skins 5

Muistan kun Skins alkoi melkein neljä vuotta sitten. Ensimmäinen kausi oli mun mielestä parasta nuorille suunnattua televisiota mitä olin koskaan nähnyt, ja vaikka Misfits onkin vienyt sen tittelin jo aikoja sitten niin Tonylla ja muilla on silti paikka sydämessäni. Tokasta kaudesta lähtien suunta onkin sitten ollut lähinnä alaspäin, ja toisen sukupolven kolmas ja neljäs kausi oli niin paskaa etten jaksanut katsoa niitä loppuun.

Kaiken tän jälkeen huomaan silti olevani ihan mehuissani uusista hahmoista ja kaudesta. Kolmanteen sukupolveen voi tutustua täällä, ja vaikka koko poppoo vaikuttaakin erittäin rasittavalta niin silti tammikuun 27. päivä ei voi tulla liian nopeasti. Tätäkö tää television orjuus on?

Skinsin jenkkiversio MTV:llä alkaa 17.1., mutta siitä nyt ei tarvitse puhua... Jos jotain kiinnostaa niin tässä vähän esimakua.

hyvää joulua

Terveisin maailman paras joulubiisi.

best of 2k10: biisit/levyt - osa 2

Tajusin että tässä biisejä listaillessa tulee hyvin samalla käytyä vähän läpi vuoden lempparilevyjä, joten, öh. Päätin muuttaa vähän formaattia mutta tuskinpa se ketään haittaa.

These New Puritans - We Want War

En tykkännyt TNPS:n edellisestä levystä yhtään. 2007 oli vuosi jolloin luin NME:tä Raamattunani mutta jostain syystä Beat Pyramid ei vaan jaksanut kiinnostaa pätkääkään. En tiedä milloin tai miksi päätin antaa kakkoslevy Hiddenille mahiksen, mutta hyvä että annoin. Jotenkin mulla on edelleen fiilis että monet pitää TNPS:ia liian erikoisina/erillaisuudenhkuisina mutta We Want War todistaa kuinka järisyttäviä biisejä ne on kykeniviä tekemään. Jack Barnettin ääni on musta edelleen kamala muttei se haittaa ollenkaan, oikeastaan kauniimipi laulu veisi Puritaaneilta jotain oleellista. Yhteen sanaan kiteytettynä Hidden ja koko TNPS on kiehtova. We Want War on varmaan levyn tunnetuin (ilmeisesti se oli jossain pelissä) ja paras biisi. Toinen erinomainen repäisy Hiddeniltä on Fire Power.

No Age - Depletion

Pitikö mun joskus kirjoittaa tästä levystä jotain? Jaa no, piti varmaan. Oon kuunnellut Everything in Betweenin pelkästään iTunesin mukaan 28 kertaa, enkä vieläkään ole saanut siitä täysin otetta. En tiedä mikä mättää. No Agen muu tuotanto mun eniten rakastamaa musiikkia koko maailmassa ja Nouns on mun lempilevy. Mikä sitten EiB:llä puuttuu mikä muualla on? En oikeasti tiedä. Jos olisin Simon Cowell sanoisin että siitä puuttuu X Factor, se jokin. En tietenkään tarkoita että EiB olisi huono levy, ei todellakaan, mutta se ei vaan ole mun levy. Depletion on silti vuoden kovimpia biisejä, eikä loppulevykään kovin pitkän matkan päähän tän listan kärjestä jää.

Ariel Pink's Haunted Graffiti - Beverly Kills

Tutustuin Ariel Pinkiin kunnolla vasta sen verran myöhään etten tiedä onko mulla tästä edes mitään rakentavaa sanottavaa mitä ei ole sanottu jo aiemmin. En ole edelleenkään kuunnellut jäbän aiempaa tuotantoa kovinkaan paljon (tämä pitäisi korjata, tiedetään) mutta Before Today on silti parhaita levyjä mitä olen kuullut aikoihin. Samanaikaisesti vanhanaikainen ja suunnattoman nykyaikainen soundi saa aikaan ajattoman levyn.

Washed Out feat. Caroline Polachek - You and I

Onko Ernesti jo ihan menneen talven lumia (tai vaihtoehtoisesti menneen kesän laineita)? Ei kiinnosta. Adult Swimin Singles Projecille Chairlifin Caroline Polachekin vokaaleja lainaava You and I on täydellisyys ääninä. Ei tästä sen enempää.

Wavves - King of the Beach

Oon edelleen sitä mieltä että Wavves on vähän douche (älkää lukeko sen Twitteriä) ja se kuulostaa Blink-182-ripoffilta mut King of the Beach oli mun kesä. Kirjotin koko levystä enemmänkin jo kesällä, ja mitäs sitä itseään toistelemaan liikoja. Hyvä biisi, hyvä levy. Ei mitään maailmaa mullistavaa, mut eipä tarvitsekaan olla.

Twin Shadow - At My Heels

Forgetista onkin tullut jo kirjoitettua, ja pysyn sanojeni takana. Ehkä vuoden paras debyytti? No ehkä vaan ehkä. Mutta silti, diggaan koko levystä ihan älyttömästi, alusta loppuun. Forget on jotenkin niin valmis, minkä voi tietenkin laittaa myös sen piikkiin että kaikki sen pääideat on kierrätettyjä. En kuitenkaan koe sitä mitenkään esteenä, George Lewis Jr:n ääni hivelee kuin natural yoghurt (propsit etc sille joka keksii lainauksen). Tää mulle jostain vinyylinä mahd. pian, kiitos!

jamie woon - night air

Alan pikku hiljaa varmistua siitä että kaikki mihin Burial koskee muuttuu kullaksi. Four Tetin kanssa tehty Moth on yksi lempparibiiseistäni koskaan ja remiksit ovat upeita, puhumattakaan omasta tuotannosta. Vaikka viime vuosina ei herrasta olekaan hirveästi kuulunut, niin Jamie Woonille co-tuotettu Night Air on hyvä kompensaatio. Burialhan remiksasi Woonin version Wayfaring Strangerista jo 2007, mutta vaikka mulla kyseinen biisi onkin niin ei se koskaa iskenyt niin älyttömästi. Night Air sen sijaan toimii erinomaisesti.

Woonilta pitäisi tulla debyytti ensi vuonna, sitä odotellessa voi vaikka jännittää jäbän puolesta BBC:n Sound of 2011-kyselyssä. Itse tosin kannatan ihkistä James Blakea ja Yuckia.

Lähden huomenna Tukholmaan maanantaihin asti, adjö!

best of 2k10: biisit - osa 1

Otsikko varmaan puhuu itsessään, monessa blogissa pyörineet vuoden parhaat biisit-lista on koottu täälläkin, ei tosin missään järjestyksessä:

Tame Impala - Solitude Is Bliss

Ensimmäisestä kuuntelukerrasta addiktoiva, joka on soinut repeatilla kerta toisensa jälkeen. Nykypsykedeelistä parhaimmillaan. Koko Innerspeaker on itseasissa ihan helvetin hieno levy, pitäisi siitäkin kirjoittaa parmmin.  Niin ja tää on myös yksi vuoden parhaista musavideoista.

Titus Andronicus - A More Perfect Union

Eeppinen kuvaa tätä biisiä ehkä parhaiten. Reilut setsemän minuuttia alkaa Abraham Lincolnin puheella (jonka lukijaa en tosin nyt muista), ja mukaan mahtuu niin paljon kamaa niin nopealla tempolla että heikompaa hirvittää.  Juuri kun tuntuu että meno alkaa hiipumaan niin se alkaa uudestaan. Parhautta.

Four Tet - Plastic People

Mietin pitkään (no, ainakin 30 sekunttia) tän ja Love Cryn välillä. Päädyin Plastic Peopleen koska se oli mun ensimmäinen rakkaus Four Tetiin ja jää harmittavan usein just Love Cryn varjoon. Tykkään abientimmasta elektrosta muutenkin, eikä pienet Burial-vibatkaan suoranaisesti haittaa. Hypnoottiset biisit iskee ja Plastic People on siitä täydellinen esimerkki.

Harlem - Friendly Ghost

Harlemin biisit on aika yksinkertaisia, mutta hyvin tehtynä sillä ei voi mennä vikaan. Rentoa ja hyväntuulista, mä tykkään.

James Blake - Limit To Your Love

Kuunnelkaa omaksi parhaaksenne HD:nä. Musta tuntuu etten tule pääsemään tän biisin yli vielä pitkään aikaan. En osaa edes pukea sanoiksi kuinka täydellinen basso tässä on, se vaan vavisuttaa päästä varpaisiin. Euforiset 3.19 minuuttia.

Foals - Total Life Forever

Foalsin debyytilevy Antidotesin semipettymyksen jälkeen Total Life Forever päräytti maailmaan uudella, aikuisemmalla ja yhtenäisemmällä soundilla, joka koukutti mut ihan täysin. TLF:llä ei ole huonoa biisiä, mutta jotenkin nimikkokappale on soinut mulla eniten.

Gold Panda - Snow & Taxis

Gold Panda on mulle verraten aika uusi tuttavuus, mutta Lucky Shiner kolahti ihan älyttömän nopeasti ja kovaa. Tästäkin pitäisi kirjoittaa kunnollinen entry. Snow & Taxis on erinomaisen levyn parasta antia.

Male Bonding - Year's Not Long

En tiedä teistä, mulla mulle Male Bondingin Nothing Hurts on aika pitkälti vuoden paras debyytti. Kun biisien keskimääräinen pituus on siinä kahen minuutin paikkeilla, ei mitään turhaa tai ylimääräistä tule lisättyä. Nää jos näkisin livenä oisin onnellinen. Levyn ensimmäinen biisi Year's Not Long on edelleen se kovin, vaikkei lopuissakaan ole mitään valittamista. Odotan kakkosalbumia ns. mehuissani.


HEALTH - USA Boys

 

Remiksilevy DISCO2 on jäänyt täällä aika vähälle kuuntelulle, syystä tai toiseta. Tykkään enemmän HEALTHin omasta materiaalista, eikä Disco kakkosen ainoa uusi varsinainen HEALTH-biisi tuottanut pettymystä. Vaikkei USA Boys olekaan HEALTHia ihan erikoisimmillaan tai kovimmillaan verraten vaikka omaan suosikkiini We Are Wateriin, ei tästä voi olla pitämättä. Kajarit vaan mahdollisimman kovalle.

Spotify-playlist kaikista biiseistä paitsi Foalsista jota ei löytynyt. 

yuck

Hyvä biisi, hyvät tissit. Mikäs sen mukavampaa. Tää on ns. not safe for work, joten peittäkää ruutunne jos silmänne ovat kovin pc-herkät.





En tiedä Yuckista oikeastaan muuta kuin että se kuulostaa ihanalta ja helmikuun 21. päivä pitäisi tulla debyyttilevy. Ja että biisejä voi ladata ilmaiseksi bändin blogista mikä on aina iloinen ylläri.

Yuck tuli mulle täydelliseen aikaan, tarpeeksi surffina viime kesää ajatellen mutta silti talvimentaliteettiin sopivan haikeana. Mikään uusi musa ei ole oikeen iskenyt viime aikoina, mutta selvästi olis vaan pitänyt ottaa Yuck käsittelyyn aiemmin. Best of 2k11? Katsotaan nyt, mutta ainakaan tällä hetkellä en keksi mitään mitä kuuntelisin mielummin.

best of 2k10: the radio dept.

Näin rakkaan kotimaamme itsenäisyyspäivänä tuntuu sopivalta kirjoittaa länsinaapurimme paremmuudesta. Myönnetään että on tänä vuonna tullut koviakin suomalaisia levyjä, oivallisina esimerkkeinä nyt tietenkin Uusi Fantasia ja Delay Trees, mutta pohjolan paras anti taitaa silti tulla Ruotsista The Radio Deptin muodossa. Bändin kolmas pitkäsoitto Clinging to a Scheme on käsitelty lähes puhki varmaan jokaisessa mediassa, mutten siltikään voi vastustaa kiusausta tungemasta omaa lusikkaa soppaan.

Oma syttymiseni Radio Deptille oli erittäin hidasta ja vastahakoista, oikea klassinen esimerkki siitä miten ennakkoluulot ovat pelkästään haitaksi. Clinging to a Scheme veti mut puolelleen kappale kerrallaan. Ensiksi repeatille jäi soimaan David, sitten Heaven's On Fire, Domestic Scene, Never Follow Suit ja pikku hiljaa koko levy. En ole kuunnellut kahta edelistä levyä, 2004 ilmestynyttä Lesser Mattersia ja neljän vuoden takaista Pet Griefiä läheskään tarpeeksi jotta mulle olisi muodostunut tarpeeksi selvä mielipide, mutta jotenkin Clinging to a Scheme tuntuu energisemmältä verraten aikisempaan tuotantoon. Tiedä sitten luoko tän tunteen syntikodien lisääntyminen vai se, että soundia on vähän siistitty semisti päällekäyvästä shoegazesta. Edellisten levyjen puuromaisen fiiliksen tilalla on helvetinmoisia koukkuja jotka soi päässä kaksi viikkoa putkeen.

Ei Clinging to a Schemellä siltikään ole kyse mistään suuresta tuotannosta. Oman käsitykseni mukaan herrat ovat tuottaneet koko lätyn itse, mistä on kenties kiittäminen siitä että musiikki tuntuu tietyllä tapaa raa'alta ja kaunistelemattomalta. Vähän yli puoleen tuntiin ja kymmeneen biisiin mahtuu yllätävän paljon tunnetta ja ns. autenttisuutta, vaikka soundi pysyy silti aika perinteisenä indiepoppina. Just tää on se mikä erottaa Radio Deptin siitä perusmassasta. Clinging to a Scheme on loppupeleissä musiikillisesti aika vähäeläeinen, ainakin vokaalien suhteen mihin ei ole laitettu yhtään ylimääräistä yritystä, mutta silti pointti tulee selville ja tunnelma pysyy samanaikaisesti korkealla ja syvällä. Naapurikateus kunniaan, mä tykkään.

Kova on myös syyskuussa ilmestynyt The New Improved Hypocrisy-sinkku, joka löytyy myös 25. tammikuuta julkaistavalta Passive Agressive: Singles 2002 - 2010-kokoelmalta.

vlog!

Jees, 200 postausta täynnä! Kävijöitä ja kommenttejakin on ollut ihan mukavasti, en voi valittaa. Tosin tuntuu että itse voisin vähän ryhdistäytyä kommentoinnin saralla... Eheh.

Tein erittäin awkwardin videon semikrapulaisena, MacBookin hi-techillä kameralla liian pimeässä huoneessa läppärin huristessa:

best of 2k10: janelle monáe

Sen sijaan että listaisin loppuvuodesta jonkun top 20:n vuoden parhaista levyistä, ajattelin tehdä erillisiä postauksia niistä albumeista jotka on syystä tai toisesta jääneet ilman omaa entryä. Ensimmäisenä tässä sarjassa on Janelle Monaén ensimmäinen kokopitkä The ArchAndroid (Suites II and III).

Aluksi tuntui siltä että The ArchAndroidin ei pitäisi olla mun kuppi teetä ollenkaan. Soulin ja funkin täytteinen R&B-pop Diddyn levy-yhtiöltä kuulostaa vähintääkin epäilyttävältä, mutta lisätään päälle vielä se että kyseessä on konseptialbumi jonka pääteemoja ovat sci-fi ja androidit niin kasassa pitäisi olla aikamoinen sekamelska. Listapop ei muutenkaan ole ominta alaani, ja Monáe on American Idolissa esiintynyt grammy-ehdokas. En haluaisi sanoa että pelkäisin sitä kavahdettua mainstreamin mörköä, mutta Monáen tasoiset meriitit vähän hirvittävät.

Jotenkin kaikki silti toimii ihan naurettavan helposti ja hyvin. The ArchAndroid on niin täynnä eri vaikutteita, soundeja ja tasoja että pää meinaa mennä sekaisin, hyvällä tavalla. Monáella on kunnianhimoa pienen valtion verran ja se paistaa läpi kokonaisuudesta. Ensimmäisen biisin klassisesta alusta päädytään jazzin, hip-hopin ja funkin läpi ukuleleen ja perinteisempiin rakkauslauluihin. Paljon kiitosta saa kirjoituksen lisäksi tuotantopuoli, jossa on näppinsä pelissä esimerkiksi Big Boilla, Diddyllä ja Of Montrealin Kevin Barnesilla. Laatu on virheetöntä, mikä on varmasti takana seisovien jättinimien ansiota. Vaikka yleensä oma sydämeni tykyttääkin lo-fin tahtiin niin ArchAndroidin täyteläisyys ja moniulotteisuus on tuulahdus raikasta ilmaa. Erityisesti mieltä lämmitti neljän ensimmäisen biisiin yhteensulaminen, mikä oli mielettömän siisti yllätys.

Oikeastaan ArchAndroid on jaettu kahteen osaan, suites II ja III, jotka ovat jatkumusta vuonna 2007 ilmestyneelle Metropolis: Suite I (The Chase)-EP:lle. Suite II:lla on levyn hittibiisit ja muutenkin se on helpommin lähestyttävä, kun taas suite III:lta löytyy kokeellisempaa kamaa ja levyn pisin kappale, melkein yhdeksänminuuttinen BaBopByeYa. Ehkä ainoa mistä en hirveästi diggaa on Of Montrealin kanssa yhteistyössä tehty Make The Bus, mutta lähinnä vaan siksi koska Montrealit ei ole koskaan sen kummemmin iskeneetkään.

Mun kirjoitustaidot ei varmaankaan tee oikeutta Janelle Monáelle, koska The ArchAndroid on oikeasti ihan uskomaton levy. Sieluuni suorastaan sattuu se että hittilistoilla heiluu Katy Perryn ja Ke$han kaltaiset lahjattomat ja merkityksettömät ns. artistit kuin näinkin hienoa musiikkia olisi tarjolla.

fry and laurie: reunited

Stephen Fry on mun suurin idoli, roolimalli, jumalavastine, inspiraatio etc, eikä edes hänen lievästi ignorantit kommenttinsa saaneet mun mieltä muuttumaan ratkaisevasti. Stephen on kulttuuri- ja viihdemaailman jokapaikanhöylä, joka muun muassa juontaa rakastamaani Qi-visailua ja toimii niin kirjalijana, näyttelijänä, koomikkona, keskustelijana kuin Harry Potter-äänikirjojen lukijana. Niin ja hänellä on Twitterissä vaatimattomat 1,990,917 seuraajaa. Tuskinpa moni vastustaa Stephenin titteliä yhtenä viihdemaailman älykkäimpinä miehinä ja kaikin puolin kansallisena aarteena. Hänen puheenvuoronsa katollista kirkkoa vastaan kertoo mielestäni paljon.

Hugh Lauriesta ei varmaan tarvitse paljoa sanoa, uskon nimittäin että sellainen pienin piirin sarja kuin House saattaa olla joillekin tuttu. Luen parhaillaan Stephenin omaelämänkerran toista osaa The Fry Chronicles: A Memoiria ja so far so good, vaikkei kenties ihan ensimmäisen osan, Moab Is My Washpotin tasolle ylläkään. Fry Chronicleshan keskittyy juuri siihen aikaan kun Stephen ja Hugh tapasivat Cambridgessä, ja mitä kaikkea jännää siitä seurasi (esmes. Jeeves and Wooster). Nykyään miehiä ei yhdessä pahemmin nää, vaikka Hugh olikin kerran vieraana Qi:n ensimmäisellä kaudella. Kuitenkin pari päivää sitten telkkarikanava Gold istutti parivaljakon pitkästä aikaa samojen kameroiden eteen, ja tässä on tulos:

Miten 90 minuuttiin voikin mahtua näin paljon täydellisyyttä.

cut copy kulttuuritalolle/take me over

Kulttuuritalon kevään ohjelma jatkaa hyvällä linjalla, sillä Cut Copy ilmoitti juuri keikastaan 12.3.! En mennyt edelliselle Tavastian keikalle syystä tai toisesta, mutta heinäkuussa ilmestynyt Where I'm Going oli yllättävän jees. Lipuista mulla ei ole hajuakaan, mutta eiköhän kohta tule virallista tietoa Suomenkin päästä. Kolmas kokopitkä Zonoscope ilmestyy Euroopassa 7. helmikuuta, mutta uusin sinkku Take Me Over on kuunneltavissa Soundcloudissa. Vinyyl ilmestyy kuulemma piakkoin, samoin video.

 Cut Copy - "Take Me Over" (Radio Edit) Premiere by modularpeople 

Täytyy sanoa että uusi tyyli mielyttää. Jalka alkaa vipattaa väkisin, ja edellisten levyjen vähän liiallisesta vakavuudesta on päästy irti. Jos tää olisi julkaistu 80-luvulla se vois olla klassikko. Ei muuta kuin helmikuuta odotellessa.

väriä elämään

Vaikkei James Blaken CMYK EP jostain syystä musiikilliseti aivan sytyttäisi (voiko sellasta ihmistä olla?), niin en kyllä usko että kovin moni voi itse vinyyliä vastustaa:

Kukapa ei rakastaisi värillistä vinyyliä, ja tää on kuin karkki. Jamesin Facebookin mukaan CMYK:sta liikkuu neljä eri väriversiota, ylläoleva magneta, sininen, keltainen ja perusmusta. Mä kyllä diggaan eniten tätä, sitä paitsi se oli ainoa jota mulla ei noista väreistä ollut entuudestaan.

harry ja minä

Huom: tässä entryssä käsitellään Harry Potter ja kuoleman varjelukset-elokuvan ensimmäistä osaa, joten spoilereita tulee satelemaan jonkun verran.

Mikään muu yksittäinen tapahtuma, varsinkaan populaarikulttuurin saralla ei ole vaikuttanut mun elämään niin paljon kuin Harry Potterin avaaminen seitsenvuotiaana. Muistan edelleen kun Googletin Hartsaa ensimmäisen kerran ja päädyin jo nyt vanhassa olemuksessaan kuopattuun HP-faneihin ja sen kautta Vuotava noidankattilan foorumille. Voi niitä aikoja. Vuotiksen takia olen sosiaalisesti syrjäytynyt yksin viihtyvä nettinörtti.

Olen lukenut Hartsat läpi kymmeniä kertoja niin englanniksi kuin suomeksikin, ja ensimmäisten kirjojen selkämykset on niin kuluneet että ne pysyy teipillä yhdessä. Kasvoin Harryn kanssa samaan aikaan, kirjojen Hermione oli mun roolimalli pienenä ja omistan vieläkin neljä figuuria. Toisin sanoen Harry Potter oli mun ensimmäinen ja oikeastaan suurinkin fanituksen kohde.

Leffoihin suhtaudun varmaan aika samalla tavalla kuin muutkin; odotukset ovat jokaisen kohdalla taivaissa ja teatterista lähtee aina vihaisena ja pettyneenä. Kaikista vittumaisin oli viime vuonna ilmestynyt romcom-painotteinen Puoliverinen prinssi, jonka yönäytöksessa nukahdin ja josta meinasin toisella yrittämällä lähteä kesken ulos. Kaiken halveksuntani kohde, elokuvien käsikirjoittaja Steve Kloves olisi yhtä hyvin voinut vetää Ribbentropit kirjoille, sen verran hän näyttää niitä kunniottavan. Emma Watson ja Bonnie Wright varsinkin saavat mut raivon partaalle Twilight-tasoisine näyttelijänkykyineen. Hahmojen ulkomuodosta ja jästivaatteiden käytöstä ei varmasti tarvitse edes mainita.

4 real.

Silti, samoin kuin muutkin kuusi kertaa pettyneet Potter-fanit, olin into piukeana ostamassa lippuja ensi-iltaan. Jätin tarkoituksella uudelleenlukematta Kuoleman varjeluksia etukäteen, koska aina kun olen lukenut kirjan juuri ennen leffaa on kaikki virheet tuntuneet about 500 kertaa karseammilta. Noh, kyllähän ne pahalta tuntuivat tälläkin kertaa. Tai ei varsinaiset virheet, vaan pikemminkin se mitä oli muutettu (Hedwigin kuolema nyt konkreettisimpana esimerkkinä) ja poistettu (Dudleyn jäähyväiset, Deanin ja muiden  pakoilu, Voldemortin nimen tabu-kirous etcetc) ja turhat lisäilyt (Harryn ja Hermionen tanssi, mikä oli sen funktio en tiedä....). Niin ja ei voi tietenkään unohtaa Klovesin jättimäistä hard onia Hermionelle jonka vuoksi Ron on aina taka-alalla. Kovasti rassaa myös se että Dumbledoren hautajaiset kai skipattin nyt sitten ihan kokonaan. Kuulin joskus huhuja että ne olisi siirretty kutosleffasta seiskan alkuun, mutta ei. Yhyy. Dobby kuolema oli sentään mukana ja myönnetään - tuli tippa linssiin.

Kaiken valittelun jälkeen mä olen silti sitä mieltä että Kuoleman varjelukset saattaa olla koko elokuvasarjan parasta antia. Tai no, pitänee säästää lopullinen tuomio siihen että kakkososakin on nähty, mutta ainakin tämä puolisko oli lupaava. Ei tässä ollä lähelläkään mitään Sormusten Herraa mutta Harry Potteriksi laatu on ihan omassa sarjassa. Tämän vuoden muuhun antiin verrattuna Kuoleman varjelukset osa yksi on ehkä kahden tähden arvoinen, mutta Hartsa-asteikolla ainakin neljän ja puolen.

male bonding: all things this way

Ainakin mun listoilla ehdottomasti tämän vuoden parhaan debyytin tittelistä kilpaileva Male Bonding jatkaa erinomaisten videoiden sarjaa All Things This Waylla. Nothing Hurtsilta on nyt julkaistu jo neljä videota, ja viides on kuulemma tulossa. Aikamoinen saavutus nykyaikana. Siinä missä Pirate Key ja Weird Feelings olivat psykedeelisempiä ja/tai sekavia ja Year's Not Long ööh, bändin nimen mukainen, niin All Things This Way onkin sitten aika perinteinen livevideo.

Sen mitä olen kuunnellut Daytrotter-biisejä ja Youtubessa livevetoja katsellut (kiitos jälleen kerran Suomen infamousin tarjonnan en ole keikalle asti päässyt) on ainakin vokaaleissa vähän työstämistä ja myönnetään, soundi ei ehkä muutenkaan ole ihan kasassa mutta ei sitä aina tarvitsekaan olla. Koukkuja ja energiaa löytyy senkin edestä, mikä on tottapuhuen just sitä mitä jäin kaipaaman esmes No Agen Everything In Betweenillä. Niin ja tosiaan, rumpali Robin Silas Christian on kyllä jo nyt älyttömän kova. Ainoa todellinen ongelma mulle on se että Nothing Hurts kestää vaan alle puoli tuntia. Jään haluamaan lisää.

b-day d-day

BAHF täytti torstaina vuosia! Tai siis vuoden. Unohdin tehdä entryn. Mutta ei se mitään, nyt teen.

Viime vuonna tähän aikaan olin just palannut kolmen viikon Tukholmareissulta. Suomi vitutti. Bloggaamisen alottaminen uudestaan (mulla oli lyhytikänen musablogi pari vuotta sitten) oli ollut mielessä jo aikoja ja 11.11.2009 päätin tarttua härkää sarvista. Vaikka BAHF:n sisältö onkin muuttunut tässä vuoden varrella jonkin verran niin perusajatus on silti sama: jakamisen pakko ja omien ihastuksien hypetys. Elämä on koulun takia aika hektistä tällä hetkellä, mutta pyrin päivittämään joka toinen päivä, vaihtuvalla menestyksellä. Nyt postauksia on takana paria vaille 200, ja vaikka välillä inspiraatio on olematon niin mielelläni porskuttaisin eteenpäin vielä seuraavatkin vuodet.

En tykkää puhua hirveästi itsestäni tai elämästäni koska tottapuhuen se on kuolettavan tylsää, mutta joskus pari kuukautta takaperin blogeissa pyöri 100 faktan listoja. En kiusaa teitä niin monella, mutta tässä on 20 kappaletta Erittäin Tärkeää Informaatiota:

1. Mun nimi on Anna, olen 18-vuotias ja käyn lukion kolmatta luokkaa.

2. Haen ulkomaille opiskelemaan ensi vuonna, mutten uskalla sanoa siitä vielä enempää jos kaikki kusee. Sen verran voin paljastaa ettei kyseessä ole mikään taiteisiin tai mediaan liittyvä ala.

3. Mulla on synkkä j-rockmenneisyys.

4. Koitan välttää ketjukauppoja. Vaikka välillä hairahtaakin H&M:ään, Monkiin ja Weekdayhyn niin koitan ostaa joko käyettyä ja ainakin perusvaatteissa semisti laadukkaampaa, esim. Acnea ja Filippa K:ta.

5. En ole seurannut suomalaista telkkaria moneen vuoteen. Katson kaikki sarjat netistä ja jos tykkään tarpeeksi ostan dvd-boxin. Kaikkien aikojen suosikkini on The Wire eli Langalla.

6. Oon ollut kasvissyöjä 14-vuotiaasta. Vegaanius ns. kiinnostaa mutta oon laiska/pihi/laiska. Joskus vielä!

7. Rakastan Harry Potteria. Luin Viisasten kiven 7-vuotiaana ekalla luokalla ja ~siitä lähtien mikään ei ollut entisensä~

8. Vaikka voin helposti viettää tunnin jos toisenkin Hesaria lukiessa varsinkin sunnuntaisin, Guardian on mun alotussivu ja luen sieltä melkeinpä kaikki uutiset. Tämän seurauksena tiedän enemmän Britannian kuin Suomen politiikasta.

9. En ole koskaan maistanut kebabia.

10. Käytän erittäin harvoin piilareita, ja silloin kun ne päässä ovat niin tökin itseäni vaistomaisesti silmien väliin ja kulmiin.

11. Haluaisin tatuointeja, mutten ole vielä ihan täysin varma mitä. Hyvät tatskat muutenkin tekee ihmisestä kuin ihmisestä paljon vetävämmän.

12. Vihaan vihaan vihaan varpaita.

13. Rakastan brittikoomikoita. David Mitchell, Frankie Boyle, Dara O'Briain, Sue Perkins, Russel Howard, Chris Addison, Jack Whitehall... Huumorini on kuulemma välillä vähän vaikeaselkoista/vammasta, tykkään eritoten tilannekomiikasta, stand-upista ja mahdollisimman epäkorrekteista läpistä. Esim:

14. Asun keskellä metsää, lähinpään kauppaan on seitsemän kilometriä.

15. Ostan keskimäärin 1 - 4 levyä kuukaudessa, 95% vinyylinä. Tuntuu mahdottomalta ajatukselta että kävisin levykaupassa ostamatta mitään.

16. Baarikertani voi laskea yhden käden sormin. Käytän rahat mielummin levyihin ja leffoihin. Ainoa syy mennä baariin on keikka. Niin ja baarista puheenollen, en ole koskaan juonut kokonaista siideritölkkiä/pulloa. Lonkerokin on semiällöä.

17. Olen käynyt 12 eri maassa, mutten koskaan Euroopan ulkopuolella. Tähän tulee muutos ensi keväänä/kesänä kun suuntana on New York.

18. Erosin kirkosta samana päivänä kun täytin 18. En usko jumaliin enkä mihinkään muuhunkaan ns. korkeampaan voimaan tai yliluonnolliseen.

19. Jos jostain syystä vaikutan jollain tavalla coolilta (mitä epäilen), voin kertoa ettei kukaan oikeasti mut tunteva ole samaa mieltä. Olen dorkaakin dorkempi.

päivän saldo

Ahh, nyt voikin hyvin mielin lösähtää ruudun ääreen teekupposen kanssa ja laittaa uusimman Law & Order: SVU-jakson pyörimään.

james blake

Niin kuin oon varmaan jo aiemminkin maininnut, mulla on paha tapa tuomita asioita ennen syvempää tutustumista. Tuoreahko esimerkki tästä on vasta 21-vuotias lontoolainen dubstepmäni James Blake. Blaken coveri Feistin Limit To Your Lovesta on pyörinyt netissä jo jonkin aikaa, mutta itse sivuutin biisin parinkymmenen sekunnin kuuntelun jälkeen perusrasittavana pianopimputuksen, söpön brittijäbän ja yliampuvan aksentin yhdistelmänä. Eikä Feistkään ole koskaan iskenyt. Jaksoin kuitenkin vihdoin kuunnella koko biisin läpi, ja ei hesus mitä meinasin missata.

James Blake - Limit To Your Love from James Blake on Vimeo.

Niin hyvä, niin hyvä. Tärisyttävä basso tulee ihan puun takaa ja räjäyttää koko biisin ihan uusiin ulottuvuuksiin. Feistin alkuperäinen versio ei kyllä ole lähelläkään tän tasoa.

Vaikka Limit To Your Love poikkeaakin Blaken muusta tuotannosta huomattavasti, ei tähän asti ilmestyneet neljä EP:tä ole yhtään sen huonompia. Varsinkin CMYK ja Klavierwerke antaa oikeeta  vastusta tän vuoden muille elektrojulkaisuille, joiden joukossa on älykovia nimiä kuten Four Tet ja Pantha Du Prince. Blake on tehnyt myös jonkin verran yhteistyötä erinomaisen debyyttikokopitkän julkaisseen Mount Kimbien kanssa. Kaikin puolin euroelektrolla pyyhkii hyvin. 

lewyostoksilla

Niin kuin jo varmaan jokainen pääkaupunkiseutulainen musiikinostaja tietää, Suomen ystävällisimmässä ja kaikin puolin ihanassa levykaupassa Stupidossa on kaikki -20% 13.11. asti. Oon koittanut pitää vähän paussia omien levyhankintojen kanssa viime aikoina, kesällä tuli ostettua melkein joka viikko ja pidemmän päälle lompakko ja sen myötä sosiaalinen elämä (jos sitä nyt oli muutenkaan) alkoivat lievästi rappetua. Rakastan levykauppoja ja levyjen ostamista eniten. Muut käy baarissa ja mä käyn levykaupoissa.

Kokonaisen kolmen viikon lakon jälkeen päädyin tänään kuitenkin Stupidoon alehuumassa ja lähdin parin kauan kaipaamani kanssa:

Sunn O)))n Monoliths & Dimensions ja Animal Collectiven Feels on molemmat olleet ostoslistalla iät ja ajat, mutta 30 euron molemmilla puolilla olevat hinnat ovat aina tuntuneet vähän ylitsepääsemättömiltä. Nyt oli kuitenkin hyvä syy vihdoin viedä molemmat kotiin asti, varsinkin Feels joka uudelleenjulkaisiin vinyylillä "Deluxe DDM"-versiona viime (?) vuonna. Aiempaa vinyylipainosta on ollut ainakin mulle Suomesta ihan mahdoton löytää. Feels on yks mun kaikkien aikojen lempparilevyistä, tai ainakin suosikki Ancolta, ja kyllähän se vinyylinä paremmalta kuulostaa kuin cd:ltä.

Toinen hankinta Sunn O))) on kummitellut - melkeinpä kirjaimelliesti - mielen perukoilla siitä lähtien kun yhtyeestä ensikerran kuulin joskus vuoden 2008 lopulla. Metalli ei iske missään muodossa, vaikka rakastankin lukea Mayhemistä, Burzumista ja muusta 90-luvun norjalaisesta black metal-skenestä mutta eipä Sunn O))) kyllä oikeastaan edes ole metallia joten öhhh... No anyway, Sunn O)))n kuuntelusta saa ihan uskomattomia kiksejä paikasta riippumatta, omia suosikkejani on bussimatkat ja kävely aurinkoisena päivänä. Mahdollisimman lujaaa tietysti. Bändi oli Suomessakin keikalla tammikuussa mutta sattuneesta syystä itse olin alaikäinen ja jäin kotiin. Harmittaa koska livet on kuulemma ihan toisesta maailmasta.

 

the nationalille toinen keikka

Niin kuin otsikko ilmoittaa, The Nationalin maaliskuinen Kulttuuritalon keikka on saanut kaverin. Ajankohta on seuraava päivä eli perjantai 4.3. Hyviä uutisia varsinkin meille tampiolle jotka missasivat ensimmäisen lipunmyynnin. Liput tulee myyntiin ylihuomenna eli keskiviikkona 3.11. Jänskättää kyllä vähän koska näillä näkymin kukaan tuttu ei ole menossa tuolle lisäkeikalle... Yksinolo keikoilla ahdistaa.

Ennen Natskuja vuorossa vielä Godspeed You! Black Emperor tammikuussa ja Mogwai myöhemmin huhtikuun puolella. Vaikka Suomen kaikkatarjonta onkin säälittävää verrattuna länsinaapureihin niin en voi ihan älyttömästi kuitenkaan valittaa.

never mind the buzzcocks

Maailmassa on kaksi asiaa joita rakastan varaukstettomasti yli muiden: musiikki ja brittiläiset paneelikeskusteluohjelmat. Nämä intohimoni yhdistyvät upeasti Never Mind The Buzzcocksissa, jonka 24 kausi alkoi viime viikolla. Sarja on tullut jo vuodesta 1996, mutta henkilökohtaisesti innostuin kymmenen vuotta myöhemmin kun Simon Amstell otti juontajan pestin. Simon on edelleen yksi mun lempparikoomikoista, vaikka häntä näkeekin nykyään harmittavan harvoin missään muualla kuin omassa Grandma's House-sarjassaan. Simonin lopetettua Buzzcocksissa kaksi vuotta takaperin on juontajan hommaa hoitanut vaihtuvat vieraat, esim. Mark Ronson, Martin Freeman, David Tennant ja oma all-time suosikkini Frankie Boyle.

Buzzcocksin idea on yksinkertainen; on juontaja ja kaksi pysyvää tiimikapteenia, jotka ovat tällä hetkellä Phil Jupitus ja Might Booshin Noel Fielding. Jokaisessa jaksossa on eri kysymyskierroksia, esim. Woop Woop! That's the Sound of da Police! jossa pitää keksiä miten joku asia tai esine on saanut jonkun muusikon ongelmiin lain kanssa, tai Identity Parade jossa pitää tunnistaa (yleensä hieman tuntemattomampi) muusikko viiden ihmisen joukosta. Kysymykset ja vastaukset eivät siltikään ole se pääjuttu, vaan läppä mikä lentää niiden välissä.

Legendaarisimpia jaksoja on olleet Amy Winehousen sekoilut kaudella 19, Noelin ensimmäinen vierailu ja kauden 22 viimeinn jakso jossa on Josh Groban.

Buzzcocksia löytyy Youtubesta mielin määrin, parhaiten kuitenkin ehkä täältä. Uusimman kauden ekat jaksot löytyy täältä.

seuraava levyostos

Tulee olemaan Sunn O))) Gold Pandan debyytti Lucky Shiner.

Oon kuullut monen väittävän että tänä vuonna ei muka ole ilmestynyt hyviä esikoislevyjä. PAH sanon minä. Elektron saralla Gold Pandan lisäksi parhainta uutta on niin ikään Lontoosta ponnistava Mount Kimbie. Pitäkää Ruskot ja muu brosteppinne (huom. uus lemppaitermini), this is where it's at:

skins: us edition

Arvatkaa kuka matkusti iloisen autuaasti bussissä tänään kello yhdeksän, tyystin unohtaen että The Nationalin liput tuli myyntiin........ Että sillai. Ei muuta kuin perjantaiaamuna peruutuspaikkoja koittamaan. Jos jollain muuten on ylimääränen lippu osettuna tai varattuna niin kommenttia tai sähköpostia voi laittaa, olisin ikuisesti kiitollinen!

Asiaan: luulen että jokainen teini-ikää edes lähentelevä on tietoinen brittisarjasta nimeltä Skins. Sarjaa on tullut nyt neljä kautta, joista jokainen on ollut toistaan huonompia. Ensi vuonna tiedossa on taas uusi kausi ja uudet hahmot, joihin voi tutustua täällä. Vihasin lähes jokaista viime generation hahmoa (Cookia ja JJ:tä lukuunottamatta), ja muutenkin kirjoitus oli musta paikoitellen todella huonoa ja epäuskottavaa. Näinpä odotukset viidennelle kaudelle eivät ole korkella, mutta enköhnä nuokin jaksot katso läpi.

Uuden brittiskinsin lisäksi ensi vuonna päästään nauttimaan (termi on tosin ehkä vähän kyseenalainen) sarjan amerikkalaisversiosta. Jenkkiskins esitetään MTV:llä, ja vaikka ikärajaksi onkin laitettu MA eli mature audience only, on sanomattakin selvää että suuri osa siitä mikä erottaa Skinsin muusta teinimassasta on sensuroitu. Muuten Skins US onkin pitkälti sama kuin brittiversion ensimmäinen kausi. Hahmot ovat samoja (joskin eroavaisuuksia nimissä ja luonteissa tulee kuulemma olemaaan) Maxxieta lukuunottamatta, josta on tehty Tea, lesbo cheerleader. Maxxie ei todellakaan ollut mikään mun lempihahmo, mutta vaihtaminen ärsyttää mua silti ihan suunnattomasti. Seksikäs ja tyttömäinen lesbo on kaikista vähiten haloota aiheuttava, ja samalla meni luultavasti myös Anwarin uskonto vs. homot-juttu ja Tonyn mänikokeilu. Samoin Cassien (tai siis Katien) syömishäiriö on viivattu yli.

Katie (Cassie), Stanley (Sid), Chris, Abudd (Anwar)

Eura (Effy), Michelle, Tony, Tea (Maxxie), Jal

Skins US:n ensimmäinen traileri on julkaisut, eikä siitä ole oikestaan kukaan tykännyt:

Ensimmäinen jakso tulee olemaan täysin samanlainen kuin brittiversion, mutta siitä eteenpäin vain kolme kauden kymmenestä jaksosta on suoria kopiota. Ton trailerin perusteella ainakin Chrisin ja Cassien jaksot näyttävät olevan samoilla linjoilla.

Koitan oikeesti olla tuomitsematta kun en ole yhtäkään kokonaista jaksoa nähnyt, mutta vaikealta se tuntuu. Vuonna 2007 Skinsin eka tuottari oli parasta mitä telkkarista tuli. Jenkkiversiot on lähes säännönmukaisesti huonompia kuin alkuperäiset, ja tällä hetkellä kolmea rakstamaani brittisarjaa (Skinskin lisäksi Being Human ja The Inbetweeners) ollaan tekemässä uusiksi. Ärsyttää.

the national suomeen!

Tiketti tiedottaa että The National saapuu Helsingin kulttuuritalolle 3.3.! Jee, omaa keikkaa onkin odoteltu jo tovi. Oon nähnyt Natskut molemmilla Suomen keikoilla, Ruisrockissa 2008 ja viime vuonna Ankkarockissa, ja kummallakin kerralla meno on ollut erinomaista.

Vuonna 2007 ilmestynyt nelosalbumi Boxer on ehdttomasti yksi vuosikymmenen parhaita, eikä sitä edeltänyt Alligator tai edes uusin tuotos High Violet kovin kauaksi kärjestä kuulu. Boxerilla ei oikeastaan ole yhtäkään huonoa biisiä, mikä on harvinaista. Vaikka The Virginia EP/A Skin, a Night oli vähän laimeampia enkä ole High Violetiinkaan vielä ihan täysin päässyt sisälle siinä määrin mitä ehkä haluaisin, niin ei The Nationalin asemaa yhtenä tämän hetken laadukkaimmista bändeistä käy kieltäminen. 

National muuten julkaisi pari päivää sitten videon Terrible Loven vaihtoehtoiselle versiolle, jonka on ohjannut Matt Berningerin (jonka alkoholin käyttö näyttää välillä olevan vähän kyseenalaista....) veli Tom, tai näin ainakin päättelin sukunimistä. Versio on hyvä ja video vielä parempi. Rakastan ~behind the scenes~ juttuja, ja nähdäänpä jopa uudelleenluonti debyyttialbumin kannesta.  

 

Lempparit 4ever:

twin shadow: forget

Hyppään nyt suoraan pahimman hypeaallon harjalle enkä suostu häpeämään.

Listataan faktat ensin: Twin Shadow on George Lewis Jr Brooklynistä, joka tekee erittäin kasarivaikutteista nostalgiapoppia ja julkaisee levynsä Jenkkien ulkopuolella 4AD:llä, eli sillä cooleimmalla Beggars Groupin jäsenellä. Jäbän debyytin Forgetin on tuottanut Grizzly Bearin Svedu Chris Taylor, HRO postaa minkä kerkeää ja saipa levy (kenties odotettavasti) sen halutun/kauheksitun P4K:in BNM:n.

Niin ja se on ehkä vuoden kovin debyytti.

Forget huuhtoutuu päälle ihanasti; biisit on pehmeitä ja tunnelmallisia diskobiittien säestämänä. Lewisin ääni on vähän vanhanaikainen ja normaaliudessaan hienoa vaihtelua ylitweakkailtuihin ja/tai suurimpaan mahdolliseen omaperäisyyteen keskittyvien äänien valtakaudella. Forget on kaikin puolin puhdas poplevy, noisesta ei ole tietoakaan ja koukkuja on koukkujen perään. Eli periaatteessa ei ihan mun lempparikamaa mutta ei tätä vaan voi vastustaa. Ei Twin Shadow oikeastaan tuo maailmaan mitään uutta, kaikki on kierrätettyä, mutta onneksi se on tehty niin upeasti ettei se haittaa tippaakaan. Varsinkin vikat biisit Slow ja Forget sekä At my Heels ja Castles In The Snow on täydellisiä sulavia pop-biisejä.

Ehkä ainoat asiat jotka mua ärsyttää on kuudes raita Yellow Balloon joka on vähän mitäänsanomaton ja muuten erinomaisen Castles In The Snow'n witch house-alku. Salemissa on ihan tarpeeksi käsittelemistä, kiitos vaan.

Forget julkaistiin Euroopassa tänään, ja ihmettelen kyllä suuresti jos Twin Shadow ei räjähdä vielä hypetetymmäksi lyhyen ajan sisällä. Lewis ja co. ansaitsevatkin kyllä kaiken hypen minkä saavat suuntaansa, sen verran kova levy kyseessä. Vaikka kansi onkin karmaiseva.

Kuunnelkaa ja nauttikaa:

holy fuck: red lights

Holy Fuck ja (kirjaimellisesti) liekeissä olevia kissoja. Miten lopputulos vois olla muuta kuin järisyttävän siisti? Eat your heart out Keyboard Cat. Oon muuten edelleen katkera ettei Latin päässyt tän vuoden Polaris Prizen shortlistille. Mikä vääryys.

Viime kesänä Holy Fuck teki kolmiosaisen laitenörtteilysarjan Dickies Soundsille, ch-check it out:

 

streamaa avey taren down there

Tän kuun 26. päivä ilmestyvä Avey Taren soolodebyytti Down There on streamattavissa kokonaisuudessaan NPR:ssä! Kuulostaa vähän vanhalta Ancolta ja paljon kokeellisemmalta kuin esmes Strawberry Jam tai MPP. Tai ainakin creepymmältä. Ehkä biiseissä voisi olla kerroksia hieman vähemmän eikä pieni yksinkertaistaminen varsinaisesti haittaisi mutta eipä voi ainakaan väittää ettei Down There kuulostaisi aveymaiselta. Ja on tää huomattavasti parempi kuin 2007 ilmestynyt (ex?) vaimonsa Kría Brekkanin kanssa tehty Pullhair Rubeye, josta ei tartvitse sen enempää puhuakaan...

 Alla herttaisen supertaiteellinen melkein puolituntinen haastattelu:



Down There News from Abby Portner on Vimeo.

tame impala @ daytrotter

Australian tämän hetken paras bändi Tame Impala vieraili Daytrotter-studiolla vähän aikaa sitten, ja tuttuun tapaan session tuotokset on ladattavana ilmaiseksi Daytrotterin sivuilta. Meno kuulostaa oikeastaan jopa paremmalta kuin levyllä eikä laulaja Kevin Parkerin vokaalitkin ole ihan niin yltiömäisen johnlennonit. Eli ei paljon valitettavaa. Biisivalikoimakin on hyvä; ehdottomasti levyn kovin Solitude Is Bliss, Alter Ego, Why Won't You Make Up Your Mind? ja Desire Be, Desire Go. Eipä se Luciditykään olisi haitannut, mutta ainakin sille on tehty ihan mahtava video:

Lämpenin toukokuussa ilmestyneelle Innerspeakerille vähän hitaasti eikä psykedeelinen musa muutenkaan ole mikään omin juttu mutta nyt kyllä iskee suoraan päähän ja sydämeen. Solitude Is Bliss on koukuttavimpia biisejä mitä olen kuullut pitkään aikaan eikä loputkaan levystä jätä kylmäksi. Suositellaan!

15.

Kirjoitusinspiraatiossa on hieman puutetta, joten pöllin Tomilta tällaisen:

The rules: Don’t take too long to think about it. Fifteen albums you’ve heard that will always stick with you. List the first fifteen you can recall in no more than fifteen minutes, one album per band.

1. The Smiths - The Smiths
2. Black Flag - Damaged
3. Animal Collective - Feels
4. Burial - Untrue
5. New Order - Power, Corruption & Lies
6. The Bronx - The Bronx
7. No Age - Nouns
8. The Clash - London Calling
9. The Specials - Specials
10. Panda Bear - Person Pitch
11. Deerhunter - Cryptograms
12. Neutral Milk Hotel - In the Aeroplane Over the Sea
13. Abel Korzeniowski – A Single Man: Original Motion Picture Soundtrack
14. Joy Division - Unknown Pleasures
15. Liars - Liars

What can I say, oon klassikkotyttöjä. En tiedä riiteleekö tämä blogin P4K-coren sisällön kanssa, mutta näihin samoihin sitä aina huomaa palaavansa.

blue blood

Foalsin Total Life Foreverin paras biisi on saanut videon, ja vieläpä hyvän sellasen:

En pääse yli kuinka hyvä tää levy on verrattuna Antidotesiin. Tai no, B-puoli ei ole vieläkään ihan täysin vaikuttanut mutta ekat viisi biisiä on ihan helvetin kovia. Vuoden parhaita for sure.

Sub Popilta tuli myös pieni paketti tänään, mutta siitä enemmän huomenna.