nostalgiapuuska

Aluksi kai pakko myöntää yksi asia. Olen syntynyt 90-luvulla, ja aitoa nostalgiaa mulle on Manic Street Preachersin kokoelmalevy Forever Delayed joka ilmestyi 2002, minkä vuoksi tän entryn otsikko saattaa olla hieman harhaanjohtava. Having said that, herkässä 15 vuoden iässä koin suuren brittikasari/ysäri-innostuksen, josta muistuttaa edelleen The Smiths ykkössija mun last.fm-listoilla. Näihin aikoihin lemppareita oli Smithsin lisäksi varsinkin The Clash, Stone Roses, Joy Division ja jossain määrin jopa Happy Mondays. Morrissey oli jumala ja kaiken yläpuolella, vaikka harmikseni täytyykin sanoa että herran arvostus tippui huomattavasti sen jälkeen kun olin käynyt keikalla eikä uusin levy iskenyt yhtään.

Ehkä nyt pääsisin asiaan asti. Oon kuunnellut viime viikkoina niin montaa bändiä/levyä josta tulee juuri nämä lievän teiniangstin varjostamat vuodet mieleen että on vähän itseäkin alkanut ihmetyttää. Esimerkiksi Tame Impalan Solitude Is Bliss-biisi, josta kirjoitin jo aikaisemmin, tuo ainakin mulle mieleen Stonen Rosesin s/t:n ja varsinkin She Bangs The Drumsin. Tiedä sitten johtuuko se vähän samantyyppisestä kertsistä vai mistä, mutta heti ensikuulemalta Ian Brownin ääni alkoi soida päässä.

Toinen aikamoisella nostalgia-aallolla ratsastava on Wild Nothing, joka on virginialaisperäisen Jack Tatumin sooloprojekti. Vähän aikaa sitten ilmestynyt debyyttilevy Gemini on kerännyt jos jonkinmoista kiitosta, ja itselläkin se on ollut kuuntelussa. Kerkesin jo lupaamaan itselleni että vähennnän tällasen ns. dreampopin kuuntelua kun se alkaa tulla jo korvista, mutta Geminille oli pakko antaa periksi. Biisit ovat superaddiktoivia, joskin vähän toistavia. Samanlaisuudet kappaleiden välillä voi tosin laittaa myös jatkuvuuden piikkiin, missä Gemini onkin erittäin vahvoilla. Saattaa olla että tässä nostaa entinen The Smiths-fanityttö taas päätän, koska suurin osa levyn raidoista olisi ainakin kitaransa puolesta voinut sijoittaa suoraan 80-luvun Manchesteriin.







Uusnostalgiasta ei voi puhua mainitsematta Ariel Pink's Haunted Graffitin uutta Before Today-levyä, jolla Ariel kumppaneineen taitaa vihdoin pamahtaa maailmankartalle ja pois makuuhuoneestaan. Kehuja on sadellut joka suunnasta enkä ainakaan vielä ole törmännyt yhteenkään kielteiseen arvosteluun. Itse en oo ihan niin villinä kuin muut, vasta pari biisiä on noussut tiheämpään kuunteluun. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla mulla oli vähän sama tunne kuin aikanaan Cut Copyn kanssa; liikaa lainattua ja tekovanhaa, melkeinpä kaikki biisit kuulosti vähän teennäisiltä ja ärsyttäviltä. Nyt levy on  kuitenkin avautunut jo vähän enemmän. Before Today on täynnä niin montaa lajityyppia ja aikakautta että se kuulostaa jo modernilta. Milloinkaan aikaisemmin ei olisi ollut mahdollista tehdä levyä jossa yhdistyy musiikkia 60-luvusta 2000-luvulle. Silti ei tämä ainakaan vielä oo mun vuoden lempilevyjä vaikka potentiaalia on. MJ-vibainen Beverly Kills ja Can't Hear My Eyes iskee kyllä.





ariel pink - can't hear my eyes from hilikus on Vimeo.

PS. Bloggerin superhienon uuden layoutjutun innostamana uusi ulkoasu, jee! Teen uuden headerin kun jaksan kerkeän.

pantha du prince + ariel pink

Viike aikoina mun kuunnelluin levy on ehdottomasti ollut Pantha du Princen kolmosalbumi Black Noise (ei Black Noisen Pantha du Prince niinku Äksän tilauksen tuloilmotuksen tekstarissa luki....) En oo mikään kovin suuri instrumentaalisen saatika ambientin musan kuluttaja, kuunteleen lähinnä vaan Holy Fuckia ja Burialia Boys Noizen ja SebastiAnin tyylisten elektrojumputusten lisäksi. Saksalaisen Hendrick Weberin aka Pantha du Princen minimaaliteknoon kuitenkin jumituin heti ensikuuntelulta. Täydellistä taustamusiikkia mutta ennenkaikkea täydellistä fiilistelymusiikkia. Tällä hetkellä en keksi mitään rentouttavampaa kuin laittaa Black Noise pyörimään ja vaan maata ja kuunnella, mitä olenkin tehnyt erittäin mielyttävissä määrin. Animal Collective-stanina näin ei varmaankaan pitäisi edes sanoa, mutta ehkä tykkäisin Stick To My Sidestä hieman enemmän ilman Noah Lennoxia.... Sen ääni on niin tunnistettava että se vie huomion kaikelta muulta, mikä ärsyttää koska biisin alkupuolisko on hieno. Omat suosikkini löytyvät viimeisen kolmen kappaleen joukosta; Welt Am Draht, Im Bann ja Es Schneit. Im Bannin askeleen äänet tuovat myös mieleen suuret suosikkini, Youtuben rentoutumisvideot, joten mikäs sen mukavampaa.

Toinen uusi tuttavuus on Ariel Pink's Haunted Graffiti. Tai no, uusi ja tuttavuus. Nimi on tuttu jo parin vuoden takaa ja oon nyt kuunnellut yhtä biisiä repeatilla.... En tiedä miksei Ariel koskaan kiinnostanut enempää, uusi sinkku Round And Round on nimittäin sen verran koukuttavaa kamaa että oksat pois! Pitäisi varmaan tehdä lähempää tuttavuutta, levykin on kuulemma tulossa keväämmällä.