best of 2k10: biisit/levyt - osa 2

Tajusin että tässä biisejä listaillessa tulee hyvin samalla käytyä vähän läpi vuoden lempparilevyjä, joten, öh. Päätin muuttaa vähän formaattia mutta tuskinpa se ketään haittaa.

These New Puritans - We Want War

En tykkännyt TNPS:n edellisestä levystä yhtään. 2007 oli vuosi jolloin luin NME:tä Raamattunani mutta jostain syystä Beat Pyramid ei vaan jaksanut kiinnostaa pätkääkään. En tiedä milloin tai miksi päätin antaa kakkoslevy Hiddenille mahiksen, mutta hyvä että annoin. Jotenkin mulla on edelleen fiilis että monet pitää TNPS:ia liian erikoisina/erillaisuudenhkuisina mutta We Want War todistaa kuinka järisyttäviä biisejä ne on kykeniviä tekemään. Jack Barnettin ääni on musta edelleen kamala muttei se haittaa ollenkaan, oikeastaan kauniimipi laulu veisi Puritaaneilta jotain oleellista. Yhteen sanaan kiteytettynä Hidden ja koko TNPS on kiehtova. We Want War on varmaan levyn tunnetuin (ilmeisesti se oli jossain pelissä) ja paras biisi. Toinen erinomainen repäisy Hiddeniltä on Fire Power.

No Age - Depletion

Pitikö mun joskus kirjoittaa tästä levystä jotain? Jaa no, piti varmaan. Oon kuunnellut Everything in Betweenin pelkästään iTunesin mukaan 28 kertaa, enkä vieläkään ole saanut siitä täysin otetta. En tiedä mikä mättää. No Agen muu tuotanto mun eniten rakastamaa musiikkia koko maailmassa ja Nouns on mun lempilevy. Mikä sitten EiB:llä puuttuu mikä muualla on? En oikeasti tiedä. Jos olisin Simon Cowell sanoisin että siitä puuttuu X Factor, se jokin. En tietenkään tarkoita että EiB olisi huono levy, ei todellakaan, mutta se ei vaan ole mun levy. Depletion on silti vuoden kovimpia biisejä, eikä loppulevykään kovin pitkän matkan päähän tän listan kärjestä jää.

Ariel Pink's Haunted Graffiti - Beverly Kills

Tutustuin Ariel Pinkiin kunnolla vasta sen verran myöhään etten tiedä onko mulla tästä edes mitään rakentavaa sanottavaa mitä ei ole sanottu jo aiemmin. En ole edelleenkään kuunnellut jäbän aiempaa tuotantoa kovinkaan paljon (tämä pitäisi korjata, tiedetään) mutta Before Today on silti parhaita levyjä mitä olen kuullut aikoihin. Samanaikaisesti vanhanaikainen ja suunnattoman nykyaikainen soundi saa aikaan ajattoman levyn.

Washed Out feat. Caroline Polachek - You and I

Onko Ernesti jo ihan menneen talven lumia (tai vaihtoehtoisesti menneen kesän laineita)? Ei kiinnosta. Adult Swimin Singles Projecille Chairlifin Caroline Polachekin vokaaleja lainaava You and I on täydellisyys ääninä. Ei tästä sen enempää.

Wavves - King of the Beach

Oon edelleen sitä mieltä että Wavves on vähän douche (älkää lukeko sen Twitteriä) ja se kuulostaa Blink-182-ripoffilta mut King of the Beach oli mun kesä. Kirjotin koko levystä enemmänkin jo kesällä, ja mitäs sitä itseään toistelemaan liikoja. Hyvä biisi, hyvä levy. Ei mitään maailmaa mullistavaa, mut eipä tarvitsekaan olla.

Twin Shadow - At My Heels

Forgetista onkin tullut jo kirjoitettua, ja pysyn sanojeni takana. Ehkä vuoden paras debyytti? No ehkä vaan ehkä. Mutta silti, diggaan koko levystä ihan älyttömästi, alusta loppuun. Forget on jotenkin niin valmis, minkä voi tietenkin laittaa myös sen piikkiin että kaikki sen pääideat on kierrätettyjä. En kuitenkaan koe sitä mitenkään esteenä, George Lewis Jr:n ääni hivelee kuin natural yoghurt (propsit etc sille joka keksii lainauksen). Tää mulle jostain vinyylinä mahd. pian, kiitos!

everything in between

No Agen Everything in Between ilmestyy 12 päivän päästä. Tässä vähän maistiaisia tulevasta:

Life Prowler from Sub Pop Records on Vimeo.


No Age- Everything in Between promo from Patrick O'Dell on Vimeo.
Rakastan tällaista mainostamista mikä luo vähän jännitystä ja odotusta, vaikka ite oonkin jo levyn kuullut. Tokan videon on muuten ohjannut Epicly Later'din Patrick O'Dell joka on myös vastuussa Wavvesin semitrippailevasta Post-Acidin videosta.

Ps. Jos jostain syystä kuuluisin siihen joukkoon joka on ladannut Deerhunterin leakanneen Halcyon Digestin, siis ihan puhtaan hypoteettisesti, sanoisin ehkä että se on mahtava.

wavves: king of the beach

Kaikessa täydellisyydessäni omaan luonteenpiirteen josta on harvoin mitään hyötyä. Tuomitsen nimittäin usein asiat huonoiksi ja ärsyttäväksi ensivaikutelmalta ja sen jälkeen mielipidettä on vaikea muuttaa. Tätä tapahtuu niin uusien ihmisten, ruokien kuin paikkojenkin kohdalla, mutta varsinkin musiikissa. Saatan kuunella pari biisiä tai jossain tapauksissa jopa koko levyn ja päättää vihaavani sitä, enkä koske bändiin enää pitkällä tikullakaan. Erinomainen esimerkki tästä on kalifornialainen Wavves, jonka kaksi ensimmäistä levyä Wavves ja Wavvves eivät tehneet muhun oikeastaan minkäänlaista vaikutusta. Kaiken järjen mukaan Wavvesin pitäisi olla ihan mun ominta alaa, jäbää/bändiä kun verrataan usein No Ageen ja Abe Vigodaan joista kummastakin tykkään ja lo-fi, noise ja surffirock on melkeinpä lempiyhdistelmäni. Silti aina Wavvesin nimen kuullessani olen yökännyt, ainakin henkisesti. Uutiset hermoromahduksista ja tappeluista oman ja muiden bändien kanssa eivät myöskään varsinaisesti palauttanut kiinnostustani. Näinpä otin vastaan tiedon kolmannesta albumista King of the Beachista päälimmäisenä ajatuksena sen täysi sivuuttaminen. Vielä luotaantyöntävämmäksi Wavvesin teki Pitchforkin BNM-leima ja HRO jossa Nathan Williamsista on viimeaikoina saanut lähes yliannostuksen kiitos romanssinsa Best Coastian kanssa.

Miksi sitten King of the Beach on soinut niin iPodissa kuin koneellakin lähes taukoamatta viimeisen kuuden päivän ajan? Vastaus on helppo ja yksinkertainen. King of the Beach on täydellinen kesälevy jonka kuunteluun ei tarvita yhtäkään ylimääräistä aivosolua. Voin kuunnella levyn läpi ajattelematta mitään muuta kuin aurinkoa, rantoja ja merta. Yhdenkään biisin avautumiseen ei tarvitse panostaa sen enempää. Mulla on taipumusta tykätä experimentalimmasta musiikista ja King of the Beach tuo tarvitsemaani tasapainoa yksinkertaisuudellaan. Myönnettäköön silti että varsinkin Post Acidia ensimmäistä kertaa kuunnellessani piti varmistaa ettei levy ollut vahingossa vaihtunut Blink 182:n mutta sekään ei haittaa kuuntelunautintoa. Juuri sitä King of the Beach onkin, kuuntelunautinto. Oikein hykertelen itsekseni kun painan playta ja saan pienen paussin aivoilleni.

King of the Beachilla fuzz on minimissään, koukut koukuttavia ja sanoitukset hauskoja ja hyviä. Vaikka asenne on edellisiä levyä aikuisempi ei Wavves silti ota itseään liian vakavasti. Jopa Mickey Mouse, jonka sinkkuversiosta en erityisemmin välittänyt kuulostaa tällä kertaa paljon paremmalta. Varmaan suurin ero aikaisempaan tuotantoon on paljon puhtaampi soundi joka ei peity enää ylimääräisen noisen alle. Viime tammikuussa kuolleen Jay Reatardin taustabändi eli Stephen Pope ja Billy Hayes sopii taustalle erinomaisesti ja kirjoittivat levylle biisejä jotka eroavat Wavvesin perustuotannosta hyvällä tavalla.

Vaikka henkilönä Nathan Williams onkin musta edelleen vähän douche, en vaan voi olla tykäämättä King of the Beachista. Ja onhan jäbällä ikäänkin vasta vähän yli 20 joten siitäkin kerkeää vielä kasvaa pois.

 

King of the Beach ilmestyy muuten vasta 3.8. mutta aikasen leakin takia sen voi jo ladata iTunesista.