i'm new here

Täytin sunnuntaina 19 vuotta. Ikäkriisin pauloissa päätin, että on vihdoin aika antaa periksi itselleni ja aloittaa Tweettaus. Tili on löytynyt jo pari vuotta stalkkaustarkoituksiin, mutta musta tuntuu että Facebook-kaverini eivät niinkään arvosta spämmäystäni, joten Twitter on se luonnollinen seuraaava askel tielläni asioiden jakamisen pakossa. Ilman sen enempiä lätinöitä: tässä se nyt on. Seuratakaa pliis niin seuraan takas, haluun löytää uusia Twitteritä. Ja hei, oon oikeesti ihan hauska ihminen joskus!

Sain lahjaksi kaikkea tarpeellista reilausta varten, mutta paras synttärilahja saapui kuitenkin vasta tänään:

Kyllä, se on se miltä näyttää. Burialin, Four Tetin ja Thom Yorken erittäin rajoitettu Mirror/Ego 12-tuumanen. Kuin ihmeen kaupalla Phonica Recordsilla oli vielä viime viikolla pari kappaletta myynnissä normaalihintaan. Kiljuin ihan vähän vaan.

burial + four tet + thom yorke = aivoräjähdys

Luulin oikeasti ensin että tää on joku random Youtube-mashuppiläppä koska eihän yksinkertasesti voi olla mahdollista, että Burial, Four Tet ja Thom Yorke yhdistäisivät voimansa muualla kuin mun unissa. Ei maailmankaikkeus kestäisi sitä. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Sydän ylikierroksilla painoin playta, kuuntelin ja huhhuh. Laadullisesti nää radioripithän on ihan paskaa, vinskarippejä odotellessa, mutta kyllä näistäkin voi mielipiteensä muodostaa.

Odottakaapa kun vedän vähän henkeä ensin.

Four Tet ja Burial vaan toimii niin hyvin yhdessä. Kummallakin on tosi omaleimainen soundi jonka tunnistaa heti, mutta ne täydentää toisiaan täydellisesti. Thom Yorken ääni on kiva, muttei näiden biisien paras osa. Ei jumalauta, Burial vaan on niin nero etten edes pysty käsittämään. Oon odottanut uutta Burialia nyt yli kolme vuotta, ja kun uudestä kokopitkästä ei ole vielä kuulunut mitään niin nää projektit on next best thing. Ei sillä että vähättelisin näitä mitenkään, Burial ja Four Tetin edellinen yhteistyö, Moth/Wolf Club on yks parhaimmista 12"-levyistä mitä oon koskaan kuullut. Moth on ehkä mun lempparibiisi koskaan.
 
Mirror ja Ego ei yllä ihan Mothin tasolle, tai ei ainakaan vielä näin parin kuuntelukerran jälkeen. Lähinnä siksi että tykkään Burialilla ja Four Tetillä kummallakin enemmän instrumentaalista kamasta. Egon piano-osuus on kans tosi outo. Mirrorista tykkään vähän enemmän. Ehkä. En mä tiedä. Pitää kuunnella nää vielä miljoona kertaa.

Mirror/Egoa on kuulemma tehty n. 300 painosta. Ennakkomyynnissä meni kaikki kappaleet parissa tunnissa, joten tuskinpa tuun tätä koskaan näkemään konkreettiesti käsissäni, saatika levyhyllyssäni. Levyjä pitäs tulla kyllä vielä vähän lisää myyntiin, joten this is me:

Paitsi että mulla on Mac, daa.

best of 2k10: biisit - osa 1

Otsikko varmaan puhuu itsessään, monessa blogissa pyörineet vuoden parhaat biisit-lista on koottu täälläkin, ei tosin missään järjestyksessä:

Tame Impala - Solitude Is Bliss

Ensimmäisestä kuuntelukerrasta addiktoiva, joka on soinut repeatilla kerta toisensa jälkeen. Nykypsykedeelistä parhaimmillaan. Koko Innerspeaker on itseasissa ihan helvetin hieno levy, pitäisi siitäkin kirjoittaa parmmin.  Niin ja tää on myös yksi vuoden parhaista musavideoista.

Titus Andronicus - A More Perfect Union

Eeppinen kuvaa tätä biisiä ehkä parhaiten. Reilut setsemän minuuttia alkaa Abraham Lincolnin puheella (jonka lukijaa en tosin nyt muista), ja mukaan mahtuu niin paljon kamaa niin nopealla tempolla että heikompaa hirvittää.  Juuri kun tuntuu että meno alkaa hiipumaan niin se alkaa uudestaan. Parhautta.

Four Tet - Plastic People

Mietin pitkään (no, ainakin 30 sekunttia) tän ja Love Cryn välillä. Päädyin Plastic Peopleen koska se oli mun ensimmäinen rakkaus Four Tetiin ja jää harmittavan usein just Love Cryn varjoon. Tykkään abientimmasta elektrosta muutenkin, eikä pienet Burial-vibatkaan suoranaisesti haittaa. Hypnoottiset biisit iskee ja Plastic People on siitä täydellinen esimerkki.

Harlem - Friendly Ghost

Harlemin biisit on aika yksinkertaisia, mutta hyvin tehtynä sillä ei voi mennä vikaan. Rentoa ja hyväntuulista, mä tykkään.

James Blake - Limit To Your Love

Kuunnelkaa omaksi parhaaksenne HD:nä. Musta tuntuu etten tule pääsemään tän biisin yli vielä pitkään aikaan. En osaa edes pukea sanoiksi kuinka täydellinen basso tässä on, se vaan vavisuttaa päästä varpaisiin. Euforiset 3.19 minuuttia.

Foals - Total Life Forever

Foalsin debyytilevy Antidotesin semipettymyksen jälkeen Total Life Forever päräytti maailmaan uudella, aikuisemmalla ja yhtenäisemmällä soundilla, joka koukutti mut ihan täysin. TLF:llä ei ole huonoa biisiä, mutta jotenkin nimikkokappale on soinut mulla eniten.

Gold Panda - Snow & Taxis

Gold Panda on mulle verraten aika uusi tuttavuus, mutta Lucky Shiner kolahti ihan älyttömän nopeasti ja kovaa. Tästäkin pitäisi kirjoittaa kunnollinen entry. Snow & Taxis on erinomaisen levyn parasta antia.

Male Bonding - Year's Not Long

En tiedä teistä, mulla mulle Male Bondingin Nothing Hurts on aika pitkälti vuoden paras debyytti. Kun biisien keskimääräinen pituus on siinä kahen minuutin paikkeilla, ei mitään turhaa tai ylimääräistä tule lisättyä. Nää jos näkisin livenä oisin onnellinen. Levyn ensimmäinen biisi Year's Not Long on edelleen se kovin, vaikkei lopuissakaan ole mitään valittamista. Odotan kakkosalbumia ns. mehuissani.


HEALTH - USA Boys

 

Remiksilevy DISCO2 on jäänyt täällä aika vähälle kuuntelulle, syystä tai toiseta. Tykkään enemmän HEALTHin omasta materiaalista, eikä Disco kakkosen ainoa uusi varsinainen HEALTH-biisi tuottanut pettymystä. Vaikkei USA Boys olekaan HEALTHia ihan erikoisimmillaan tai kovimmillaan verraten vaikka omaan suosikkiini We Are Wateriin, ei tästä voi olla pitämättä. Kajarit vaan mahdollisimman kovalle.

Spotify-playlist kaikista biiseistä paitsi Foalsista jota ei löytynyt. 

avey tare ja four tet

Ensimmäinen biisi Ancon Avey Taren 25.10. julkaistavalta Down There soolodebyytiltä on löytänyt tiensä nettiin! Ei tää kylläkään Panda Bearin Slow Motionia ainakaan vielä voita ja taustabiitti on semiärsyttävä mutta saa tää mut silti odottamaan koko levyn kuulemista vielä innokkaammin. Saa nyt nähdä millon se Pandan Tomboy oikeesti tippuu, mutta mielenkiintosa nähdä kumman Ancomänin levy kolahtaa kokonaisuutena enemmän. 

Hemmetin kova Four Tetin XX-remix fyt:

VCR on itseasiassa mun vähiten tykkäämä biisi koko levyllä mutta iki-ihana Four Tet aka Kieran Hebden saa sen toimimaan ihan eri tasolla.

flow

Ensimmäistä kertaa Flowhun menevänä alkaa jo nyt vähän jänskättää. Vielä on suuria kysymyksiä  vailla vastausta, esim; laitanko piilarit vai luotanko tututtuihin ja turvallisiin silmälaseihini? Kai siellä on hyvää kasvisruokaa (t. ranskisfalafelit nyppii)? Onks siellä myynnissä kivaa merchiä? Etc. Hermostuksissani tein aikataulun:

Onneks on kolmen päivän lippu niin pääsen sisään ja ulos alueelta, muuten tulis vähän pitkiä päiviä... Hyvältä näyttää myös se ettei mikään kiinnostava esiintyjä mene törkeän pahasti päällekkäin, Major Lazeria ja Jokeria/Nomadia lukuunottamatta.

Ehkä eniten odottamani Four Tet on ainakin perjantain tärkein live, mitä odotan ihan älyttömästi. Myönnettäköön että oon lähinnä kuunnellu tänä vuonna ilmestynyttä There Is Love In Youta, en niinkään paljon aiempaa tuotantoa, mutta ei jumalauta että voi olla täydellinen levy kyseessä. Ei myöskään ihan hirveästi haittaisi kuulla Burialin kanssa yhteistyössä tehty Moth.

Perjantaina kiinnostaa myös varsinkin alkuillan norjalainen Ulver, päivän pääesiintyjä Big Boi ja yöllä dubstepmiehistä Skreamista, Bengasta ja Artworkista koostuva Magnetic Man.

Broken Bellsin debyytti ei kolahtanut muhun juurikan mutta voisin silti käydä sen katsomassa jo ihan pelkästään Danger Mousen takia.... Suomalainen Circle ja Belgialainen Aeroplane tulee varmaan vilkaistua myös jos ei parempaa tekemistä löydy.

Lauantai alkaa suomimeinigeillä K-X-P:n myötä ja jatkuu kivasti mutta mun mielestä vähän liian aikaiseen laitettuun Surfer Bloodiin.

Surffareiden jälkeen meen mahdollisesti katsastamaan Timo Lassyn ja Omar Souleymanin. Klo 23 on vuorossa M.I.A. jonka uusin levy oli huono ja muutenkin muija on viime aikoina vaikuttanut ihan superärsyttävältä. Kaipa sitä silti pitää mennä. Lauantain kohokohdakse nousee ainakin toivottavasti Major Lazeri ja sen jälkeinen Diplon Dj-keikka. Odotukset on korkealla eikä tupla-annos Diploakaan haittaa.

Sunnuntai on vähän hiljaisempi, oikeasti kiinnostaa vaan The Radio Debt. jonka Tavastian keikan harmiskeni missasin, viime vuonna kovassa kuuntelussa ollut The XX ja aina niin ihana Jónsi. Mulla on vähän sellanen fiilis että mikään ylläolevista ei ole kaikista suurieleisin live-esiintyjä, mutta ehkä se ei sunnuntaina haittaa.

Eniten ärsyttää se ettei mulla yksinkertaiesti ole varaa mennä avajaiskonserttiin. En tiedä mitä järjestäjien päissä on liikkunut kun kaksi varmaan odotetuinta esiintyjää tungetaan samalle illalle a) keskellä viikkoa b) 55 euron hintaan, johon harvalla on varaa/halua maksaa jos on jo tulossa itse festareille. Kaiken lisäsksi superhypetetyn LCD Soundsystemin keikka alkaa ihan liian aikaisn. Chemsujen ja  LCD:n missaaminen ärsyttää ihan sikana mutta minkäs teet. Mielummin olisin nähnyt siellä vaikka M.I.A:n, eipä olisi tarvinnut ahdistua siitä ettei pääse.

four tet

Kun Flown tämän vuoden ensimmäiset esiintyjät ilmoitettiin, jäi mieleen yksi nimi mikä ei ollut ennestään kovin tuttu mutta silti tietoisuuteeni Burialin kautta päätynt. Jäbän nimi oli tietenkin Four Tet, jonka seitsemäs kokopitkä There Is Love In You ilmestyi viime tammikuussa. Jälleen kerran pitänee mainita ettei ambientelektro todellakaan ole mun ominta alaa, vaikka edellämainittu Burial onkin aika kovassa soitossa. Joka tapauksessa Four Tet iski kuin nakki silmään.

Four Tet eli Kieran Hebden tuli alunperin tunnetuksi post-rock-bändi Fridgestä, joka ei tottapuhuen sano ainakaan mulle mitään. Vuodesta 1998 Hebden on julkaissut musaa myös Four Tetin nimen alla, ja niin omia biisejä kuin remixejäkin on tullut ihan kiitettävästi. Varmaan kaikista siistein juttu on just Burialin kanssa yhdessä tehdyt Moth ja Wolf Club, joista varsinkn ensimmäinen on 9,02 minuuttia silkkaa euforiaa.

Shaking and crying.

Ei pidä kuitenkaan luulla ettei Four Tet pärjäisi omillaan, vaikka se eroaakin ylläolevasta aika paljonkin. Ostin There Is Love In Youn vähän heräteostoksena Berliinissä kun Woodsin Songs of Shame LP oli odotettua halvempi eikä Flying Lotusta kyseisestä levykaupasta löytynyt. Minä yhdistettynä rahaan ja levykauppaan ilman tiettyä etukäteenmietittyä kohdetta saattaa välillä johtaa kyseenalaiseen lopputulokseen (Feadzin Happy Meal EP on pyörinyt soittimessa ehkä kerran), mutta tällä kertaa ostopäätöksestä jäi käteen vaan erinomainen levy ja hyvä mieli.

Jotenkin en osaa edes sanoa mikä There Is Love In Youssa on parasta. Se vaan on niin hieno. Minimalismi, loopit ja tumma semisti hihhulitranssimeno vaan osuu suoraan kylmään ja kovaan sydämeeni. Varsinkin ekat biisit Angle Echoes ja Love Cry sekä vikat Plastic People ja She Just Likes To Fight saavat ilon kyynteleet vierimään poskillani. Kuunnelkaa.