kovalla kädellä viimeistään seuraavana vuonna ja oma kopioni on pölyttynyt levyhyllyssä siitä asti. Aloin jo epäilemään että saadaanko uutta levyä ollenkaan, mutta tässä sitä esimakua nyt olisi.

Edellinen uusi sinnku Flashover ei vakuuttanut mua tippaakaan, mutta Echoesissa on jo paljon selvemmät linjat. Siinä missä Flashover pomppi ympäriinsä Echoes etenee aika kaavamaisesti ja on paljon helpommin lähestyttävä. Ei Echoes mitenkään mindblowing ole, mutta ehkä Surfing the Void tulee olemaan ihan menettelevä. Silti olisin toivonut jotain vähän uutta ja erilaista, varsinkin kolmen vuoden tauon jälkeen luulisi että debyytin viboista oltaisiin jo päästy eroon. En halua että tästä levystä tulee mikään Myths of the Near Future osa kaksi.



Echoesin voi ladata vaikkapa Hype Machinesta.

o canada pt. 3


 Niskaan sattuu, jalkoihin sattuu, päähän sattuu ja tuntuu että korvakäytävässä olisi vuvuzelakonsertti. Toisin sanoen eilisen tuplakeikkailu, Arcade Fire ja Japandroids, suoriutuivat tehtävästään erinomaisesti. Yksityiskohtaisempia selostuksia keikoista varmasti löytyy muualtakin joten en siihen jaksa mennä, mutta parista jutusta haluan silti kirjottaa.

Ihan ensimmäiseksi pakko sanoa etten voi uskoa kuinka l a m e yleisö Arcade Firessä oli. Ehkä mun paikka oli vaan huono  (olin lavan edessä, en portailla), mutta varsinkin mun edessä ja vierellä olevat tytöt näytti siltä että olis mielummin missä vaan muualla. Menee semisti fiilis jos mulkoillaan heti jos vähän innostuu! Toinen miinuspiste tulee siitä kuinka suuri osa settilistasta oli uusia biisiä koska a) Suburbs ilmestyy vasta yli kuukauden päästä b) murto-osa ihmisistä oli kuullut niitä aiemmin c) ne ei ole niin hyviä kuin vanhemmat biisit. Tosin täytyy kyllä myöntää että Month of May jota alunperin suorastaan inhosin toimi yllättävän hyvin livenä. Olisin silti mielelläni vaihtanut puolet kuudesta uudestä biisistä Antichrist Television Bluesiin, My Body Is A Cageen ja Laikaan. Niin ja Wake Up meni vähän hukkaan avausbiisiniä. Mutta en siltikään halua valittaa, kuulin kaikki mitä halusin ja paikkana Senaatintori oli ihan mahtava. Ehkä oli turha odottaa tältä Glastonburyn vuoden 2007-keikan tasoa.


Arcade Firestä matka jatkui Kuudennelle Linjalle Japandroidseja katsomaan, ja jos korvat eivät vielä Senaatintorin jälkeen olleet hellänä niin Japsit kyllä pitivät huolen että seuraavalle keikalle taidan muistaa korvatulpat. Settilista koostui ylläripylläri aika pitkältki ainoasta kokopitkästä eli Post-Nothingista ja parista muusta sinkusta. Oon kyllä vähän pettynyt ettei Racer-X:ää kuultu! Muuten kyllä tykkäsin paljon enemmän kuin levyä kuunnellessani. Fiilis oli parempi kuin Arcade Firessä eikä edes rumpujen hajoilu ja muut tekniset ongelmat haitanneet liikaa. Kaikin puolin (Y):n arvoinen keikka eikä kauhukuvani toteunut mikä on aina mukavaa.

Nyt menen nukkumaan univelkoja pois, hyvää yötä.

© kuva

lauantai 26. kesäkuuta 2010

yk hate ja guys eyes

Haluaisko joku selittää mulle logiikan YK:n ikärajojen takana koska mulle ei ole ihan avautunut.... Jo aikaisemmin hehkuttamani Pantha du Prince keikka 10.7. on k-22 ja just ilmotettu YACHT k-19. Toisin sanoen mulla ei taida olla asiaa kumpaankaan. YACHT ei ole koskaan kuulunut mihinkään lempparibändeihini enkä vedä tästä mitään itkupotkuraivareita mutta live olis silti ollut kiva. PdP:n missaaminen taas ärsyttää kyllä ihan kiitettävästi. Nooh mutta, ehkä pitäis vaan suhtautua positiivisesti ettei mikään mun ultimate suosikki ole heittämässä siellä k-55 keikkaa ainakaan lähitulevaisuudessa.

Ettei tää entry olis pelkkää valitusta niin alla on Animal Collectiven erittäin riding the chill wave- vibainen uus video Guys Eyes:


Ihanainen Geologist aka Brian Weitz surffikaupan myyjänä ja kesäfiilistä, mikäs sen parempaa.

torstai 24. kesäkuuta 2010

no age

Losilainen noiseduo No Age on ehkä mun lempibändi, ainakin kun kyse nuoremmista yhtyeistä. Kahden vuoden takainen Nouns hipoi täydellisyyttä, se on mun last.fm:n soitetuin albumi ja yks mun suosikkileyjä koskaan. Niinpä onkin varmaan tarpetonta koittaa sanoin kuvailla kuinka innoissani olin kun näin tänään uutisen uudesta levystä! Nimi on Everything in Between ja se pamahtaa maailmaan 28.9. Biisejä on 13 eli yks enemmän kuin Nounsilla, joista Depletion on luultavasti sama joka kuultiin jo alkuvuodesta Daytrotter-sessiossa.  Kitaristi Randyn mukaan viba tulee olemaan aika samantyyppinen kuin viime syksynä ilmestyneessä Losing Feeling EP:llä, mikä sopii mulle paremmin kuin hyvin.

Tutustuin No Ageen alunperin Vicen haastattelun myötä tasan kolmen vuoden takaisessa The Noxious Fumes Issuessa. Lehdestä mulla ei ole kovin paljoa sanottavaa, laatu on tippunut alamäkeen nopeammin kuin kerkee sanoa hipstershit eikä mulla ole ollut intressejä keräillä issueita enää pariin vuoteen. Mutta ei nyt saa silti täysin dissailla, löysin sentään Vicen kautta No Agen lisäksi esim. Deerhunterin ja Black Lipsit.

DSC_0119

Elämäni katkerinpiin hetkiin kuuluu se, etten päässyt No Agen tähän mennessä ainoalle Suomen keikalle vuonna 2008. Koitin lahjoa silloin Kuudennella Linjalla blokkarina töissä olleen serkkuni päästämään mut jostain salaovesta mut harmillista kyllä tämä suunitelma ei koskaan nähnyt päivänvaloa. Ehkäpä maailmankaikkeus olis mun puolella ja seuraava kiertue ylettyis Helsinkiin asti. Siihen asti elokuinen Venäjä alkaa kuulostaa erittäin kutsuvalta.

Tähän loppuun vielä pari mun lempparibiisiä:


 

 



tiistai 22. kesäkuuta 2010

at last

DSC_0110

Ahh, nyt voin taas hengittää vapaasti. Olipa kyllä tässäkin ennakkotilaamisessa järkeä kun lippuja sais Tiketistä vieläkin ja kaiken lisäksi tää ei edes ole mikään ultasuperexclusive vaan ihan perus lippu.fi.... Mutta en valita, tuli sentään perille ja vielä ajoissakin! Kuulostaa kyllä ihanalta että portit (aidataankohan koko Senaatintori vai miten tää toimii?) aukee 18.00 ja muistaakseni luin että Arcade Fire alottaa vasta 20.30. Tulee kyllä pitkä päivä kun ton päälle vielä Kuudennelle Linjalle kattomaan Japandroidsia.


In other news, Healthin Disco2 ilmestyi iTunesissa ja sitä voisi nyt tilata netistä pakettina jossa olis kahen levyn vinyyli, juliste, 12 bonusremixii ja latauskoodi hintana ilahduttavat 14 euroa. Edellisen levyn Get Colorin tilasin samaisesta SlangStoresta kolmella kympillä ja paketissa oli mukana t-paita, kangaskassi, iso kasa tarroja, pinssejä, juliste ja tietty vielä vinyyli. Saksalaiset on aina niin mukavia. Ainoa syy miksei tilaus ole jo matkalla on se että tykkään ostaa levyni levykaupasta enkä netistä. Pitänee kysyä Stupidosta tai Äksästä millasina versioina niille on Disco2 tulossa.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

oksu


Tää NME:n arvio tiivistää hyvin mun mielipiteen Uffien kolme vuotta liian myöhään ilmestyneestä debyytistä Sex, Dreams and Denim Jeans. Uffie on ranskiselektron kuningatar, joka nousi jonkinlaiseksi hypeilmiöksi vuoden 2006 paikkeilla Pop the Glock-sinkulla joka tämän levyn myötä julkaistaan jo neljättä kertaa. Ainoa Uffien tuotos josta voin sanoa edes vähän tykkääväni on Justicen The Partylla feattaus, joka sekin kuuluu Justicen heikompiin biiseihin.

 Myönnettäköön etten kuunnellut Sex, Dreams and Denim Jeansia kokonaan läpi, mutta halusin säästää mielenterveyteni edes kutakuinkin. Jos jotain positiivista pitää sanoa niin SebstiAnin tuottama Difficult voisi toimia ihan hyvin instrumentaalisena.

Hirvein cover jonka olen kuullut pariin vuoteen fyt:

perjantai 18. kesäkuuta 2010

expo 86

 Lokakuun alussa Tavastialla keikan heittävä Wolf Parade julkaisee uuden levynsä Expo 86 11 päivän päästä.  Streamaustrendin osallisina koko levy on kuunneltavissa bändin MySpacessa. Edellinen levy, 2008 ilmestynyt At Mount Zoomer oli mulle yksi sen vuoden lemppareista ja Spencer Krugin toinen bändi Sunset Rubdownkin on korvaa mielyttänyt ihan kiitettävästi. Eli toisin sanoen odotuksen uuden levyn kohdalla olivat korkealla.

Expo 86:lta julkaisiin jo aikaisemmin kaksi biisiä, What Did My Lover Say? ja Ghost Pressure, josta itsekin kirjoitin pari sanaa. Sanoin jo silloin että Susiparaati näyttää jatkavan aika samalla tiellä kuin aiemmillakin levyillä, ja olen edelleen samaa mieltä nyt koko levyn kuultua. Toisaalta Wolf Paraden soundi ja varsinkin Krugin ääni on niin tunnistettava että että ihan eri suuntaan meno olisi ollut vähintäänkin outoa. Kuitenkin Expolla on jotenkin enemmän noisea, Mount Zoomerilla tutuksi tulleet koukut ja melodiat on jääneet vähän taka-alalle. Noisen ystävän tämä sopii kyllä oikein mainosti. Tän levyn perusteella voisin alkaa harkita sitä lokakuun Tavastiankeikkaa tosissani, jäi sen verran harmittamaan se edellinen jonne en päässyt ikärajan takia.

tiistai 15. kesäkuuta 2010

uutta arcade fireä

Arcade Firen elokuun alussa ilmestyvältä The Suburbs-levyltä on tullut kuunneltavaksi kaksi uutta biisiä, Ready to Start ja We Used to Wait. Jälkimmäinen on BBC:n Zane Lowen mukaan ensimmäinen sinkkulohkaisu ainakin Britanniassa. En ollut hulluna ensimmäisiin Suburbsin biiseihin, eikä nämäkään saa mua odottamaan mitään Funeralin tai Neon Biblen kaltaista. Silti tykkään näistä uusista vähän enemmän, ainakin ne on parempia kuin Month of May.



Enää alle kaksi viikkoa Senaatintorin keikkaan, en millään jaksa odottaa! Näin jo painajaista jossa  vedin kännit jonka seurauksena unohdin mennä, ahdistaa...

Bonuksena Klaxonsin kakkoslevyn kansi. Mitä tästä nyt sanoisi.......


maanantai 14. kesäkuuta 2010

nostalgiapuuska

Aluksi kai pakko myöntää yksi asia. Olen syntynyt 90-luvulla, ja aitoa nostalgiaa mulle on Manic Street Preachersin kokoelmalevy Forever Delayed joka ilmestyi 2002, minkä vuoksi tän entryn otsikko saattaa olla hieman harhaanjohtava. Having said that, herkässä 15 vuoden iässä koin suuren brittikasari/ysäri-innostuksen, josta muistuttaa edelleen The Smiths ykkössija mun last.fm-listoilla. Näihin aikoihin lemppareita oli Smithsin lisäksi varsinkin The Clash, Stone Roses, Joy Division ja jossain määrin jopa Happy Mondays. Morrissey oli jumala ja kaiken yläpuolella, vaikka harmikseni täytyykin sanoa että herran arvostus tippui huomattavasti sen jälkeen kun olin käynyt keikalla eikä uusin levy iskenyt yhtään.

Ehkä nyt pääsisin asiaan asti. Oon kuunnellut viime viikkoina niin montaa bändiä/levyä josta tulee juuri nämä lievän teiniangstin varjostamat vuodet mieleen että on vähän itseäkin alkanut ihmetyttää. Esimerkiksi Tame Impalan Solitude Is Bliss-biisi, josta kirjoitin jo aikaisemmin, tuo ainakin mulle mieleen Stonen Rosesin s/t:n ja varsinkin She Bangs The Drumsin. Tiedä sitten johtuuko se vähän samantyyppisestä kertsistä vai mistä, mutta heti ensikuulemalta Ian Brownin ääni alkoi soida päässä.


Toinen aikamoisella nostalgia-aallolla ratsastava on Wild Nothing, joka on virginialaisperäisen Jack Tatumin sooloprojekti. Vähän aikaa sitten ilmestynyt debyyttilevy Gemini on kerännyt jos jonkinmoista kiitosta, ja itselläkin se on ollut kuuntelussa. Kerkesin jo lupaamaan itselleni että vähennnän tällasen ns. dreampopin kuuntelua kun se alkaa tulla jo korvista, mutta Geminille oli pakko antaa periksi. Biisit ovat superaddiktoivia, joskin vähän toistavia. Samanlaisuudet kappaleiden välillä voi tosin laittaa myös jatkuvuuden piikkiin, missä Gemini onkin erittäin vahvoilla. Saattaa olla että tässä nostaa entinen The Smiths-fanityttö taas päätän, koska suurin osa levyn raidoista olisi ainakin kitaransa puolesta voinut sijoittaa suoraan 80-luvun Manchesteriin.







Uusnostalgiasta ei voi puhua mainitsematta Ariel Pink's Haunted Graffitin uutta Before Today-levyä, jolla Ariel kumppaneineen taitaa vihdoin pamahtaa maailmankartalle ja pois makuuhuoneestaan. Kehuja on sadellut joka suunnasta enkä ainakaan vielä ole törmännyt yhteenkään kielteiseen arvosteluun. Itse en oo ihan niin villinä kuin muut, vasta pari biisiä on noussut tiheämpään kuunteluun. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla mulla oli vähän sama tunne kuin aikanaan Cut Copyn kanssa; liikaa lainattua ja tekovanhaa, melkeinpä kaikki biisit kuulosti vähän teennäisiltä ja ärsyttäviltä. Nyt levy on  kuitenkin avautunut jo vähän enemmän. Before Today on täynnä niin montaa lajityyppia ja aikakautta että se kuulostaa jo modernilta. Milloinkaan aikaisemmin ei olisi ollut mahdollista tehdä levyä jossa yhdistyy musiikkia 60-luvusta 2000-luvulle. Silti ei tämä ainakaan vielä oo mun vuoden lempilevyjä vaikka potentiaalia on. MJ-vibainen Beverly Kills ja Can't Hear My Eyes iskee kyllä.





ariel pink - can't hear my eyes from hilikus on Vimeo.


PS. Bloggerin superhienon uuden layoutjutun innostamana uusi ulkoasu, jee! Teen uuden headerin kun jaksan kerkeän.

lauantai 12. kesäkuuta 2010

suckers

Jos joku saa mut epäileväksi bändin taidoista, niin se että kyseistä yhtyettä kuvaillaan brooklyniläiseksi, vähän experimentaliksi indiepopiksi. Lisätään päälle vielä näppärä nimi, epätavallinen levynkansi ja hype joka on räjähtämäisillään kuin Eyjafjallajökull konsanaan, niin on kasassa paketti johon koskisin korkeintaan pitkällä tikulla kumihanskat kädessä. Suckersissa yhdistyy kaikki edelläoleva enkä voisi olla enempää rakastunut.


Ensimmäinen pitkäsoitto Wild Smile ilmestyi viime tiistaina Les Savy Favin basistinakin tunnetun Syd Butlerin Frenchkiss Recordsilla, joka on vastuussa myös esim. Local Nativesin, The Dodosin ja Passion Pitin levyjen julkaisusta. Oon huono kuvailemaan musiikkia kunnolla, mutta jos olisi pakko niin sanoisin että Wild Smile kuulostaa vähän White Denimin ja Yeasayerin sekoitukselta. Eli erinomaiselta.

Koko levyn voi kuunnella alempaa, suosittelisin erityisesti jo EP:llä kuultua It Gets Your Body Movin'ia ja A Mind I Knowia. Oikestaan koko levy on kyllä aika tasaisen hyvä, vaikea valita lempparia!
 



                           


Stupidon jäbät jos luette tätä joskus niin hankkikaa tää vinyylinä mahd. nopeasti. I will come running.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

on your video, video post

Tänään näki päivänvalon kaks musavideota, joista ensimmäisessä on huono biisi mutta masee video ja toisessa täysin toisinpäin. Lady Gagan Alejandroa on odotettu kuin kuuta nousevaa, ja kun pari viikkoa oli jo laskettu minuutteja on se nyt vihdoinkin ulkona. Healthin USA Boys taas ilmaantui ilman sen suurempaa uutisointia ja eikä video olekaan mitenkään erikoinen.

Oon kuullut Lady Gagalta viisi kappaletta, eikä yksikään niistä ole ollut tunteita herättävä tai mitenkään muutenkaan kovin mielenkiintoinen. Alejandro ei todellakaan ole mikään poikkeus vaan junnaa paikallaan ja on muutenkin ihan perus popbiisi ilman sen kummempia erikoisuuksia. Silti Gaga on musta tyylikäs, parempi ainakin kuin Katy Perry, Ke$ha tai joku muu vastaava superärsyttävä. Ei myöskään varsinaisesti satuta että Gagan stylistinä ja jokapaikanmuotihöylänä häärii Nicola Formichetti, joka on coolein jäbä jonka tiedän.






Alejandron on ohjannut valokuvaaja Steven Klein, jolle tää oli eka kerta videokameran takana. Klein on yksi tämän päivän tunnetuimmista muotikuvaajista, jonka cv:stä löytyy kaikki Vogue Italiasta Britney Spearsin levynkanteen. Koko Alejandro onkin erittäin pitkälti Kleinin tyyliä, ja tuo epäilyttävästi mieleen W:n vuoden 2009 syyskuun Academy-editorialin... Lievästi kyllä ärsyttää Gagassa se, että kaikki on niiiin ylidramaattista ja taiteellista, mutta musiikki on niin perussettii kun vaan voi olla. Ei ihan sovi yhteen.

Puhuttaessa asioista jotka eivät kuulu yhteen, alla on Healthin uus video USA Boysille:





HEALTH - USA BOYS from City Slang on Vimeo.


Oikeesti, mitä vittua. USA Boys on ihan älyttömän kova biisi ja odotan Disco kakkosta melkeen enemmän kuin Panda Bearin Tomboyta mutta siis tää video..... Ihan kuin kaikki mitä vihaan Skinsissä olisi survottu yhdeksi musavideoksi. Ainoa toivoni on että tää on vaan ironinen läppä. Tykkään tästä kyllä ulkonäöllisesti, jo Die Slown videossa nähty päällekkäin editointi näyttää edelleen siistiltä, mutta muuten en tykkää mistään. Tällanen musavideo vaan ei kuvasta Healthin musaa yhtään, niiden videoiden pitäs olla mielummin We Are Waterin tyyppisiä kuin tämän kaltasia.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

baftas

Mun piti kirjottaa jostain ihan muusta, mutta BAFTA-awardist nousi nyt ensimmäiselle sijalle tärkeässä tärkeysjärjestyksessäni. BAFTA aka British Academy of Film and Television Arts on siis brittiversio Oscareista ja Emmyistä, eli se kaikista halutuin ja siistein palkinto. Leffojen saralla pystit jaettiin jo helmikuun lopulla, ja voittajien joukossa oli esmes The Hurt Locker, Up, Colin Firth joka voitti parhaan  miespääösa A Single Manista ja Carey Mulligan joka pokkasi parhaan naispääosan An Educationista.

Eilen oli telkkarin vuoro, ja pakko nyt päästä vähän purkamaan. Oksennus nousee kurkussani kun vaan ajattelenkin että Ant & Dec voitti parhaan viihdyttäjä pystin Stephen Fryn nenän edestä. Hyi. Samoiten olisin toivonut että Simon Bird The Inbetweenersistä tai David Mitchell Peep showsta olis voittanut parhaan koomikon mutta se meni Peter Capaldille, joka näytteli Skinsissä Sidin isää.

Ei kaikki palkinnot sentään menneet väärään osotteeseen, viime vuoden ehdoton uusi suosikkisarjani Misfits voitti parhaan draamasarjan ja ihanaakin ihanampi The Inbetweeners sai ainoan yleisön äänestämän pystin, jättäen taakseen megaohjelmia kuten Britain's Got Talent ja X Factor.



E4:n sarjoissa on aina paras musiikki, tosin tän Liarsin ois voinut laittaa ihan tunnariksikin. Misfits kertoo ryhmästä ASBO-nuoria jotka joutuu yhteiskuntapalveluun. Ekana päivänä tulee friikki raemyrsky ja mikään ei ole enää entisensä, dun dun dun... Idea kuulostaa naurettavalta ja surkealta, mutta jotenkin se vaan toimii ihan älyttömän hyvin. Kaikista parasta on tietenkin Nathanin huumorintaju ja ikuiset vittuilevat kommentit, sekä se ettei Misfitsissä todellakaan lässytetä missään vaiheessa.

Mun lemppari kaikista ns. teiniohjelmista ever on The Inbetweeners, joka on hauskin ja realistisin sarja mitä oon katsonut varmaan koskaan. Skinsissä etc ärsytti varsinkin nyt tokassa sukupolvessa se ettei mihinkään voinut edes semisti samaistua ja koko juoni alkoi liidellä vähän turhan korkealla. The Inbetweeners sopii mun kaltaselle nörtille kuin nakki silmään ja läpät on ihan parhaita.











Ahhh onneks kolmoskausi on jo tulossa!

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

yksin on jees

Nyt sitä ollaan siten virallisesti kesälomalla, aikaa on vaikka muille jakaa ja seuraavat suuremmat suunitelmat osuu vasta kuukauden lopulle. Ens viikolla on tosin vuorossa jokavuotiseksi muodostunut noin 12 tunnin Taru Sormuseten Herrasta extended edition-maratoni että pääsee välillä ("välillä") oikein kunnollla nörttäilemään.

Ideana on silti viettää aikaa pitkälti chillaillen itseni kanssa, ja tähän on löytynyt täydellinen teemabiisikin:


Aussilaisen Tame Impalan esikoislevy Innerspeaker pamahti ilmoille toukokuun lopulla jonkinlaisen hypen saattelemana. Tai no, jos hypeä ei vielä aiemmin ollut niin eiköhän P4K:n Best New Music-leima hoida senkin. Tottapuhuen tota ekaa sinkkua lukuunottamatta Innerspeaker ei oo avautunut ihan täysin enkä oo aivan niin innoissani kun ehkä voisin olla, psykededeelinen musa ei oo  mun lempparia yleensäkään mutta Solitude is Bliss kolahtaa kyllä. Tosin Kevin Parkerin vokaalit  kuulostaa välillä John Lennonilta melkeen ärsytykseen asti. Ei peli silti menetetty ole, pitää vaan kuunnella vielä pari kertaa läpi että pysyn muodostamaan kunnollisen mielipiteen. Video on kuitenkin hieno ja sanoma erinomainen. (Y)

torstai 3. kesäkuuta 2010

powa powa


Kanyen uuden levyn Good Ass Jobin kansi on julkastu, jipii! Oon niin superinnoissani tästä levystä koska a) tää täydentää kolmen ekan levyn sarjan b) autotune on unohdettu c) eka sinkku Power on oikeesti hyvä.


Ahh, kirjaimellisesti musiikkia korville. Ei mulla nyt suoranaisesti ole mitään 808s & Heartbreakia vastaan mutta ei siitä oo vastusta ekoille levyille. Powerissa on vähän sama fiilis kun College Dropoutin ehkä parhaassa biisissä Jesus Walks, mikä sopii paremmin kuin hyvin.

 

Kaikki turha twiikkaus ja pop-vibat on vaihdettu rosoisempaan ja vähän yksinkertaisempaan, siitä peukku. Lyriikatkin on taas melkeen College Dropoutin tasoa, mikä on mahtavaa. Niin ja mikään ei ole ihanampaa kuin kuorohuutaminen.

Kuuntelen sikkevähän rappia (en ole edes varma kirjoteaanko se suomeks räppi vai rap....) paitsi perus Wu-Tang Clania, vanhaa Nasia ja Kanyee mutta jotkut jutut vaan kolahtaa niin kovaa. Power on just mun tyylinen ja voin vaan toivoa että koko levy on yhtä tasokasta. Pakko vielä sanoo loppuun että en vaan tajua miten joku ei voi tykkää Kanyesta ihmisenä, niin liikkis. :--(

edit!!

Vähän päälle minuutti toisesta uudesta biisistä Monsterista on löytänyt tiensä internettiin! Täs feattaa Rick Ross ja kovalta kuulostaa.


keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

four tet

Kun Flown tämän vuoden ensimmäiset esiintyjät ilmoitettiin, jäi mieleen yksi nimi mikä ei ollut ennestään kovin tuttu mutta silti tietoisuuteeni Burialin kautta päätynt. Jäbän nimi oli tietenkin Four Tet, jonka seitsemäs kokopitkä There Is Love In You ilmestyi viime tammikuussa. Jälleen kerran pitänee mainita ettei ambientelektro todellakaan ole mun ominta alaa, vaikka edellämainittu Burial onkin aika kovassa soitossa. Joka tapauksessa Four Tet iski kuin nakki silmään.


Four Tet eli Kieran Hebden tuli alunperin tunnetuksi post-rock-bändi Fridgestä, joka ei tottapuhuen sano ainakaan mulle mitään. Vuodesta 1998 Hebden on julkaissut musaa myös Four Tetin nimen alla, ja niin omia biisejä kuin remixejäkin on tullut ihan kiitettävästi. Varmaan kaikista siistein juttu on just Burialin kanssa yhdessä tehdyt Moth ja Wolf Club, joista varsinkn ensimmäinen on 9,02 minuuttia silkkaa euforiaa.


Shaking and crying.

Ei pidä kuitenkaan luulla ettei Four Tet pärjäisi omillaan, vaikka se eroaakin ylläolevasta aika paljonkin. Ostin There Is Love In Youn vähän heräteostoksena Berliinissä kun Woodsin Songs of Shame LP oli odotettua halvempi eikä Flying Lotusta kyseisestä levykaupasta löytynyt. Minä yhdistettynä rahaan ja levykauppaan ilman tiettyä etukäteenmietittyä kohdetta saattaa välillä johtaa kyseenalaiseen lopputulokseen (Feadzin Happy Meal EP on pyörinyt soittimessa ehkä kerran), mutta tällä kertaa ostopäätöksestä jäi käteen vaan erinomainen levy ja hyvä mieli.

Jotenkin en osaa edes sanoa mikä There Is Love In Youssa on parasta. Se vaan on niin hieno. Minimalismi, loopit ja tumma semisti hihhulitranssimeno vaan osuu suoraan kylmään ja kovaan sydämeeni. Varsinkin ekat biisit Angle Echoes ja Love Cry sekä vikat Plastic People ja She Just Likes To Fight saavat ilon kyynteleet vierimään poskillani. Kuunnelkaa.