juttuja: white denim, tim hecker, fucked up

Moi kaikki kaverit siellä ruutujen toisilla puolilla! Mulla on huomenna YO-juhlat (amerikkalainen lankoni mietti kovasti mitkä on nämä yo-juhlat, varmaan jotain räppiin liittyvää?) ja sen jälkeen varmaan krapula joten postauksien taso nyt on vähän mitä on. Pari huomioitavaa juttuu silti:

Huomatkaa Rilakkuma-pehmolelu taustalla...

Jotenkin mun pankkitilille eksyi parikymppiä """ylimäärästä""" ja suuntasin tietysti Stupidoon. Mukaan lähti White Denimin uutukainen D joka on MAHTAVA. Vähän garagea, vähän bluesia, vähän jazzia ja päälle rockia. Suosittelen kyllä kaikille jotka tykkää hyvästä musiikista. Soundi on muuttunut Workout Holidayn Shake Shake Shaken ajoista paikoitellen jopa aika paljon, muttai ei todellakaan huonompaan suuntaan. Oon niin onnellinen että White Denim alkaa vihdoin saamaan ansaitsemaansa arvostusta.

Levyä löytyy aika vähän Youtubesta, mutta eipä sillä niin väliä kun kaikki biisit on niin hyviä etten kuitenkaan osaisi valita niistä vain paria.

Toinen levy on Tim Heckerin Ravedeath, 1972 jonka perään olen haikaillut jo jonkin aikaa. Stupidossa tuotiin heti nenän alle joten miten olisin voinut sanoa ei? En mitenkään, joten en sanonut.

Ah, sieluni lepää tätä kuunnellessa.

Kaikista tärkein uutinen tulee kuitenkin tässä: Fucked Upin mahtava, ihana, upea ja kaikin puolin loistava (enkä edes liioittele kuin minimaalisesti!) David Comes To Life on streamattavana NPR:n sivuilla. Virallisesti levy ilemstyy ensi maanantaina, jollon meikäkin kirjoittaa siitä vähän kattavamman entryn. Tilasin Davidin tosiaan BEGN:n kautta ennakkoon, joten pääsin kuuntelemaan sitä jo pari viikkoa sitten, ja tottapuhuen se vaan paranee joka kerta. Ajattelin että jo julkaistuja sinkkuja paremmaksi ei voisi laittaa, mutta olin ilmiselvästi väärässä. Tässä on vuoden paras levy, ainakin tähän mennessä. Onneksi meikällä on liput Philadelpian First Unitarian Churchin keikalle 26.6.!

uutta white denimiä

White Denim julkaisee uuden albuminsa toukokuun 24. päivä, mutta sitä ennen esimakua saa kahdesta uudesta biisistä, Drugista ja Anvil Everythingistä.






Tykkään paljon tästä White Denimin vähän rennommasta ja jammailevasta soundista mikä oli vahvasti esillä jo Last Day of Summer-EP:llä (jonka voi muute edelleen ladata ilmaiseksi WD:n sivuilta.) Ei hajuakaan tuleeko noita EP:n biisejä olemaan myös uudella kokopitkällä, mutta henkkoht en pistäisi pahakseni Tony Fattin mukaantuloa.

Jaksan kyllä aina ihmetellä sitä miten vähän White Denimillä tuntuu olevan faneja ja kuinka vähän julkisuutta ne saa. En vaan ymmärrä. Bändi on kuitenkin ollut pystyssä jo vuodesta 2005 ja julkaissut kaksi hyvin arvosteltua albumia. Toivotaan että tän uuden levyn myötä suosiokin kasvaa ansaitsemaansa mittakaavaan!

white denim: last days of summer

Historia painaa päälle, joten blogi on vielä perjantaihin asti kakkossijalla. Sen jälkeen koittaakin sitten vapaus aina seuraavaan tiistaihin asti jolloin alkaa koeviikko. On se kerrassaan rankkaa olla lukiossa, ei voi muuta sanoa!

Vaikka englannin kirjallinen osuus menikin ihan hyvin (alustavasti 282/299) niin päivän paras uutinen tulee tässä: kaikkien (tai niin ainakin pitäis olla!) lemppari blues/garage-bändi White Denim jakaa uuden 12-biisisen Last Days Of Summer-levynsä omavalintaista lahjoitusta vastaan kotisivuillaan. Kyseessä ei ole varsinainen kolmas albumi, vaan randomeja biisejä jotka on äänitetty vielä nimettömän uuden levyn kanssa samaan aikaan. Tuon uuden kokopitkän pitäisi nähdä päivänvalon aika piakkoin, valmista kun on luvattu tulevan jo tän kuun lopulla.

Koko Last Days of Summer kuulostaa yhdeltä pitkältä jammailusessiolta, ja se on hyvä. Siinä missä edelliset levyt (vuoden 2008 Workout Holiday ja viimevuotinen Fits) on olleet aika päällekkäyviä ja railakkaita, Summer on paljon rennompi, iisimpi ja paikoitellen jopa jazz-vaikutteinen. Täytyy sanoa että aika paljon on kasvettu Workout Holidayn Shake Shake Shakesta.

Vaikka White Denimillä on aina ollutkin se vähän rauhallisempi puoli (I'd Have It Just the Way We Were, Syncn) niin Last Days of Summer on vieläkin pehmeämpi ja melodisempi. Vokalisti James Petralli laulaa enemmän ja huutaa vähemmän, vieläpä ihan hyvin. Varsinkin kolmas biisi Tony Fatti on ihan mahtava, niin koukuiltaan kuin ja lyriikoiltaankin. Jalka alkaa väkisinkin vipattamaan.