best of 2k10: janelle monáe

Sen sijaan että listaisin loppuvuodesta jonkun top 20:n vuoden parhaista levyistä, ajattelin tehdä erillisiä postauksia niistä albumeista jotka on syystä tai toisesta jääneet ilman omaa entryä. Ensimmäisenä tässä sarjassa on Janelle Monaén ensimmäinen kokopitkä The ArchAndroid (Suites II and III).

Aluksi tuntui siltä että The ArchAndroidin ei pitäisi olla mun kuppi teetä ollenkaan. Soulin ja funkin täytteinen R&B-pop Diddyn levy-yhtiöltä kuulostaa vähintääkin epäilyttävältä, mutta lisätään päälle vielä se että kyseessä on konseptialbumi jonka pääteemoja ovat sci-fi ja androidit niin kasassa pitäisi olla aikamoinen sekamelska. Listapop ei muutenkaan ole ominta alaani, ja Monáe on American Idolissa esiintynyt grammy-ehdokas. En haluaisi sanoa että pelkäisin sitä kavahdettua mainstreamin mörköä, mutta Monáen tasoiset meriitit vähän hirvittävät.

Jotenkin kaikki silti toimii ihan naurettavan helposti ja hyvin. The ArchAndroid on niin täynnä eri vaikutteita, soundeja ja tasoja että pää meinaa mennä sekaisin, hyvällä tavalla. Monáella on kunnianhimoa pienen valtion verran ja se paistaa läpi kokonaisuudesta. Ensimmäisen biisin klassisesta alusta päädytään jazzin, hip-hopin ja funkin läpi ukuleleen ja perinteisempiin rakkauslauluihin. Paljon kiitosta saa kirjoituksen lisäksi tuotantopuoli, jossa on näppinsä pelissä esimerkiksi Big Boilla, Diddyllä ja Of Montrealin Kevin Barnesilla. Laatu on virheetöntä, mikä on varmasti takana seisovien jättinimien ansiota. Vaikka yleensä oma sydämeni tykyttääkin lo-fin tahtiin niin ArchAndroidin täyteläisyys ja moniulotteisuus on tuulahdus raikasta ilmaa. Erityisesti mieltä lämmitti neljän ensimmäisen biisiin yhteensulaminen, mikä oli mielettömän siisti yllätys.

Oikeastaan ArchAndroid on jaettu kahteen osaan, suites II ja III, jotka ovat jatkumusta vuonna 2007 ilmestyneelle Metropolis: Suite I (The Chase)-EP:lle. Suite II:lla on levyn hittibiisit ja muutenkin se on helpommin lähestyttävä, kun taas suite III:lta löytyy kokeellisempaa kamaa ja levyn pisin kappale, melkein yhdeksänminuuttinen BaBopByeYa. Ehkä ainoa mistä en hirveästi diggaa on Of Montrealin kanssa yhteistyössä tehty Make The Bus, mutta lähinnä vaan siksi koska Montrealit ei ole koskaan sen kummemmin iskeneetkään.

Mun kirjoitustaidot ei varmaankaan tee oikeutta Janelle Monáelle, koska The ArchAndroid on oikeasti ihan uskomaton levy. Sieluuni suorastaan sattuu se että hittilistoilla heiluu Katy Perryn ja Ke$han kaltaiset lahjattomat ja merkityksettömät ns. artistit kuin näinkin hienoa musiikkia olisi tarjolla.

fry and laurie: reunited

Stephen Fry on mun suurin idoli, roolimalli, jumalavastine, inspiraatio etc, eikä edes hänen lievästi ignorantit kommenttinsa saaneet mun mieltä muuttumaan ratkaisevasti. Stephen on kulttuuri- ja viihdemaailman jokapaikanhöylä, joka muun muassa juontaa rakastamaani Qi-visailua ja toimii niin kirjalijana, näyttelijänä, koomikkona, keskustelijana kuin Harry Potter-äänikirjojen lukijana. Niin ja hänellä on Twitterissä vaatimattomat 1,990,917 seuraajaa. Tuskinpa moni vastustaa Stephenin titteliä yhtenä viihdemaailman älykkäimpinä miehinä ja kaikin puolin kansallisena aarteena. Hänen puheenvuoronsa katollista kirkkoa vastaan kertoo mielestäni paljon.

Hugh Lauriesta ei varmaan tarvitse paljoa sanoa, uskon nimittäin että sellainen pienin piirin sarja kuin House saattaa olla joillekin tuttu. Luen parhaillaan Stephenin omaelämänkerran toista osaa The Fry Chronicles: A Memoiria ja so far so good, vaikkei kenties ihan ensimmäisen osan, Moab Is My Washpotin tasolle ylläkään. Fry Chronicleshan keskittyy juuri siihen aikaan kun Stephen ja Hugh tapasivat Cambridgessä, ja mitä kaikkea jännää siitä seurasi (esmes. Jeeves and Wooster). Nykyään miehiä ei yhdessä pahemmin nää, vaikka Hugh olikin kerran vieraana Qi:n ensimmäisellä kaudella. Kuitenkin pari päivää sitten telkkarikanava Gold istutti parivaljakon pitkästä aikaa samojen kameroiden eteen, ja tässä on tulos:

Miten 90 minuuttiin voikin mahtua näin paljon täydellisyyttä.

cut copy kulttuuritalolle/take me over

Kulttuuritalon kevään ohjelma jatkaa hyvällä linjalla, sillä Cut Copy ilmoitti juuri keikastaan 12.3.! En mennyt edelliselle Tavastian keikalle syystä tai toisesta, mutta heinäkuussa ilmestynyt Where I'm Going oli yllättävän jees. Lipuista mulla ei ole hajuakaan, mutta eiköhän kohta tule virallista tietoa Suomenkin päästä. Kolmas kokopitkä Zonoscope ilmestyy Euroopassa 7. helmikuuta, mutta uusin sinkku Take Me Over on kuunneltavissa Soundcloudissa. Vinyyl ilmestyy kuulemma piakkoin, samoin video.

 Cut Copy - "Take Me Over" (Radio Edit) Premiere by modularpeople 

Täytyy sanoa että uusi tyyli mielyttää. Jalka alkaa vipattaa väkisin, ja edellisten levyjen vähän liiallisesta vakavuudesta on päästy irti. Jos tää olisi julkaistu 80-luvulla se vois olla klassikko. Ei muuta kuin helmikuuta odotellessa.

väriä elämään

Vaikkei James Blaken CMYK EP jostain syystä musiikilliseti aivan sytyttäisi (voiko sellasta ihmistä olla?), niin en kyllä usko että kovin moni voi itse vinyyliä vastustaa:

Kukapa ei rakastaisi värillistä vinyyliä, ja tää on kuin karkki. Jamesin Facebookin mukaan CMYK:sta liikkuu neljä eri väriversiota, ylläoleva magneta, sininen, keltainen ja perusmusta. Mä kyllä diggaan eniten tätä, sitä paitsi se oli ainoa jota mulla ei noista väreistä ollut entuudestaan.

harry ja minä

Huom: tässä entryssä käsitellään Harry Potter ja kuoleman varjelukset-elokuvan ensimmäistä osaa, joten spoilereita tulee satelemaan jonkun verran.

Mikään muu yksittäinen tapahtuma, varsinkaan populaarikulttuurin saralla ei ole vaikuttanut mun elämään niin paljon kuin Harry Potterin avaaminen seitsenvuotiaana. Muistan edelleen kun Googletin Hartsaa ensimmäisen kerran ja päädyin jo nyt vanhassa olemuksessaan kuopattuun HP-faneihin ja sen kautta Vuotava noidankattilan foorumille. Voi niitä aikoja. Vuotiksen takia olen sosiaalisesti syrjäytynyt yksin viihtyvä nettinörtti.

Olen lukenut Hartsat läpi kymmeniä kertoja niin englanniksi kuin suomeksikin, ja ensimmäisten kirjojen selkämykset on niin kuluneet että ne pysyy teipillä yhdessä. Kasvoin Harryn kanssa samaan aikaan, kirjojen Hermione oli mun roolimalli pienenä ja omistan vieläkin neljä figuuria. Toisin sanoen Harry Potter oli mun ensimmäinen ja oikeastaan suurinkin fanituksen kohde.

Leffoihin suhtaudun varmaan aika samalla tavalla kuin muutkin; odotukset ovat jokaisen kohdalla taivaissa ja teatterista lähtee aina vihaisena ja pettyneenä. Kaikista vittumaisin oli viime vuonna ilmestynyt romcom-painotteinen Puoliverinen prinssi, jonka yönäytöksessa nukahdin ja josta meinasin toisella yrittämällä lähteä kesken ulos. Kaiken halveksuntani kohde, elokuvien käsikirjoittaja Steve Kloves olisi yhtä hyvin voinut vetää Ribbentropit kirjoille, sen verran hän näyttää niitä kunniottavan. Emma Watson ja Bonnie Wright varsinkin saavat mut raivon partaalle Twilight-tasoisine näyttelijänkykyineen. Hahmojen ulkomuodosta ja jästivaatteiden käytöstä ei varmasti tarvitse edes mainita.

4 real.

Silti, samoin kuin muutkin kuusi kertaa pettyneet Potter-fanit, olin into piukeana ostamassa lippuja ensi-iltaan. Jätin tarkoituksella uudelleenlukematta Kuoleman varjeluksia etukäteen, koska aina kun olen lukenut kirjan juuri ennen leffaa on kaikki virheet tuntuneet about 500 kertaa karseammilta. Noh, kyllähän ne pahalta tuntuivat tälläkin kertaa. Tai ei varsinaiset virheet, vaan pikemminkin se mitä oli muutettu (Hedwigin kuolema nyt konkreettisimpana esimerkkinä) ja poistettu (Dudleyn jäähyväiset, Deanin ja muiden  pakoilu, Voldemortin nimen tabu-kirous etcetc) ja turhat lisäilyt (Harryn ja Hermionen tanssi, mikä oli sen funktio en tiedä....). Niin ja ei voi tietenkään unohtaa Klovesin jättimäistä hard onia Hermionelle jonka vuoksi Ron on aina taka-alalla. Kovasti rassaa myös se että Dumbledoren hautajaiset kai skipattin nyt sitten ihan kokonaan. Kuulin joskus huhuja että ne olisi siirretty kutosleffasta seiskan alkuun, mutta ei. Yhyy. Dobby kuolema oli sentään mukana ja myönnetään - tuli tippa linssiin.

Kaiken valittelun jälkeen mä olen silti sitä mieltä että Kuoleman varjelukset saattaa olla koko elokuvasarjan parasta antia. Tai no, pitänee säästää lopullinen tuomio siihen että kakkososakin on nähty, mutta ainakin tämä puolisko oli lupaava. Ei tässä ollä lähelläkään mitään Sormusten Herraa mutta Harry Potteriksi laatu on ihan omassa sarjassa. Tämän vuoden muuhun antiin verrattuna Kuoleman varjelukset osa yksi on ehkä kahden tähden arvoinen, mutta Hartsa-asteikolla ainakin neljän ja puolen.

male bonding: all things this way

Ainakin mun listoilla ehdottomasti tämän vuoden parhaan debyytin tittelistä kilpaileva Male Bonding jatkaa erinomaisten videoiden sarjaa All Things This Waylla. Nothing Hurtsilta on nyt julkaistu jo neljä videota, ja viides on kuulemma tulossa. Aikamoinen saavutus nykyaikana. Siinä missä Pirate Key ja Weird Feelings olivat psykedeelisempiä ja/tai sekavia ja Year's Not Long ööh, bändin nimen mukainen, niin All Things This Way onkin sitten aika perinteinen livevideo.

Sen mitä olen kuunnellut Daytrotter-biisejä ja Youtubessa livevetoja katsellut (kiitos jälleen kerran Suomen infamousin tarjonnan en ole keikalle asti päässyt) on ainakin vokaaleissa vähän työstämistä ja myönnetään, soundi ei ehkä muutenkaan ole ihan kasassa mutta ei sitä aina tarvitsekaan olla. Koukkuja ja energiaa löytyy senkin edestä, mikä on tottapuhuen just sitä mitä jäin kaipaaman esmes No Agen Everything In Betweenillä. Niin ja tosiaan, rumpali Robin Silas Christian on kyllä jo nyt älyttömän kova. Ainoa todellinen ongelma mulle on se että Nothing Hurts kestää vaan alle puoli tuntia. Jään haluamaan lisää.

b-day d-day

BAHF täytti torstaina vuosia! Tai siis vuoden. Unohdin tehdä entryn. Mutta ei se mitään, nyt teen.

Viime vuonna tähän aikaan olin just palannut kolmen viikon Tukholmareissulta. Suomi vitutti. Bloggaamisen alottaminen uudestaan (mulla oli lyhytikänen musablogi pari vuotta sitten) oli ollut mielessä jo aikoja ja 11.11.2009 päätin tarttua härkää sarvista. Vaikka BAHF:n sisältö onkin muuttunut tässä vuoden varrella jonkin verran niin perusajatus on silti sama: jakamisen pakko ja omien ihastuksien hypetys. Elämä on koulun takia aika hektistä tällä hetkellä, mutta pyrin päivittämään joka toinen päivä, vaihtuvalla menestyksellä. Nyt postauksia on takana paria vaille 200, ja vaikka välillä inspiraatio on olematon niin mielelläni porskuttaisin eteenpäin vielä seuraavatkin vuodet.

En tykkää puhua hirveästi itsestäni tai elämästäni koska tottapuhuen se on kuolettavan tylsää, mutta joskus pari kuukautta takaperin blogeissa pyöri 100 faktan listoja. En kiusaa teitä niin monella, mutta tässä on 20 kappaletta Erittäin Tärkeää Informaatiota:

1. Mun nimi on Anna, olen 18-vuotias ja käyn lukion kolmatta luokkaa.

2. Haen ulkomaille opiskelemaan ensi vuonna, mutten uskalla sanoa siitä vielä enempää jos kaikki kusee. Sen verran voin paljastaa ettei kyseessä ole mikään taiteisiin tai mediaan liittyvä ala.

3. Mulla on synkkä j-rockmenneisyys.

4. Koitan välttää ketjukauppoja. Vaikka välillä hairahtaakin H&M:ään, Monkiin ja Weekdayhyn niin koitan ostaa joko käyettyä ja ainakin perusvaatteissa semisti laadukkaampaa, esim. Acnea ja Filippa K:ta.

5. En ole seurannut suomalaista telkkaria moneen vuoteen. Katson kaikki sarjat netistä ja jos tykkään tarpeeksi ostan dvd-boxin. Kaikkien aikojen suosikkini on The Wire eli Langalla.

6. Oon ollut kasvissyöjä 14-vuotiaasta. Vegaanius ns. kiinnostaa mutta oon laiska/pihi/laiska. Joskus vielä!

7. Rakastan Harry Potteria. Luin Viisasten kiven 7-vuotiaana ekalla luokalla ja ~siitä lähtien mikään ei ollut entisensä~

8. Vaikka voin helposti viettää tunnin jos toisenkin Hesaria lukiessa varsinkin sunnuntaisin, Guardian on mun alotussivu ja luen sieltä melkeinpä kaikki uutiset. Tämän seurauksena tiedän enemmän Britannian kuin Suomen politiikasta.

9. En ole koskaan maistanut kebabia.

10. Käytän erittäin harvoin piilareita, ja silloin kun ne päässä ovat niin tökin itseäni vaistomaisesti silmien väliin ja kulmiin.

11. Haluaisin tatuointeja, mutten ole vielä ihan täysin varma mitä. Hyvät tatskat muutenkin tekee ihmisestä kuin ihmisestä paljon vetävämmän.

12. Vihaan vihaan vihaan varpaita.

13. Rakastan brittikoomikoita. David Mitchell, Frankie Boyle, Dara O'Briain, Sue Perkins, Russel Howard, Chris Addison, Jack Whitehall... Huumorini on kuulemma välillä vähän vaikeaselkoista/vammasta, tykkään eritoten tilannekomiikasta, stand-upista ja mahdollisimman epäkorrekteista läpistä. Esim:

14. Asun keskellä metsää, lähinpään kauppaan on seitsemän kilometriä.

15. Ostan keskimäärin 1 - 4 levyä kuukaudessa, 95% vinyylinä. Tuntuu mahdottomalta ajatukselta että kävisin levykaupassa ostamatta mitään.

16. Baarikertani voi laskea yhden käden sormin. Käytän rahat mielummin levyihin ja leffoihin. Ainoa syy mennä baariin on keikka. Niin ja baarista puheenollen, en ole koskaan juonut kokonaista siideritölkkiä/pulloa. Lonkerokin on semiällöä.

17. Olen käynyt 12 eri maassa, mutten koskaan Euroopan ulkopuolella. Tähän tulee muutos ensi keväänä/kesänä kun suuntana on New York.

18. Erosin kirkosta samana päivänä kun täytin 18. En usko jumaliin enkä mihinkään muuhunkaan ns. korkeampaan voimaan tai yliluonnolliseen.

19. Jos jostain syystä vaikutan jollain tavalla coolilta (mitä epäilen), voin kertoa ettei kukaan oikeasti mut tunteva ole samaa mieltä. Olen dorkaakin dorkempi.

päivän saldo

Ahh, nyt voikin hyvin mielin lösähtää ruudun ääreen teekupposen kanssa ja laittaa uusimman Law & Order: SVU-jakson pyörimään.

james blake

Niin kuin oon varmaan jo aiemminkin maininnut, mulla on paha tapa tuomita asioita ennen syvempää tutustumista. Tuoreahko esimerkki tästä on vasta 21-vuotias lontoolainen dubstepmäni James Blake. Blaken coveri Feistin Limit To Your Lovesta on pyörinyt netissä jo jonkin aikaa, mutta itse sivuutin biisin parinkymmenen sekunnin kuuntelun jälkeen perusrasittavana pianopimputuksen, söpön brittijäbän ja yliampuvan aksentin yhdistelmänä. Eikä Feistkään ole koskaan iskenyt. Jaksoin kuitenkin vihdoin kuunnella koko biisin läpi, ja ei hesus mitä meinasin missata.

James Blake - Limit To Your Love from James Blake on Vimeo.

Niin hyvä, niin hyvä. Tärisyttävä basso tulee ihan puun takaa ja räjäyttää koko biisin ihan uusiin ulottuvuuksiin. Feistin alkuperäinen versio ei kyllä ole lähelläkään tän tasoa.

Vaikka Limit To Your Love poikkeaakin Blaken muusta tuotannosta huomattavasti, ei tähän asti ilmestyneet neljä EP:tä ole yhtään sen huonompia. Varsinkin CMYK ja Klavierwerke antaa oikeeta  vastusta tän vuoden muille elektrojulkaisuille, joiden joukossa on älykovia nimiä kuten Four Tet ja Pantha Du Prince. Blake on tehnyt myös jonkin verran yhteistyötä erinomaisen debyyttikokopitkän julkaisseen Mount Kimbien kanssa. Kaikin puolin euroelektrolla pyyhkii hyvin. 

lewyostoksilla

Niin kuin jo varmaan jokainen pääkaupunkiseutulainen musiikinostaja tietää, Suomen ystävällisimmässä ja kaikin puolin ihanassa levykaupassa Stupidossa on kaikki -20% 13.11. asti. Oon koittanut pitää vähän paussia omien levyhankintojen kanssa viime aikoina, kesällä tuli ostettua melkein joka viikko ja pidemmän päälle lompakko ja sen myötä sosiaalinen elämä (jos sitä nyt oli muutenkaan) alkoivat lievästi rappetua. Rakastan levykauppoja ja levyjen ostamista eniten. Muut käy baarissa ja mä käyn levykaupoissa.

Kokonaisen kolmen viikon lakon jälkeen päädyin tänään kuitenkin Stupidoon alehuumassa ja lähdin parin kauan kaipaamani kanssa:

Sunn O)))n Monoliths & Dimensions ja Animal Collectiven Feels on molemmat olleet ostoslistalla iät ja ajat, mutta 30 euron molemmilla puolilla olevat hinnat ovat aina tuntuneet vähän ylitsepääsemättömiltä. Nyt oli kuitenkin hyvä syy vihdoin viedä molemmat kotiin asti, varsinkin Feels joka uudelleenjulkaisiin vinyylillä "Deluxe DDM"-versiona viime (?) vuonna. Aiempaa vinyylipainosta on ollut ainakin mulle Suomesta ihan mahdoton löytää. Feels on yks mun kaikkien aikojen lempparilevyistä, tai ainakin suosikki Ancolta, ja kyllähän se vinyylinä paremmalta kuulostaa kuin cd:ltä.

Toinen hankinta Sunn O))) on kummitellut - melkeinpä kirjaimelliesti - mielen perukoilla siitä lähtien kun yhtyeestä ensikerran kuulin joskus vuoden 2008 lopulla. Metalli ei iske missään muodossa, vaikka rakastankin lukea Mayhemistä, Burzumista ja muusta 90-luvun norjalaisesta black metal-skenestä mutta eipä Sunn O))) kyllä oikeastaan edes ole metallia joten öhhh... No anyway, Sunn O)))n kuuntelusta saa ihan uskomattomia kiksejä paikasta riippumatta, omia suosikkejani on bussimatkat ja kävely aurinkoisena päivänä. Mahdollisimman lujaaa tietysti. Bändi oli Suomessakin keikalla tammikuussa mutta sattuneesta syystä itse olin alaikäinen ja jäin kotiin. Harmittaa koska livet on kuulemma ihan toisesta maailmasta.

 

the nationalille toinen keikka

Niin kuin otsikko ilmoittaa, The Nationalin maaliskuinen Kulttuuritalon keikka on saanut kaverin. Ajankohta on seuraava päivä eli perjantai 4.3. Hyviä uutisia varsinkin meille tampiolle jotka missasivat ensimmäisen lipunmyynnin. Liput tulee myyntiin ylihuomenna eli keskiviikkona 3.11. Jänskättää kyllä vähän koska näillä näkymin kukaan tuttu ei ole menossa tuolle lisäkeikalle... Yksinolo keikoilla ahdistaa.

Ennen Natskuja vuorossa vielä Godspeed You! Black Emperor tammikuussa ja Mogwai myöhemmin huhtikuun puolella. Vaikka Suomen kaikkatarjonta onkin säälittävää verrattuna länsinaapureihin niin en voi ihan älyttömästi kuitenkaan valittaa.