hiatus

BAHF jää nyt pienelle, kolmen viikon tauolle. Oon tällä hatkellä Tukholmassa ja huomenna suuntana Berliini via Malmö. Toisin sanoen, olen Interraililla ympäri Eurooppaa joten tuskin kerkeän/jaksan bloggailla. Twitteriä voi seurata jos tulee kovin ikävä!

fucked up: the other shoe / a little death

Fucked Upin kolmas kokopitkä, "rock-musikaali" David Comes To Life ilmestyy 7.6. Sitä ennen FU jakaa ilmaiseksi neljä uutta sinkkua, jotka voi ladata täältä. Tähän mennessä kuunteluun ovat päässeet The Other Shoe ja A Little Death, ja jos nämä biisit on yhtään osviittaa levystä niin se tulee olemaan mahtava.

Varsinkin A Little Death kolahtaa kovaa, tätä on Fucked Up parhaimmillaan. Edellisen The Chemisty of Common Life- levyn kokeelliset introt loistavat poissaolollaan, mutta silti kummallakin biisillä on vaikutteita molemmilta aikaisemmilta albumeilta. Itse asiassa aika samantyyppisiä biisejä kuin levyn kanssa nimen jakava Hidden Worldin David Comes To Life joka sattuu myös olemaan yksi mun lempparibiiseistä. 

Nyt vaan pitäs saada FU keikalle Suomeen, tätä kahden vuoden hienoa putkea ei sovi rikkoa!

record store day

Reippaana tyttönä heräsin _lauantaiaamuna_ heti kahdeksan jälkeen, valmiina kohtaamaan Record Store Dayn.  Suuntasin Stupidoon vähän ennen kymmeneksi ja sain oikeastaan kaiken mitä halusin; Radioheadin Supercollider/The Butcher-sinkun, Hot Chipin Alexis Taylorin uuden bändin/projektin About Groupin Start and Complete-debyytin (joka olisi ilman suositusta varmaan jäänyt ostamatta, joten kiitos siitä! On kova! Melkein ehkä jopa parempi kun Hot Chip... Tai ainakin yhtä hyvä.) ja henkilökohtainen päivän tavoitteeni: Fucked Upin eeeerittäin hämärä David's Town-kokoelma bändin itsekeksimistä 60- ja 70-luvun bändeistä:

Ainoat mitkä olisin tohon päälle halunnut oli Panda Bearin Tomboyn LP + paita-paketti, Bad Brainsin Pay To Cum seiskatuumanen ja Kode9:n ja Spaceapen Otherman/Love Is The Drug-sinkku, mutta ei mulla kyllä olisi ollut edes niihin varaa joten en ole kovin masentunut. Kovasti himotti myös Gil Scott-Heronin ja Jamie XX:n We're New Here-spessuversio mutta ei vaan massit riittäneet. Vähän kyllä  kirpaisi koska en kyseistä levyä omista entuudestaan ollenkaan.

Suorastaan ahdistaa kuinka paljon ois levyjä ostettavana, ensimmäisenä nyt uusi TV On The Radio, ensi viikolla Jamie Woonin Mirrorwriting-debyytti (jonka olen tosin jo kuullut ja voin sanoa että ihan helvetin hyvä) ja kenties vihdoin se Pandan Tomboykin. Mun ostohimot ja rahatilanne ei selvästikkään kulje käsi kädessä.

the weeknd / frank ocean / odd future

Mun piti kirjottaa pelkästään The Weekndin yhdeksän biisin House Of Balloons-mixtapesta, mutta jotenkin päädyin puhumaan Odd Futuresta... No ei se mitään, mutta ladatkaa toki House of Balloons bändin virallisilta sivuilta ilmaiseksi. The Weeknd tekee paljon hypetettyä R&B:tä, mutta älkää antako sen pelästyttää. En olisi koskaan uskonut että kuuntelen vapaaehtoiseti R&B:tä, mutta tässä sitä nyt ollaan.

Vaikka The Weeknd jättää musiikillisesti paljonkin haluttavaa, sen luoma tunnelma on niin voimakas että ei edes haittaa. Itse asiassa vähän saman tyylistä kuin The XX:n debyytillä; tummaa ja seksikästä. Tiedän että Weekndia on kritisoitu vähintään yhtä paljon kuin hypetettykin, ja ymmärrän kyllä kumpiakin puolia. The Weeknd on ihan päivän selvästi R&B:tä indie-yleisölle, ja luulen että jokainen joka väittää että tiesi House of Balloonista ennen P4K:n Best New Music-leimaa joko valehtelee tai tuntee Weekndit itse.

The Weekndin ohella varmaan kaikille tutun OFWGKTA:n Frank Ocean johtaa joukkoja "uuden" R&B:n tiellä menestykseen. Oceanilla ja Weekndillä on muutenkin aika paljon yhteistä. Kumpikin julkaisi tuotoksensa ilmaiseksi ladattavina, Weeknd kotisivuillaan ja Ocean Tumblrissaan. Molemmat käyttävät hieman liikaa autotunea mun makuun ja samplaavat vähän yllättäviä aristeja; Weeknd esimerkiksi Beach Housea ja Ocean Eagelsin Hotel Californiaa.

Samalla siinä kivasti levyn paras biisi. Frank Ocean on ainakin mun mielestä selvästi Odd Futuren musiikillisesti lahjakkain jäsen, vaikkei ainakaan vielä se huomatuin. Varmaan siitäkin on hyötyä että Ocean on kollektiivin vanhin jäsen ja jo kerran Def Jamille kirjattu (vaikka siitä ei mitään tullutkaan). Nyt huhut kertoo yhteistyöstä mm. Beyoncén kanssa. No biggie tai mitään. Jälleen kerran ei voi kuin turhautua mainstream-poppilistoille joissa soi Chris Brown eikä Frank Ocean. Miksi.

The Weekndin sanoitukset muistuttavat myös vähän OFWGKTA:n tunnetuimman jäsenen ja tuottajan Tyler, The Creatorin /b/-tasoista kamaa, vaikka eivät olekaan ehkä ihan yhtä öh, radikaaleja. En ole muutenkan ihan varma mitä mieltä olen Odd Futuren pojista (ja tytöstä). Biitit on ainakin Tylerillä vähän tahattoman alkeellisia ja lyriikoiden shokeeraavuus vähän kyllästyttää. OFWGKTA vaikuttaa kyllä sen verran itsetietoisilta, että teiniangstailustakin päästään ehkä jossain vaiheessa. Silti en mä valita, miettii kuitenkin että Tyler on 19-vuotias ja tekee tällasta:

Tylerin kovasti odotettu kakkosalbumi Goblin ilmestyy toukokuun kymmenes. Leakkeja on näkynyt, mutta lähinnä Neutral Milk Hotelin faneille. Odd Futuren toinen julkkis, Earl Sweatshirt, on ties missä ja kuulemma äiti ei päästä jäbää julkaisemaan musiikkiaan tai edes feattauksiaan. Sellasta on elämä kun on 17-vuotias.

Free Earl, fuck Steve Harvey, etc.

i'm new here

Täytin sunnuntaina 19 vuotta. Ikäkriisin pauloissa päätin, että on vihdoin aika antaa periksi itselleni ja aloittaa Tweettaus. Tili on löytynyt jo pari vuotta stalkkaustarkoituksiin, mutta musta tuntuu että Facebook-kaverini eivät niinkään arvosta spämmäystäni, joten Twitter on se luonnollinen seuraaava askel tielläni asioiden jakamisen pakossa. Ilman sen enempiä lätinöitä: tässä se nyt on. Seuratakaa pliis niin seuraan takas, haluun löytää uusia Twitteritä. Ja hei, oon oikeesti ihan hauska ihminen joskus!

Sain lahjaksi kaikkea tarpeellista reilausta varten, mutta paras synttärilahja saapui kuitenkin vasta tänään:

Kyllä, se on se miltä näyttää. Burialin, Four Tetin ja Thom Yorken erittäin rajoitettu Mirror/Ego 12-tuumanen. Kuin ihmeen kaupalla Phonica Recordsilla oli vielä viime viikolla pari kappaletta myynnissä normaalihintaan. Kiljuin ihan vähän vaan.

flow, omg

Niin kuin varmaan joku ehkä huomasikin, Flown ensimmäiset esiintyjät ilmoitettiin eilen. Oma reaktioni oli jotain tämän tapaista. Länsinaapurin Way Out Westin esiintyjäkaartista pystyi vähän jo arvailemaan mitä tulevan pitää, mutta huhhuh. Flow on nyt todella maailmanluokan festari! Last.fm:n mukaan mun ja Flown compatibility on jo nyt 100%, ja toukokuussa on tulossa vielä lisää kiinnityksiä. Tosin olen jo nyt niin tyytyväinen että eiköhän se kolmen päivän lippu tule hankittua aika vauhdikkaasti, vaikka viime vuonna vähän valitinkin. Niin ja paaaaljon plussaa myös uudesta 5 500 henkeä vetävästä teltasta!

Eniten olen innoissani seuraavista:

James Blake

Kavereillani alkaa varmaan kohta keittää Jamppa-fanitukseni kanssa, mutta jos olisin saanut valita yhden esiintyjän Flowhun se olisi ollut tässä. Love love love.

Destroyer

Destroyer alias Daniel Bejar vakuutti vuoden alussa julkaistulla Kaputt-levyllä niin vahvasti että vieläkin järisyttää. Erinomainen levy, luultavasti toimii hyvin myös livenä leppoisan fiiliksen luojana.

Pantha Du Prince

Missasin PDP:n Suomen keikan ikärajojen takia, mutta onneksi korvaus saapuu Flown muodossa. Black Noise oli viime vuoden top 5-levyjä ja hypnoottiset biisit iskee edelleen. Ah, en jaksa odottaa että pääsen heilumaan tän tahtiin ihan livenä.

Joy Orbison

Myönnettäköön ettei Joy Orbison iske ehkä ihan niin kovaa kuin monet aikalaisensa (esim. Pariah).  Tykkään elektroni aika subtlena ja Orbisonilla on taipumusta vetää vähän turhan in your face-dubstepiksi mun makuun. Luulen silti että illemmalla kuulostaa kovalta.

Twin Shadow

Twin Shadow tekee kasaria paremmin kuin moni aito kasaribändi. Debyytti-levy Forgetista vaan tulee aina niin hyvälle tuulelle ja koukkuja on enemmän kuin Norjan rannikolla. Tykkään. Voitte olla varmoja että laulan jokaisen biisin ääneen.

Janelle Monáe

En ole ihan varma kuinka tunnettu Janelle on Suomessa, mutta ei ainakaan riittävän! Parasta R'n'B:tä aikoihin. Sean Combs ei kuulu suuriin suosikkeihini mutta edes sen mukanaolo ei vie tässä tapauksessa pisteitä.

Iron & Wine

Olen kuunnellut Iron & Wineltä tasan The Shepherd's Dogia, mutta se onkin sitten yksi lempilevyistäni. Pitäisi varmaan tutustua muuhunkin tuotantoon. Luin tosin juuri että Flightless Bird, American Mouthia käytettiin Twilightissä? Yhh...

The Pains Of Being Pure At Heart

Niin kuin mainitsin jo aiemmin, Painsien kakkosalbumi Belong kolahti yllättävän kovaa ja on ollut repeatilla melkein koko viikon. Ei edes haittaa että bändin vaikutteet ovat niin ilmiselvästi esillä koko ajan.

Mogwai

Tiistain keikka oli erinomainen joten odotukset ovat Flowssakin korkealla. Ei muuta.

Kanye West

Tarviiko tähän ees sanoa mitään? Ainoo toiveeni on ettei Kanye soita vaan uusia biisejä, vaikkei niissäkään mitään vikaa ole. Tää ja Gold Digger riittää.

tänään

Mogwai Tavastialla! Jotenkin tajuisn Mogwain hienouden vasta uusimman Hardcore Will Never Die But You Will-levyn myötä. Nyt iskee sitäkin kovempaa. Hoosee löytyy varmaan aika korkealta vuoden parhaat-listoilta, ainakin täällä päässä.

Ps. Four Tetin Twitterin ohjaamana Espooseen on parhaillaan matkalla yksi tietty 12-tuumanen... Paras ennenaikanen synttärilahja itselleni!

yuck: yuck

 Tunnustus: en ole koskaan kuunnellut Dinosaur Jr:ia edes sen vertaa että tietäisin miten nimi taipuu oikeaoppisesti. En myöskään ole koskaan pahemmin innostunut Pavementistä, Sonic Youthista tai muista ysäriklassikoista. Hups. Ehkä siksi tykkään Yuckista niin paljon. Tuntuu että levyn kuuntelijat jakautuvat kahteen leiriin; niihin jotka nostalgisoivat ja/tai pitävät soundia tuoreena ja niihin joiden mielestä kaikki biisit on ripoffeja ysäriltä. Itse kuulun ylläripylläri ensimmäiseen leiriin.

90-luvun (ja vähentyvässä määrässä 80-luvunkin) revival on musiikissa se in juttu tällä hetkellä, enkä usko että kukaan väittäisi toisin. Feedbackin ja disortionin meressä bändit jäävät toistensa jalkoihin ja soundi puuroutuu helposti yhdeksi muodottomaksi massaksi. Silti täysosumiakin löytyy, bändejä jotka osaavat yhdistää kaikki ysärin hyvät asiat ja tehdä niistä jotain omaa. (Yuckin lisäksi tähän sarjaan voisi laittaa ainakin The Pains of Being Pure at Heartin viime tiistaina julkaistun Belong-kakkosalbumin, joka iski muhun  yllättävänkin kovaa varsinkin kun s/t debyytti ei koskaan päässyt oikeen kuunteluun.)

Jotkut kenties tunnistavat kitaristi/vokalisti Daniel Blumbergin ja pääkitaristi Max Bloomin pari vuotta sitten kokoon kuihtuneesta Cajun Dance Partysta, jonka itse muistan vaan hämärästi NME:n sivuilta. Yuckiin verrattuna CDP on, mites tämän sanoisi kauniisti, aikuisempaa. Ja onneksi Daniel ei enää laula kuin Kooksin Luke Pritchard. 

Yuck on samalla levy-yhtiöllä kuin Wavves (ja Dinosaur Jr, funnily enough), Fat Possumilla, ja vaikka samoja viboja löytyykin aika paljon, niin laadullisesti Yuck pesee Wavvesin mennen tullen. Vaikka King Of The Beach olikin erinomainen kesälevy, niin vähän siksi se jäikin. Yuckia taas olen jaksanut kuunnella läpi talven ja uskon että nyt keväämmälläkin maistuu. Varmaan huomattavin ero Yuckin ja Wavvesin tapaisten bändien välillä on laadukkaat lyriikat ja se, että biisejä on ajateltu enemmän. Säveltäjinä Yuck nousee monien nykybändien ohi, ja se mikä menetetään epäorginalisuutena saadaan takaisin koukkuina ja melodioina. Mutta miksi sitten ei vain kuuntelisi alkuperäistä? Yuckin biisit vaan ovat niin hyvä että tekisi itselleen karhunpalveluksen ohittamalla ne kopioina.

Ei Yuck silti mitenkään virheetön ole. Olisin toivonut vähemmän slowareita levylle, ja parhaat kohdat onkin siellä missä on vähän enemmän meininkiä: Holing Out, Operation ja The Wall ovat koko homman kruunaavan Rubberin ohella levyn parasta antia. Rubber on levyllä muutenkin vähän joukosta erottuva, jännä nähdä onko seuraava levy enemmän sen suuntainen.

Yuck laittoi koko levyn stremattavaksi SoundCloudiin, enjoy:

Yuck - Yuck by Yuck