black lips: arabia mountain

 Atlantalainen garagebändi Black Lips soitti tiistaina Nosturissa, ja olin itsekin pääkallopaikalla todistamassa tätä erinomaista keikkaa. Ainoa mitä jäin kaipaamaan oli uuden Arabia Mountainin biisit koska ne ovat parasta mitä Black Lips on tehnyt ehkä koskaan. Keikalla kuultiin lähinnä levyn sinkkujulkaisut, ja vaikka tykkään Lipsien vanhemmastakin tuotannosta, olisin ihan mieluusti kuunnellut Arabia Mountainin kokonaisuudessaan (ja ehkä O Katrina ja Bad Kids siihen päälle).

Luettuani että uuden albumin on pääosin tuottanut Mark Ronson, olin vähän epäileväinen. Pelkäsin viime vuosina mm. Duran Durania, Kaiser Chiefsiä ja Daniel Merriweatheria tuottanneen Ronsonin tekevän Black Lipseistä radioystävällisempää rakastamani rosoisuuden kustannuksella. Kun Arabia Mountainilta julkaistiin ensimmäinen biisi, Go Out And Get It, olin suoraan sanottua järkyttynyt siitä miten siistiltä, positiiviselta ja värikkäältä se kuulosti. Miljoona kilometriä bändin edelliseltä 200 Million Thousand levyltä. Mainstreamilta, jos sitä kirosanaa saa käyttää. Silti koukku oli niin huumaava että uusi soundi voitti puolelleen.

Parasta Go Out And Get It:issä on se, että se on levyn vähiten hyvä biisi. En halua sanoa huonoin, koska levyllä ei ole yhtäkään huonoa biisiä. Oikeasti. Enemmän tai vähemmän hyviä, mutta pidän silti jokaisesta. Arabia Mountain on ehdottomasti Black Lipsien helpoiten lähestyttävä albumi, mutta se ei mielestäni ole mitenkään negatiivinen asia. Erityisesti lyriikoiden tärkeys korostuu kun musiikki on helpommin sisäistettävää. Levyn kolmosraita Spidey's Curse kertoo Spidermanistä, Raw Meat kaikesta ällöttävästä ("fresh maggots on my teeth") ja sinkkubiisi Modern Art huumeiden ottamisesta taidenäyttelyissä. Sanoitukset on kekseliäitä, hauskoja ja fiksuja, mutta silti hyvin yksinkertaisia.

Kaikista muistettavimmat biisit tulevat vasta levyn viimeisellä puoliskolla. Popimpi New Direction, likaisempi Noc-A-Homa ja Bob Dylanihko Don't Mess Up My Baby hipovat jo aika lähelle täydellisyyttä.

Vuosi on vasta puolessa välissä, mutta Arabia Mountain on kyllä erittäin kova kilpailija mun Best of 2k11-listalla. En osaa sanoa tästä paljoakaan negatiivista. Toki jos aiemmat levyt ovat lähempänä sydäntä niin Arabia saattaa olla aikamoinen pala purtavaksi, mutta itse en ole parempaa levyä tän kesän soundtrackiksi löytänyt.

fucked up: david comes to life

 Mulla on tää samainen kuva nyt seinällä!! Kannatti odottaa yli viikko ennakkotilausta...

Mikään ei ole mukavampaa kuin se, että odotukset täyttyy ja menee vielä niidenkin yli. Torontolaisen Fucked Upin kolmas pitkäsoitto David Comes To Life julkaistiin viime viikolla, ja se on vaan parantunut jokaisella kuuntelukerralla.

Fucked Up ei ole varsinaisesti hc- tai punk-bändi, vaikka Pink Eyesin/Damianin ääni siltä kuulostaakin. Vaikka ensimmäiset seiskat No Pasaran/Circling The Drainista aina ensimmäisen Year of the...- julkaisuun vuonna 2006 olikin aika perushossea, on FU aina ollut vähän musta lammas. Suurin osa bändin jäsenistäkin on siloposkisten indiesöpisten näköisiä ja järjestää Belle & Sebastianilta pöllittyjä kilpailuja. Siksi onkin täysin hyväksyttävää että David on eeppinen rock-ooppera hehkulampputehtaalla työskentelevästä David Eliadesta joka menettää suuren rakkautensa, kommari-Veronican, epäselvissä olosuhteissa räjähtäneessä pommissa.

Davidissä on neljä näytöstä, viisi hahmoa ja 18 kappaletta. Muistamista helpottaa ainakin vinyyliä kuunteleville se, että näytökset on jaettu kahden levyn eri puolille. Jokaisen biisin alle on lyriikoiden lisäksi myös kivasti selitetty mistä kukin kappale kertoo. Jostain syystä Davidin tarina ei ole täysi auennut kaikile, joten selvennetään vähän:

Koko levy sijoittuu Tacherin aikaiseen Englantiin, kuvitteelliseen Byrdesdale Span kaupinkiin eli samaan josta David's Town-kokoelmankin "bändit" tulevat. (Huomaatteko pienen kaavan?) Ennen levyn alkua David Eliade on elänyt tappavan tylsää elämää ja alistunut kohtaloonsa. Ensimmäisen näytöksen ( Love, then tragedy strikes the town) ensimmäisessä biisissä Queen of Hearts David tapaa Veronica Boissonin, joka on Labourin aktivisti. Pari rakastuu ensisilmäyksellä, ja hetken elämä on chilliä ja kaikin puolin ihanaa, jota käydään läpi eritoten tokassa biisissä Under My Nose. Silti koko ajan on tunne että kaikki on liian hyvin, eli where the fuck it the other shoe? No sieltä se tietenkin tulee, ja Veronica delaa pieleen menneessä terrori-iskussa/pommiräjähdyksessä. Davidin syyllisyydestä tai syyttömyydestä ei ole varmuutta, mutta Dave tietenkin masentuu ja lähinnä angstailee koko toisen näytöksen (David loses Veronica, and then himself, as he succumbs to guilt and despair). Kakkosnäytös on muuten kolmosen ohella mun oma suosikki, ihan sairaan hyviä biisejä kaikki. Toisessa näytöksessä tavataan myös kaksi uutta hahmoa, Vivian Benson ja kertojanakin toimiva Octavio St. Laurent, joka vakuttaa kaikin puolin epäilyttävältä tyypiltä. Kolmannessa näytöksessä (Another character is revealed, putting the responsibility for Veronica's death into question) Octavio puhuu, ja syyttää Davidia Veronican kuolemasta, mutta samalla David kyseenalaistaa Octavion osallisuuden ja sen olisko hän voinut vaikuttaa asioihin enemmän tai vähemmän. Sanaharkkojen jälkeen David hyväksyy kohtalonsa ja uskoo tulevansa toimeen paremmin ilman rakkautta. Neljännessä näyötksessä (A revelation from Vivian sheds more light on Veronica's death; Octavio and Vivian explain their motives, and David is reborn) Vivian kertoo olleensa paikalla Veronican kuollessa ja Octavio ymmärtää olleensa väärässä syyttäessään Davidia. David toivoo vielä yhtä yhteistä yötä Veronican kanssa ja lopulta tulee valoon/eloon = David Comes To Life. Noin yksinkertaistettuna.

Toisaalta tuon ylläolevan kappaleen voisi samantien poistaa jos siltä tuntuisi, koska David on erinomainen levy ihan yksinäänkin, vaikka ei ymmärtäisi sanaakaan lyriikoista. Voin ihan tosissani väittää, ettei tällä levyllä ole yhtäkään huonoa biisiä. Myönnän että osa biiseisä on samanlaisia, mutta Damianin äänenkäytön rajallisuus ei ainakaan mua haittaa. Enemmän olisin ärsyyntynyt siitä, että yhtäkkiä karjunta olisi jäänyt. Fucked Upin pitää kuulostaa Fucked Upilta. Ja Davidillahan on myös paljon (no, neljä) vierailevaa vokalistia (mm. Cultsin Madeline Follin ja Kurt Vile) jotka tuovat ihan oman ulottuvuuden biiseihin.

David ei ole yhtä kokeellinen kuin edeltäjänsä, Polaris Music Prizen voittanut ja kovasti kehuttu The Chemistry of Common Life. Oikeastaan ChemComin olemassaolo ei ole yhtään merkityksellinen Davidille. Bändin mukaan tätä levyä on suuniteltu vuosia, ja ChemComin syntyminen siinä välissä oli todellisuudessa vahinko. Hieno vahinko tietenkin, mutta David on selvästi jatkoa vuoden 2006 Hidden Worldille, ei ChemComille. Hidden Worldin kakkosbiisistähän (ja omasta all-time lemppari FU biisistä) nimikin tulee. Vaikka pitkiä introja (esim. Remember My Name) löytyy edelleen, on soundi jotenkin suoraviivaisempaa ja aitoa. David on ihan helvetin eeppinen ja kunnianhimoisin levy mitä olen kuullut hyvin pitkään aikaan. Toisin sanoen, me gusta.

En pitkitä tätä entryä enempää biisivideoilla. Olin kirjoittamassa tähän jo listaa lempibiiseistäni, mutta lopulta tajusin että olin vaan listaamassa niitä kaikkia. Joten kuunnelkaa vaan koko levy, se on sen arvoinen.

Tässä tosin vielä hyvä haastisjuttu joka kyllä julkaistiin jo aikoja sitten mutta whatever:

Pääsyy sille miksi kaikki kattoo ton on koska MINÄ näyn kahessa kohassa... Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille joka löytää! Vinkki: se on Ankkarockista kaks vuotta sitten, oon superlame enkä tee mitään mielenkiinosta.

juttuja: white denim, tim hecker, fucked up

Moi kaikki kaverit siellä ruutujen toisilla puolilla! Mulla on huomenna YO-juhlat (amerikkalainen lankoni mietti kovasti mitkä on nämä yo-juhlat, varmaan jotain räppiin liittyvää?) ja sen jälkeen varmaan krapula joten postauksien taso nyt on vähän mitä on. Pari huomioitavaa juttuu silti:

Huomatkaa Rilakkuma-pehmolelu taustalla...

Jotenkin mun pankkitilille eksyi parikymppiä """ylimäärästä""" ja suuntasin tietysti Stupidoon. Mukaan lähti White Denimin uutukainen D joka on MAHTAVA. Vähän garagea, vähän bluesia, vähän jazzia ja päälle rockia. Suosittelen kyllä kaikille jotka tykkää hyvästä musiikista. Soundi on muuttunut Workout Holidayn Shake Shake Shaken ajoista paikoitellen jopa aika paljon, muttai ei todellakaan huonompaan suuntaan. Oon niin onnellinen että White Denim alkaa vihdoin saamaan ansaitsemaansa arvostusta.

Levyä löytyy aika vähän Youtubesta, mutta eipä sillä niin väliä kun kaikki biisit on niin hyviä etten kuitenkaan osaisi valita niistä vain paria.

Toinen levy on Tim Heckerin Ravedeath, 1972 jonka perään olen haikaillut jo jonkin aikaa. Stupidossa tuotiin heti nenän alle joten miten olisin voinut sanoa ei? En mitenkään, joten en sanonut.

Ah, sieluni lepää tätä kuunnellessa.

Kaikista tärkein uutinen tulee kuitenkin tässä: Fucked Upin mahtava, ihana, upea ja kaikin puolin loistava (enkä edes liioittele kuin minimaalisesti!) David Comes To Life on streamattavana NPR:n sivuilla. Virallisesti levy ilemstyy ensi maanantaina, jollon meikäkin kirjoittaa siitä vähän kattavamman entryn. Tilasin Davidin tosiaan BEGN:n kautta ennakkoon, joten pääsin kuuntelemaan sitä jo pari viikkoa sitten, ja tottapuhuen se vaan paranee joka kerta. Ajattelin että jo julkaistuja sinkkuja paremmaksi ei voisi laittaa, mutta olin ilmiselvästi väärässä. Tässä on vuoden paras levy, ainakin tähän mennessä. Onneksi meikällä on liput Philadelpian First Unitarian Churchin keikalle 26.6.!

hemma igen

Taisin edellisessä entryssä väittää että tauosta tulisi kolmiviikkoinen. Hups. Palasin Suomeen jo melkein viikko sitten, mutta olen vaan ollut niin kiireinen kaiken catching uppaamisen kanssa ettei bloggailulle ole ollut aikaa. Nyt on kuitenkin kaverit ja sukulaiset nähty, ruisleivät syöty, uudet musiikit kuunneltu ja Game of Thrones maratoonattu (suosittelen varsinkin viimeisintä kaikille jotka arvostavat oikeasti hyvää telkkaria). Mitä kaikkea sitä onkaan tapahtunut sitten viime näkemän?

1. Kaksi todella kovasti odottamaani levyä julkaistiin. Fleet Foxesien kakkoslevy Helplessness Blues ja Tyler, The Creatorin ensimmäinen kaupoissa myyty kokopitkä Goblin näkivät päivänvalon vähän aikaa sitten. Fleettareiden tuotos iski odotetusti ihan helvetin lujaa ja on pyörinyt repeatilla oikeastaan siitä lähtien kun sain sen. Ehkä kirjoitan tästä vielä oman postauksensa, mutta pakko kyllä sanoa että tällä hetkellä ei ole yhtäkään artistia tai yhtyettä joka tekisi yhtä kaunista musiikkia kuin Fleet Foxes. Ruississa nähdään.

Goblinista en sen sijaan oikein tiedä vielä. Tyler nyt on muutenkin vähän kiistanalainen heppu, enkä ole täysin varma hänen lyriikoidensa tarpeellisuudesta. Silti Goblinilla eniten mua ärsyttää se, miten Tyler koko ajan selittää että "hei tää on läppä vaan, en mä oikeesti ajattele näin!" Edellisellä Bastard-levyllä tykkäsin just siitä, että Tyler teki musiikkia anteeksipyytelemättä ja vaikutti siltä ettei hän  todellakaan välitä siitä mitä ihmiset ajattelevat. Goblinilla meno on ihan erilaista. Katsokaa iki-ihanan Anothony Fantanon arvostelu, hän sanoo kaiken mitä ajattelen mutta paremmin. En suhtaudu Gobliniin ihan yhtä negatiivisesti, mutta rasittaa suunnattomasti se, että Tyler kokee pakolliseksi selittää heittävänsä läppää, vaikka ne jotka eivät sitä tajua eivät mun mielestä ansaitse selityksiä tai varsinkaan tilaa biiseistä. Niin ja vähän harmittaa että levyn parhaat biisit oli jo kuultu etukäteen. Voisin kirjottaa Tyleristä kolmen kilmetrin pituisen entryn, ehkä sen teenkin jossain vaiheessa.

2. Voitin Issuesin kilpailussa 50 euron lahjakortin Stupidoon! Tehtävänä oli suositelle Janille ja Inkelle musiikkia, oma kommenttini löytyy täältä. Matkasin tietysti heti kotiuduttuani Stupidoon, josta lähti mukaan Goblinin lisäksi kaksi Stupidon mukavien mänien suositusta, Brandon Coxin brittiversio Banjo or Freakout ja jonkin verran hypeä ympärilleen kerännyt Merrill Garbusisin tUnE-yArDs. Olin kuunnellut jonkun verran levyn kolmosraitaa Gangstaa, mutta koko levy on kyllä kuuntelun arvoinen. Kiitos kovasti Issuesille ja Stupidolle!

3. Pääsin ylioppilaaksi, jippii. Tai no, juhlin vasta 12 päivän päästä mutta kaikki aineet meni läpi ja vielä ihan mukavastikin. Lopullinen rivi on sitten LLEMC, mihin olen ihan tyytyväinen. Laudikset tuli äidinkielestä (vaikka sitä ei tästä blogista ehkä uskoisi....) ja englannista, E filosofiasta, M historiasta (viime syksyltä, jäi YHDEN pisteen alle E:n ja keväällä olisi mennyt yli... Itken.) ja C toisesta kotimaisesta, hehheh. Ensi syksyn suunitelmatkin rullaa ihan mukavasti, vielä on kielikoe tiedossa 11. päivä ja sitten pitäs jutut olla jo semivarmoja.

4. Ai niin ja se interrail! Mentiin reittiä Turku - Tukholma - Berliini - Praha - Wien - Milano - Nizza - Marseilles - Barcelona - Pariisi - Amsterdam - Kööpenhamina - Helsinki, mikä oli ihan passeli. Ehkä laitan pari kuvaa tänne kun saan ne kehitettyä (käytin lähinnä kertakäyttökameraa koska mukana oli vaan siskoni ikivanha digikamera). Näin jälkikäteen ajateltuna olisin ehkä mielummin lähtenyt Prahan jälkeen itään enkä etelään, mutta Barcelonaa kyllä suosittelen kaikille! Niin ja jostain syystä Amsterdam sai mut arvostamaan Tomboyta ihan uudella tasolla...

5. Hyviä keikkoja tulossa. 6.6. Abe Vigoda Kutosella, 12.7. Black Lips ja Dum Dum Girls Nosturissa  sekä 29.8. Lutakko Liekeissä-tapahtuma Jyväskylässä jossa soittaa mm. Fucked Up. Muistaakseni Black Lips on soittanut Suomessa aiemminkin, mutta itse olin liian nuori päästäkseni sisään. Tykkäsin Good Bad, Not Evilista joskus 2007 iiiihan sikana ja vieläkin O Katrinat iskee, pitäisi varmaan kuunnella sitä uudenpaakin kamaa. Fucked Up on ihan must-see, jos vain olen Suomessa. Tosin lähden parin viikon päästä Jenkkeihin ja mitä luultavammin menen katsomaan yhtyettä Philadelphiassa 26.6., jos vaan siskoni muistaa hankkia mulle lipun sekä saan kyydin sinne ja takaisin landelle!

Tulipa purettua, mukava olla takaisin.

record store day

Reippaana tyttönä heräsin _lauantaiaamuna_ heti kahdeksan jälkeen, valmiina kohtaamaan Record Store Dayn.  Suuntasin Stupidoon vähän ennen kymmeneksi ja sain oikeastaan kaiken mitä halusin; Radioheadin Supercollider/The Butcher-sinkun, Hot Chipin Alexis Taylorin uuden bändin/projektin About Groupin Start and Complete-debyytin (joka olisi ilman suositusta varmaan jäänyt ostamatta, joten kiitos siitä! On kova! Melkein ehkä jopa parempi kun Hot Chip... Tai ainakin yhtä hyvä.) ja henkilökohtainen päivän tavoitteeni: Fucked Upin eeeerittäin hämärä David's Town-kokoelma bändin itsekeksimistä 60- ja 70-luvun bändeistä:

Ainoat mitkä olisin tohon päälle halunnut oli Panda Bearin Tomboyn LP + paita-paketti, Bad Brainsin Pay To Cum seiskatuumanen ja Kode9:n ja Spaceapen Otherman/Love Is The Drug-sinkku, mutta ei mulla kyllä olisi ollut edes niihin varaa joten en ole kovin masentunut. Kovasti himotti myös Gil Scott-Heronin ja Jamie XX:n We're New Here-spessuversio mutta ei vaan massit riittäneet. Vähän kyllä  kirpaisi koska en kyseistä levyä omista entuudestaan ollenkaan.

Suorastaan ahdistaa kuinka paljon ois levyjä ostettavana, ensimmäisenä nyt uusi TV On The Radio, ensi viikolla Jamie Woonin Mirrorwriting-debyytti (jonka olen tosin jo kuullut ja voin sanoa että ihan helvetin hyvä) ja kenties vihdoin se Pandan Tomboykin. Mun ostohimot ja rahatilanne ei selvästikkään kulje käsi kädessä.

i'm new here

Täytin sunnuntaina 19 vuotta. Ikäkriisin pauloissa päätin, että on vihdoin aika antaa periksi itselleni ja aloittaa Tweettaus. Tili on löytynyt jo pari vuotta stalkkaustarkoituksiin, mutta musta tuntuu että Facebook-kaverini eivät niinkään arvosta spämmäystäni, joten Twitter on se luonnollinen seuraaava askel tielläni asioiden jakamisen pakossa. Ilman sen enempiä lätinöitä: tässä se nyt on. Seuratakaa pliis niin seuraan takas, haluun löytää uusia Twitteritä. Ja hei, oon oikeesti ihan hauska ihminen joskus!

Sain lahjaksi kaikkea tarpeellista reilausta varten, mutta paras synttärilahja saapui kuitenkin vasta tänään:

Kyllä, se on se miltä näyttää. Burialin, Four Tetin ja Thom Yorken erittäin rajoitettu Mirror/Ego 12-tuumanen. Kuin ihmeen kaupalla Phonica Recordsilla oli vielä viime viikolla pari kappaletta myynnissä normaalihintaan. Kiljuin ihan vähän vaan.

yuck: yuck

 Tunnustus: en ole koskaan kuunnellut Dinosaur Jr:ia edes sen vertaa että tietäisin miten nimi taipuu oikeaoppisesti. En myöskään ole koskaan pahemmin innostunut Pavementistä, Sonic Youthista tai muista ysäriklassikoista. Hups. Ehkä siksi tykkään Yuckista niin paljon. Tuntuu että levyn kuuntelijat jakautuvat kahteen leiriin; niihin jotka nostalgisoivat ja/tai pitävät soundia tuoreena ja niihin joiden mielestä kaikki biisit on ripoffeja ysäriltä. Itse kuulun ylläripylläri ensimmäiseen leiriin.

90-luvun (ja vähentyvässä määrässä 80-luvunkin) revival on musiikissa se in juttu tällä hetkellä, enkä usko että kukaan väittäisi toisin. Feedbackin ja disortionin meressä bändit jäävät toistensa jalkoihin ja soundi puuroutuu helposti yhdeksi muodottomaksi massaksi. Silti täysosumiakin löytyy, bändejä jotka osaavat yhdistää kaikki ysärin hyvät asiat ja tehdä niistä jotain omaa. (Yuckin lisäksi tähän sarjaan voisi laittaa ainakin The Pains of Being Pure at Heartin viime tiistaina julkaistun Belong-kakkosalbumin, joka iski muhun  yllättävänkin kovaa varsinkin kun s/t debyytti ei koskaan päässyt oikeen kuunteluun.)

Jotkut kenties tunnistavat kitaristi/vokalisti Daniel Blumbergin ja pääkitaristi Max Bloomin pari vuotta sitten kokoon kuihtuneesta Cajun Dance Partysta, jonka itse muistan vaan hämärästi NME:n sivuilta. Yuckiin verrattuna CDP on, mites tämän sanoisi kauniisti, aikuisempaa. Ja onneksi Daniel ei enää laula kuin Kooksin Luke Pritchard. 

Yuck on samalla levy-yhtiöllä kuin Wavves (ja Dinosaur Jr, funnily enough), Fat Possumilla, ja vaikka samoja viboja löytyykin aika paljon, niin laadullisesti Yuck pesee Wavvesin mennen tullen. Vaikka King Of The Beach olikin erinomainen kesälevy, niin vähän siksi se jäikin. Yuckia taas olen jaksanut kuunnella läpi talven ja uskon että nyt keväämmälläkin maistuu. Varmaan huomattavin ero Yuckin ja Wavvesin tapaisten bändien välillä on laadukkaat lyriikat ja se, että biisejä on ajateltu enemmän. Säveltäjinä Yuck nousee monien nykybändien ohi, ja se mikä menetetään epäorginalisuutena saadaan takaisin koukkuina ja melodioina. Mutta miksi sitten ei vain kuuntelisi alkuperäistä? Yuckin biisit vaan ovat niin hyvä että tekisi itselleen karhunpalveluksen ohittamalla ne kopioina.

Ei Yuck silti mitenkään virheetön ole. Olisin toivonut vähemmän slowareita levylle, ja parhaat kohdat onkin siellä missä on vähän enemmän meininkiä: Holing Out, Operation ja The Wall ovat koko homman kruunaavan Rubberin ohella levyn parasta antia. Rubber on levyllä muutenkin vähän joukosta erottuva, jännä nähdä onko seuraava levy enemmän sen suuntainen.

Yuck laittoi koko levyn stremattavaksi SoundCloudiin, enjoy:

Yuck - Yuck by Yuck

james blake: james blake

Tiedän että kaikki ovat varmasti pidätelleet hengitystään odotellessan mun mielipidettä James Blaken debyytista, mutta homma vähän jäi kun abiviikko osoittautui luultua kiireisemmäksi. Nyt olen kuitenkin lukulomalla, joten ehkä tän postaustahdinkin saisi vähän normalisoitumaan. No mutta, enempää lätisemättä:

Jamesiin tutustumisestani ei ole kovin pitkää aikaa, mutta sen verran kuitenkin, että kerkesin tottua viime ja toissavuonna ilmestyneiden neljän EP:n viboihin. Vaikka Air & Lack Thereof, The Bells Sketch, CMYK ja Klavierwerke olivat jo keskenään erilaisia, en ollut täysin varautunut kokopitkän soundiin. Jamesista kirjoitettiin ja kirjoitetaan jonain dubstepin uutena prinssinä joka nostaa koko genren mainstreamiin mutta itse levyllä dubstep on kuultavissa lähinnä vain vaikutteena. En tiedä kuinka paljon tätäkin lukevista ihmistä on enää jäljellä sellaisia jotka eivät ole levyä kuunnelleet, mutta Jamppahan laulaa jokaisella biisillä itse. Aiempi tuotanto on pitkälti täysin vokaalitonta tai ainakin jostain muualta samplattua. Vaikka nytkin Jamesin ääni on autotunetettua ja kerrostettua, on se silti todella hänen oma äänensä, mikä tuo levylle ihan erilaisen tunnelman. Juuri äänen muokkauksen vuoksi varsinkin Lindisfarnet I ja II tuovat todella vahvasti mieleen Bon Iverin ja erityisesti Blood Bank-EP:n Woodsin, mutta James on tainnut jossain myöntääkin inspiraation lähteen. Mun korvaan kuuluu myös paljon Mount Kimbietä, mutta tuskin tästäkään Jamesia voi rokottaa.

 Feist-coveri Limit To Your Love oli suoraa esimakua levystä, mutta jotenkin mä silti ajattelin että siinä olisi ollut enemmän viittauksia Jamesin aiempaan tyyliin. Luulin että LTYL jäisi ainoaksi todella vokaalipainotteiseksi kappaleeksi, missä olin tietysti täysin väärässä. Sentään lyriikat ovat pysyneet höllinä ja hämärinä (toisin kuin I Never Learnt To Share kenties ehdottaa, Jamppa on ainoa lapsi). Kuitenkin olin vähän äimän käkenä esimerkiksi Give Me My Monthia ensikertaa kuunnelleesa, joka on pelkästään James ja piano. Näin jälkeenpäin ei yllätyksen olisi pitänyt olla niin suuri, koska James on soittanut pianoa ties kuinka monta vuotta ja se oli vahvasti esillä jo Klavierwerkessä.

Oon kuunnellut koko levyn reilusti yli 10 kertaa, mutta silti mun on vähän vaikea pukea tuntemuksiani sanoiksi. Toivisin että pituutta olisi enemmän kuin 38 minuuttia, ja välillä biisit jää vähän leijumaan sen sijaan että tuntuisivat oikeilta kappaleilta. Kaiken kaikkiaan James Blake on fiilislevy, joskin erittäin hyvin tuotettu sellainen. Välillä mietin, että jäikö jotkut biisit kesken, mutta toisaalta tykkään kyllä häilyvästä tunnelmasta. Tiedän että monet valittaa että tää on tylsä levy, mutta en voi olla ajattelematta että millaisilla kaijuttimilla ne oikein kuuntelee. En todellakaan ole mikään audiophile, mutta tein itse sen virheen että sivuutin Limit To Your Loven peruskaurana kun sen alunperin löysin. Tajusin biisin hienouden vasta kun kuuntelin sen kuulokkeet päässä. Levyllä on paljon hienovaraisuuksia, jotka voi epähuomiossa ohittaa.

Jamesin soundista olisi voinut tulla todella kliininen ja kylmä, muttei tullutkaan. Suuri kiitos tästä menee kotikutoiselle tuottamiselle, josta James on ollut itse vastuussa. En tarkoita kotikutoista mitenkään negatiivisesti, mutta uskon että jos levyn teko ei olisi tapahtunut Jamesin kotona, olisi lopputuloksena voinut olla jotain erilaista. Levy on intensiivinen, sekoitus kovaa ja pehmeää, jotkut kohdat ovat todella intiimejä ja toiset taas steriilimpiä.

Oli miten oli, Jamesin taitoja on varmaan kenenkään turha kieltää. Luulen että tällä levyllä on kaikki mahdollisuudet suureenkin suosioon, ja samalla ehkä jopa nostamaan mainstream-musiikin laatua.

Tää entry on muutenkin niin pitkä etten viitsinyt laittaa Youtube-videoita, mutta kuunnelkaa levy vaikkapa Spotifysta.

destroyer: kaputt

En tiedä latailiko kukaan muu koskaan Pirate Bayn Indie/Rock Playlistejä, mutta kolmisen vuotta sitten tutustuin niiden kautta moneenkin bändiin. Noilta playlistoilta kuulin ensimmäisen kerran esim. Vampire Weekendiä, Holy Fuckia, M83:sta, Wild Beastsia ja Jens Lekmania. Varsinkin Holy Fuckia tulee kuuneltua aktiivisesti vielä nykyäänkin mutta silti pari bändiä meni vähän ohi suun, eritoten Destroyer. Dan Bejarin fronttaama yhtye/projekti/mikä onkaan on julkaissut vaikuttavat yhdeksän kokopitkää ja pari EP:tä päälle, unohtamatta Bejarin levytyksiä These New Pornographersin ja Swan Laken riveissä.

Silti Destroyer ei saanut multa ansaitsemaansa huomiota kuin vasta tällä levyllä. Kuuntelin vähän aikaa sitten vähän vanhempia biisejä uudestaan, enkä ollut enään yhtään hämmennyksissäni miksi Kaputt iski niin kovaa verrattuna aiempaan tuotantoon. Vaikka Bejarin laulu- ja laulunkirjoitustyyli on todella omaleimainen, niin soundi on tällä kertaa hyvinkin erilainen. En sanoisin että suoranaisesti parempi, mutta erilanen. Koitan päästä eroon ainaisista vertailustani, mutta Kaputt on samaa sarjaa Ariel Pinkin ja Twin Shadown kanssa kasarirevivalin suunnannäyttäjänä. Nimikkobiisissä on todella New Order-vibaista menoa ja koko levy on vähän cheesy syntikoidensa ja saksofoniensa kanssa. Mutten tarkoita sitä mitenkään pahana asiana.

Monessa biisissä Bejar ei niinkän laula sanan perinteisessä merkityksessä, vaan pikemminkin lausuu lyriikoita sävelessä. Rakastan Bejarin ääntä, ja tietyt kohdat saa suorastaan kehräämään. Esim. Savage Night at the Operassa lauletaan I heard your record, it's alright joka on jostain syystä melkein levyn paras kohta.

Kaputtilla on vain yhdeksän biisiä, mutta pituutta 50 minuuttia. Silti en jää kaipaamaan mitään enkä halua mitään pois. Nähdään Best of 2011-listojen kärkipaikoilla.

Ps. James Blakesta myöhemmi tällä viikolla, eka pitää kuunnella vielä pari kertaa kunnon laitteilla oikealta levyltä.

mount kimbie: before i move off

Mount Kimbie julkaisi uuden musiikkivideon Before I Move Offille, joka käy silmäjumpasta:

Lontoon uudella dubstep-skenellä menee muutenkin lujaa, eikä vaan siksi että termiä voi nykyään käyttää erittäin löyhästi kuvaamaan melkein mitä vaan elektronista. Rusko ja Flowssakin hienosti soittanut Magnetic Man ovat puskeneet läpi listoille tai ainakin nauttineet jonkinlaisesta mainstream-menestyksestä, joskin Ruskon tapauksessa laadun laskun hinnalla. Vähän rennommat James Blake, Darkstar (jolle ei näytä löytyvän minkäänlaista nettisivua? :--D), Pariah, Joy Orbison ja jo ylhäällä mainittu Mount Kimbie taas vaikuttavat vielä vähän enemmän pinnan alla, mutta sitäkin kovemmin. James Blaken jo leakannutta debyyttiä odotetaan melkeinpä joka suunnassa vähintäänkin korkein odotuksin ja Darkstarin Hyperdubilla julkaistu North on kerännyt jo kasan hyviä arvosteluja. Tuntuu siltä että on tasan kolme levy-yhtiötä jotka hallitsee Eurooppalaista elektroa tällä hetkellä: Hyperdub, Hotflush ja R&S.

Henkilökohtasesti diggaan kyllä eniten Blakea ja Mount Kimbietä, jonka debyytti Crooks &  Lovers aukesi oikeastaan vasta vähän aikaa sitten täysin. Erityisesti levyn loppupuolelta löytyikin varsinaisia helmiä, esim. Ruby, Ode To Bear ja Mayor. Suositellaan jos tykkäätte vähän ambientimmasta kamasta niin kun meikä.

 Niin ja juu, lähtihän tänään keskustasta mukaan myös tällanen kymppituumanen, arvatkaa mikä:

best of 2k10: the radio dept.

Näin rakkaan kotimaamme itsenäisyyspäivänä tuntuu sopivalta kirjoittaa länsinaapurimme paremmuudesta. Myönnetään että on tänä vuonna tullut koviakin suomalaisia levyjä, oivallisina esimerkkeinä nyt tietenkin Uusi Fantasia ja Delay Trees, mutta pohjolan paras anti taitaa silti tulla Ruotsista The Radio Deptin muodossa. Bändin kolmas pitkäsoitto Clinging to a Scheme on käsitelty lähes puhki varmaan jokaisessa mediassa, mutten siltikään voi vastustaa kiusausta tungemasta omaa lusikkaa soppaan.

Oma syttymiseni Radio Deptille oli erittäin hidasta ja vastahakoista, oikea klassinen esimerkki siitä miten ennakkoluulot ovat pelkästään haitaksi. Clinging to a Scheme veti mut puolelleen kappale kerrallaan. Ensiksi repeatille jäi soimaan David, sitten Heaven's On Fire, Domestic Scene, Never Follow Suit ja pikku hiljaa koko levy. En ole kuunnellut kahta edelistä levyä, 2004 ilmestynyttä Lesser Mattersia ja neljän vuoden takaista Pet Griefiä läheskään tarpeeksi jotta mulle olisi muodostunut tarpeeksi selvä mielipide, mutta jotenkin Clinging to a Scheme tuntuu energisemmältä verraten aikisempaan tuotantoon. Tiedä sitten luoko tän tunteen syntikodien lisääntyminen vai se, että soundia on vähän siistitty semisti päällekäyvästä shoegazesta. Edellisten levyjen puuromaisen fiiliksen tilalla on helvetinmoisia koukkuja jotka soi päässä kaksi viikkoa putkeen.

Ei Clinging to a Schemellä siltikään ole kyse mistään suuresta tuotannosta. Oman käsitykseni mukaan herrat ovat tuottaneet koko lätyn itse, mistä on kenties kiittäminen siitä että musiikki tuntuu tietyllä tapaa raa'alta ja kaunistelemattomalta. Vähän yli puoleen tuntiin ja kymmeneen biisiin mahtuu yllätävän paljon tunnetta ja ns. autenttisuutta, vaikka soundi pysyy silti aika perinteisenä indiepoppina. Just tää on se mikä erottaa Radio Deptin siitä perusmassasta. Clinging to a Scheme on loppupeleissä musiikillisesti aika vähäeläeinen, ainakin vokaalien suhteen mihin ei ole laitettu yhtään ylimääräistä yritystä, mutta silti pointti tulee selville ja tunnelma pysyy samanaikaisesti korkealla ja syvällä. Naapurikateus kunniaan, mä tykkään.

Kova on myös syyskuussa ilmestynyt The New Improved Hypocrisy-sinkku, joka löytyy myös 25. tammikuuta julkaistavalta Passive Agressive: Singles 2002 - 2010-kokoelmalta.

best of 2k10: janelle monáe

Sen sijaan että listaisin loppuvuodesta jonkun top 20:n vuoden parhaista levyistä, ajattelin tehdä erillisiä postauksia niistä albumeista jotka on syystä tai toisesta jääneet ilman omaa entryä. Ensimmäisenä tässä sarjassa on Janelle Monaén ensimmäinen kokopitkä The ArchAndroid (Suites II and III).

Aluksi tuntui siltä että The ArchAndroidin ei pitäisi olla mun kuppi teetä ollenkaan. Soulin ja funkin täytteinen R&B-pop Diddyn levy-yhtiöltä kuulostaa vähintääkin epäilyttävältä, mutta lisätään päälle vielä se että kyseessä on konseptialbumi jonka pääteemoja ovat sci-fi ja androidit niin kasassa pitäisi olla aikamoinen sekamelska. Listapop ei muutenkaan ole ominta alaani, ja Monáe on American Idolissa esiintynyt grammy-ehdokas. En haluaisi sanoa että pelkäisin sitä kavahdettua mainstreamin mörköä, mutta Monáen tasoiset meriitit vähän hirvittävät.

Jotenkin kaikki silti toimii ihan naurettavan helposti ja hyvin. The ArchAndroid on niin täynnä eri vaikutteita, soundeja ja tasoja että pää meinaa mennä sekaisin, hyvällä tavalla. Monáella on kunnianhimoa pienen valtion verran ja se paistaa läpi kokonaisuudesta. Ensimmäisen biisin klassisesta alusta päädytään jazzin, hip-hopin ja funkin läpi ukuleleen ja perinteisempiin rakkauslauluihin. Paljon kiitosta saa kirjoituksen lisäksi tuotantopuoli, jossa on näppinsä pelissä esimerkiksi Big Boilla, Diddyllä ja Of Montrealin Kevin Barnesilla. Laatu on virheetöntä, mikä on varmasti takana seisovien jättinimien ansiota. Vaikka yleensä oma sydämeni tykyttääkin lo-fin tahtiin niin ArchAndroidin täyteläisyys ja moniulotteisuus on tuulahdus raikasta ilmaa. Erityisesti mieltä lämmitti neljän ensimmäisen biisiin yhteensulaminen, mikä oli mielettömän siisti yllätys.

Oikeastaan ArchAndroid on jaettu kahteen osaan, suites II ja III, jotka ovat jatkumusta vuonna 2007 ilmestyneelle Metropolis: Suite I (The Chase)-EP:lle. Suite II:lla on levyn hittibiisit ja muutenkin se on helpommin lähestyttävä, kun taas suite III:lta löytyy kokeellisempaa kamaa ja levyn pisin kappale, melkein yhdeksänminuuttinen BaBopByeYa. Ehkä ainoa mistä en hirveästi diggaa on Of Montrealin kanssa yhteistyössä tehty Make The Bus, mutta lähinnä vaan siksi koska Montrealit ei ole koskaan sen kummemmin iskeneetkään.

Mun kirjoitustaidot ei varmaankaan tee oikeutta Janelle Monáelle, koska The ArchAndroid on oikeasti ihan uskomaton levy. Sieluuni suorastaan sattuu se että hittilistoilla heiluu Katy Perryn ja Ke$han kaltaiset lahjattomat ja merkityksettömät ns. artistit kuin näinkin hienoa musiikkia olisi tarjolla.

väriä elämään

Vaikkei James Blaken CMYK EP jostain syystä musiikilliseti aivan sytyttäisi (voiko sellasta ihmistä olla?), niin en kyllä usko että kovin moni voi itse vinyyliä vastustaa:

Kukapa ei rakastaisi värillistä vinyyliä, ja tää on kuin karkki. Jamesin Facebookin mukaan CMYK:sta liikkuu neljä eri väriversiota, ylläoleva magneta, sininen, keltainen ja perusmusta. Mä kyllä diggaan eniten tätä, sitä paitsi se oli ainoa jota mulla ei noista väreistä ollut entuudestaan.

päivän saldo

Ahh, nyt voikin hyvin mielin lösähtää ruudun ääreen teekupposen kanssa ja laittaa uusimman Law & Order: SVU-jakson pyörimään.

lewyostoksilla

Niin kuin jo varmaan jokainen pääkaupunkiseutulainen musiikinostaja tietää, Suomen ystävällisimmässä ja kaikin puolin ihanassa levykaupassa Stupidossa on kaikki -20% 13.11. asti. Oon koittanut pitää vähän paussia omien levyhankintojen kanssa viime aikoina, kesällä tuli ostettua melkein joka viikko ja pidemmän päälle lompakko ja sen myötä sosiaalinen elämä (jos sitä nyt oli muutenkaan) alkoivat lievästi rappetua. Rakastan levykauppoja ja levyjen ostamista eniten. Muut käy baarissa ja mä käyn levykaupoissa.

Kokonaisen kolmen viikon lakon jälkeen päädyin tänään kuitenkin Stupidoon alehuumassa ja lähdin parin kauan kaipaamani kanssa:

Sunn O)))n Monoliths & Dimensions ja Animal Collectiven Feels on molemmat olleet ostoslistalla iät ja ajat, mutta 30 euron molemmilla puolilla olevat hinnat ovat aina tuntuneet vähän ylitsepääsemättömiltä. Nyt oli kuitenkin hyvä syy vihdoin viedä molemmat kotiin asti, varsinkin Feels joka uudelleenjulkaisiin vinyylillä "Deluxe DDM"-versiona viime (?) vuonna. Aiempaa vinyylipainosta on ollut ainakin mulle Suomesta ihan mahdoton löytää. Feels on yks mun kaikkien aikojen lempparilevyistä, tai ainakin suosikki Ancolta, ja kyllähän se vinyylinä paremmalta kuulostaa kuin cd:ltä.

Toinen hankinta Sunn O))) on kummitellut - melkeinpä kirjaimelliesti - mielen perukoilla siitä lähtien kun yhtyeestä ensikerran kuulin joskus vuoden 2008 lopulla. Metalli ei iske missään muodossa, vaikka rakastankin lukea Mayhemistä, Burzumista ja muusta 90-luvun norjalaisesta black metal-skenestä mutta eipä Sunn O))) kyllä oikeastaan edes ole metallia joten öhhh... No anyway, Sunn O)))n kuuntelusta saa ihan uskomattomia kiksejä paikasta riippumatta, omia suosikkejani on bussimatkat ja kävely aurinkoisena päivänä. Mahdollisimman lujaaa tietysti. Bändi oli Suomessakin keikalla tammikuussa mutta sattuneesta syystä itse olin alaikäinen ja jäin kotiin. Harmittaa koska livet on kuulemma ihan toisesta maailmasta.

 

twin shadow: forget

Hyppään nyt suoraan pahimman hypeaallon harjalle enkä suostu häpeämään.

Listataan faktat ensin: Twin Shadow on George Lewis Jr Brooklynistä, joka tekee erittäin kasarivaikutteista nostalgiapoppia ja julkaisee levynsä Jenkkien ulkopuolella 4AD:llä, eli sillä cooleimmalla Beggars Groupin jäsenellä. Jäbän debyytin Forgetin on tuottanut Grizzly Bearin Svedu Chris Taylor, HRO postaa minkä kerkeää ja saipa levy (kenties odotettavasti) sen halutun/kauheksitun P4K:in BNM:n.

Niin ja se on ehkä vuoden kovin debyytti.

Forget huuhtoutuu päälle ihanasti; biisit on pehmeitä ja tunnelmallisia diskobiittien säestämänä. Lewisin ääni on vähän vanhanaikainen ja normaaliudessaan hienoa vaihtelua ylitweakkailtuihin ja/tai suurimpaan mahdolliseen omaperäisyyteen keskittyvien äänien valtakaudella. Forget on kaikin puolin puhdas poplevy, noisesta ei ole tietoakaan ja koukkuja on koukkujen perään. Eli periaatteessa ei ihan mun lempparikamaa mutta ei tätä vaan voi vastustaa. Ei Twin Shadow oikeastaan tuo maailmaan mitään uutta, kaikki on kierrätettyä, mutta onneksi se on tehty niin upeasti ettei se haittaa tippaakaan. Varsinkin vikat biisit Slow ja Forget sekä At my Heels ja Castles In The Snow on täydellisiä sulavia pop-biisejä.

Ehkä ainoat asiat jotka mua ärsyttää on kuudes raita Yellow Balloon joka on vähän mitäänsanomaton ja muuten erinomaisen Castles In The Snow'n witch house-alku. Salemissa on ihan tarpeeksi käsittelemistä, kiitos vaan.

Forget julkaistiin Euroopassa tänään, ja ihmettelen kyllä suuresti jos Twin Shadow ei räjähdä vielä hypetetymmäksi lyhyen ajan sisällä. Lewis ja co. ansaitsevatkin kyllä kaiken hypen minkä saavat suuntaansa, sen verran kova levy kyseessä. Vaikka kansi onkin karmaiseva.

Kuunnelkaa ja nauttikaa:

deerhunter: halcyon digest

Blogitautko loppuu än yy tee nyt!

Kolme ehkä eniten mun musiikkimakuuni vaikuttanutta bändiä on The Smiths, Black Lips ja Deerhunter. Varsinkin kaksi viimestä avasi ovet ihan erilaiselle musiikille mitä olin koskaan ennen kuullut. Good Bad Not Evil (ja varsinkin O Katrina!) ja Cryptograms räjäyttivät tajuntani 15-vuotiaana. Black Lips on sittemin vähän jäänyt, mutta Deerhunterin vuonna 2008 ilmestynyt Microcastle/Weird Era Cont. viimeistään varmisti sen mitä olinkin jo aavistellut: tässä ollaan jonkin suuren äärellä.

En usko että Deerhunter tarvitsee kovin paljon esittelyä, mutta kyseessähän on Atlantalainen nelijäseninen yhtye joka on julkaissut neljä kokopitkää ja kaksi EP:tä. Ja ne kaikki on mahtavia. En tiedä ihan tarkalleen miten Kauriimetsästäjien musiikkia kuvailisi, mutta itse he käyttävät termiä ambient punk mikä kai onkin ihan osuva. Laulaja Bradford Cox tunnetaan tietenkin sooloprojektistaan Atlas Soundista ja kitaristi Lockett Pundt niin ikään Lotus Plazasta.

Neloslevy Halcyon Digestiä markkinoitiin ihanan vanhanaikaisesti; fanit saivat tulostaa Bradfordin tekemän flaierin ja liimailla sitä ympäriinsä, ja kuvia vastaan sai kuulla uudet biisit aiemmin. Ensimmäiset Halcyonilta päivänvalon nähneet biisit, ensin Revival ja myöhemmin Helicopter, saivat aikaan lievää hypetystä ja ainakin omalla kohdallani syyskuun 28. päivä ei olisi voinut tulla yhtään aikaisemmin.

Tittidittidii, tässä se nyt on. Vielä valkonen vinyyli niin kuin Microcastlesissakin, jee! Mukana on myös Dennis Cooperin erittäin creepy/ahdistava novelli joka avaa vähän Helicopterin sanoja. Sama kirjotus on muuten luettavissa Helicopterin videon sivulla.

Tuntuu että sanon näin aina kun kuuntelen jonkun vanhemman suosikkini uutta levyä, mutta Halcyon Digestillä Deerhunterista on tullut aikuisempi, helpommin lähestyttävä ja vähän popimpi. Cryptogramsin noisea on tuskin havaittavissa ja melodiat on näin ollen paljon kirkaampia. Mut vaikka noise ja lo-fi onkin ehkä se "mun juttu" enemmän, niin ei Halcyon Digestin koukkuja voi olla rakastamatta. Levyllä on myös biisikohtaisesti aika paljon samaa edeltäjänsä Microcastelsin kanssa. Ekat biisit Earthquake ja Cover Me (Slowly) on kieltämättä samantyyppisia aloittajia ja kummaltakin levyltä nousee yksi biisi melkeen heti ylitse muiden, HD:llä Desire Lines ja Microcastlesilla Nothing Ever Happened. Jostain syystä myös kummankin levyn neljännet biisit on mulle ne vähiten iskevät.







Ehkä eniten valittamista olen kuullut siitä että Halcyon kuulostaa liikaa Bradfordin Atlas Soundilta, ja eipä kai sitä voikkaan kieltää. Mutta ei se ainakaan mua haittaa, viime vuotinen Logos on ihan hemmetin kova eikä vaan siks että siinä feattaa Panda Bear. Silti musta on hauskaa että Halcyonin parhaiden biisien joukkoon nousee Pundtin Desire Lines, mikä on ihan sama miten kävi Arcade Firen The Suburbsillakin - kakkoslaulajan biisi nousee muiden yli. Loistaahan Bradfordkin tietysti, Helicopter on helposti yksi vuoden parhaita biisejä. Hyvältä kuulostaa myös Fountain Stairs, Revival, Memory Boy sekä tammikuussa kuolleelle Jay Reatardille omistettu He Would Have Laughed. Ehkä vähän hämärämpään jää tokavika biisi Coronado joka kuulostaa häiritsevän paljon Strokesilta vaikka saksofoni kolahtaakin.













En tiedä vielä onko Halcyon Digest vuoden paras levy, mutta eiköhän se siellä top-vitosessa tule olemaan vähintään. What I do know is että Deerhunter on tän hetken parhaita bändejä.

kaikin puolin jees

Ja joku vielä kehtasi väittää ettei materia tee onnelliseksi.

stokis

Ruotsista on kotiuduttu, tosin järkyttävällä univelalla ja entistä kasvaneemmalla vihalla laivoja kohtaan. Vaikka oon käynyt Tukholmassa useimmin kuin edes jaksan muistaa, päädyin vasta tällä reissulla ensi kertaa Skånegatanin Pet Sounds-levykauppaan, joka oli kyllä kaikin puolin positiivinen kokemus. Tilaa ja valikoimaa oli, myyjätkin erittäin mukavia. Vähän kyllä ne kesäaukioloajat ihmetytti, varsinkin kun nettisivuilla en huomannut niistä mitään. Noh, onneksi samoilla hoodeilla on Beyond Retro jossa hengailin tarvittavan puolituntisen ennen Pet Soundsin avautumista. 

Olin toivonut löytäväni Panda Bearin Tomboy-sinkun Tukholmasta, mutta alkaa pikku hiljaa näyttää epäilyttävästi siltä ettei kyseinen seiskatuumanen ole edes rantautunut Pohjoismaihin. Höh. Silti tuli tehtyä pari hyvää ostosta:

Ensimmäisen mukaan lähti Deerhunterin Rainwater Casette Exchange EP, joka ilmestyi viime vuonna mutta jota en ole kuullut/löytänyt. Oikeasti en ole vieläkään kerennyt laittaa tätä pyörimään mutta luotan  Deerhunterin laatuun. P4K:issa on muuten ohjeet miten voi kuunnella sen viime entryssä mainitsemani uuden sinkun, Revivalin. ...Eikun hetkonen eipä voikkaan enää. Ei haittaa, Youtube tulee hätiin:

Hyvältähän se kuulostaa. Syyskuuta odotellessa.

Toinen Pet Sounds-ostos näkyy yllä. Real Estatesta ehkä enemmän tunnettu Matt Mondanilen aka Ducktailsin ja Julia Lynchin split-seiskatuumanen, jossa on kummaltakin biisit ja mukana cd:llä jotain videoita mitä en ole myöskään kerennyt katsoa... Joten niistä ehkä myöhemmin. Pet Soundsissa oli muuten myös Beach Fossilsin debyyttiä mutta valitettavasti vain cd:nä. Cd-levyjä tulee kuunneltua oikeastaan yksinomaa autossa jos sielläkään, joten Rantafossiilit jäivät tällä kertaa kauppaan.

Kolmas ja viimeinen Tukholman ostos löytyi Gamla Stanin Sound Pollutionista. Fucked Upin Couple Tracks-levylle on kasattu sinkkuja melkeenpä koko bändin uran ajalta, ja yhteensä biisejä on kertynyt komeat 25 kappaletta. Fucked Uphan on tunnettu erittäin vauhdikkaasta sinkkujulkasuvauhdista, joten tällaset kokoelmat on ihan tervetulleita. Mukana on myös lehtinen jossa jokaisen biisin taustoja on vähän valoitettu, mikä on aina kivaa. Tosin Mustaa Lunta-biisin käännös ei ole ihan onnistunut... Fucked Upista puheenollen enää alle viikko keikaan! Tekis niin mieli mennä myös Tampereelle tai Turkuun mutta seuraa ei taida löytyä. Kyyneleet vyöryvät pitkin poskiani.

Huomenna vuorossa Inception, jeeees! Oon niin ylpee että oon välttänyt kaikki spoilaukset.