best of 2k10: biisit - osa 1

Otsikko varmaan puhuu itsessään, monessa blogissa pyörineet vuoden parhaat biisit-lista on koottu täälläkin, ei tosin missään järjestyksessä:

Tame Impala - Solitude Is Bliss

Ensimmäisestä kuuntelukerrasta addiktoiva, joka on soinut repeatilla kerta toisensa jälkeen. Nykypsykedeelistä parhaimmillaan. Koko Innerspeaker on itseasissa ihan helvetin hieno levy, pitäisi siitäkin kirjoittaa parmmin.  Niin ja tää on myös yksi vuoden parhaista musavideoista.

Titus Andronicus - A More Perfect Union

Eeppinen kuvaa tätä biisiä ehkä parhaiten. Reilut setsemän minuuttia alkaa Abraham Lincolnin puheella (jonka lukijaa en tosin nyt muista), ja mukaan mahtuu niin paljon kamaa niin nopealla tempolla että heikompaa hirvittää.  Juuri kun tuntuu että meno alkaa hiipumaan niin se alkaa uudestaan. Parhautta.

Four Tet - Plastic People

Mietin pitkään (no, ainakin 30 sekunttia) tän ja Love Cryn välillä. Päädyin Plastic Peopleen koska se oli mun ensimmäinen rakkaus Four Tetiin ja jää harmittavan usein just Love Cryn varjoon. Tykkään abientimmasta elektrosta muutenkin, eikä pienet Burial-vibatkaan suoranaisesti haittaa. Hypnoottiset biisit iskee ja Plastic People on siitä täydellinen esimerkki.

Harlem - Friendly Ghost

Harlemin biisit on aika yksinkertaisia, mutta hyvin tehtynä sillä ei voi mennä vikaan. Rentoa ja hyväntuulista, mä tykkään.

James Blake - Limit To Your Love

Kuunnelkaa omaksi parhaaksenne HD:nä. Musta tuntuu etten tule pääsemään tän biisin yli vielä pitkään aikaan. En osaa edes pukea sanoiksi kuinka täydellinen basso tässä on, se vaan vavisuttaa päästä varpaisiin. Euforiset 3.19 minuuttia.

Foals - Total Life Forever

Foalsin debyytilevy Antidotesin semipettymyksen jälkeen Total Life Forever päräytti maailmaan uudella, aikuisemmalla ja yhtenäisemmällä soundilla, joka koukutti mut ihan täysin. TLF:llä ei ole huonoa biisiä, mutta jotenkin nimikkokappale on soinut mulla eniten.

Gold Panda - Snow & Taxis

Gold Panda on mulle verraten aika uusi tuttavuus, mutta Lucky Shiner kolahti ihan älyttömän nopeasti ja kovaa. Tästäkin pitäisi kirjoittaa kunnollinen entry. Snow & Taxis on erinomaisen levyn parasta antia.

Male Bonding - Year's Not Long

En tiedä teistä, mulla mulle Male Bondingin Nothing Hurts on aika pitkälti vuoden paras debyytti. Kun biisien keskimääräinen pituus on siinä kahen minuutin paikkeilla, ei mitään turhaa tai ylimääräistä tule lisättyä. Nää jos näkisin livenä oisin onnellinen. Levyn ensimmäinen biisi Year's Not Long on edelleen se kovin, vaikkei lopuissakaan ole mitään valittamista. Odotan kakkosalbumia ns. mehuissani.


HEALTH - USA Boys

 

Remiksilevy DISCO2 on jäänyt täällä aika vähälle kuuntelulle, syystä tai toiseta. Tykkään enemmän HEALTHin omasta materiaalista, eikä Disco kakkosen ainoa uusi varsinainen HEALTH-biisi tuottanut pettymystä. Vaikkei USA Boys olekaan HEALTHia ihan erikoisimmillaan tai kovimmillaan verraten vaikka omaan suosikkiini We Are Wateriin, ei tästä voi olla pitämättä. Kajarit vaan mahdollisimman kovalle.

Spotify-playlist kaikista biiseistä paitsi Foalsista jota ei löytynyt. 

record store day

Lauantain oli kansainvälinen levykauppapäivä, joten meikäkin suuntasi Stupidoon, jossa oli ylläri pylläri ahdasta ja ahdistavaa. Koita siinä sitten käydä läpi vinyyleitä lattialle kyykistyneenä kun kaiken maailman hipsterit hengittää niskaan. Kaiken lisäksi tuntuu että joka ikisessä levykaupassa vinyylit on tungettu niin pieniin laatikoihin että hyvä jos yläkulmasta voi koittaa arvata mikä levy on kyseessä. Mutta that said, pääsin silti kotimatkalle kolme vinskaa kainalossa ja lompakko vaan reilut 35 euroa kevyempänä, mikä on aina mukavaa.

Jostain syystä aina kun astun levykauppaan, unohdan mitä pitä ostaa ellei ole jotain juuri ilmestynyttä mitä tulen tietoisesti hakemaan. Niin kävi oikeastaan nytkin. Ahdistun siitä etten muista mitä piti ostaa joten otan ne mitkä eteen tulee.Tällä kertaa kyseessä oli Titus Andronicusen debyytti The Airing Of Grievances ja These New Puritansin kakkoslevy Hidden. Ei sillä että kummaskaan olisi yhtään mitään vikaa mutta kieltämättä Beastie Boys, Busy P ja Liars jäi vähän kaivelemaan.... Pitää varmaan mennä uudestaan vielä näiden kahen viikon alennuksien aikana. Jonkun pitäis kyllä rajoittaa mun levykaupoissa käyntiäni, kuu on hädin tuskin puolessa välissä ja oon ostanut jo 5 levyä... Tai vaihtoehtoisesti tarviin jonkun älylompakon joka aukee levykaupoissa vaan kerran kuussa. Mutta ainakin Rate your music pysyy virkeänä kun pääsee päivittelemään.

 

En oo vielä kerennyt tota Titusta kuuntelemaan kunnolla, mutta Hidden on kyllä ollut kovassa käytössä. Puritansissa muuten yhdistyy kivasti kaksi lemppariasiaani, muoti ja musiikki. Rumpali George Barnett on nimittäin malli, ja vieläpä aika menestyvä.

 Olen heikkona kaikkeen missä lukee limited edition. Fucked Up on julkaissut ison sarjan rajoitetun erän seiskatuumasia, ja nyt mullakin on ensimmäinen. Tää on siis jo edellisessä entryssä mainittu Daytrotter-sessio, mikä kyllä vaan paranee joka kuuntelukerta. Kuuntelen nykyään aika vähän hardcorea perus Black Flagin ja Bad Brainsin lisäksi, mutta Fucked Up kuuluu The Bronxin rinnalla kyllä ehdottomiin suosikkeihin. Just näistäkin biisiversioista huomaa kuinka hieno Fucked Up oikeesti on, eikä todellakaan mikään pelkkä ärjyntäbändi. Livenäkin toimii erinomaisesti, pääsin nauttimaan laulaja Pink Eyesin litimärästä ja karvaisesta vartalosta omaani vasten viime vuoden Ankkarockissa ja oli yksi hauskimmista keikoista millä olen ollut.

Edelleen, koko tän levyn voi lataa Daytrotterista ilmaiseksi. Jos ei koko levyä jaksa ladata niin suosittelisin ainakin kuuntelemaan David Comes To Lifen, jota ei valitettavasti Youtubesta löydy mutta on hyvin erilainen levyversioon verrattuna.

titus andronicus ja surffaajan veri

Oon kuunnellut hienoa uutta musaa viime aikoina, uskaltaisin jopa sanoa että mahdollisesti koko vuoden parhaimmistoon kuuluvaa.

Suurin uusi suosikkini on New Jerseyläinen Titus Andronicus, nimetty Shakespearen ensimmäisen tragedian mukaan. Kun kuuntelin uutta The Monitoria ensimmäistä kerran, tuli mieleeni heti jostain syystä Dropkick Murphys. En tosin edes kuuntele koko bändiä, ainoa biisi jonka tunnistan on Shipping Up to Boston joten tästä yhteydestä voidaan varmaan syyttää The Battle Of Hampton Roadsin säkkipilliä... Joitain vertauksia olen kuullut myös Neutral Milk Hotelliin, mutta omasta mielestäni yhtäläisyydet jäävät pitkälti lyriikoiden tasolle; molemmissa on paljon historiaviittauksia ja rimmausta. Monitorin lyriikat ovatkin erinomaisia, hieman vaihtelua surkeisiin ylipsykediilisiin yrityksiin joiden ainoa tehtävä on sopia edes jotenkin melodiaan. Pasaan tästä aina, mutta musiikkia kuunnellessa laulajan ääni on mulle vaan pikkujuttu verrattuna sanoituksiin.

The Monitor on konseptialbumi joka perustuu Pohjois-Amerikan sisällissotaan. Muun muassa Abraham Lincoln pääsee ääneen ja viimeisen kappaleen ja koko levyn nimi tulee Hampton Roadsin taistelusta CSS Virginia vs. USS Monitor. Teema saattaa olla ehkä hieman erikoinen, mutta toimii hyvin eikä valtaa koko levyä. Tiedossa ei siis ole mitään sotalevyä Amerikan lippu liehuen.

Toinen huomioni (vihdoin) napannut on Floridalainen Surfer Blood. En tiedä miksei Surffarit kiinnostanut ennen, Last.fm:n similiar artists ovat nimittäin sen verran kovia (tai Tomia lainatakseni "pure hipstershit"....); Real Estate, Local Natives, Yeasayer, Girls, edellä mainittu Titus Andronicus etc. Mietin kyllä että kuinkakohan vanhoja Surffipojat ovat, koska ainakin livejen ja ylläolevan kuvan  perusteella ne näyttää kaikki ihan älyttömän nuorilta, tuskin edes parikymmpisiltä. Kenties siksi Astro Coastilla onkin pieniä juttuja mitkä varmaan paranee ajan ja seuraavan levyn myötä. Muuten kyseessä on kuitenkin melko täydellinen, rento ja lepposa kesälevy. Eniten ehkä häiritsee se, että koko levy on vähän ylikillotettu henkilökohtaiseen makuuni. Jos nyt vertaan vaikka Real Estateen, joka on aika samantyyppistä mutta rosoisempi ja öö, en keksi sopivaa adjektiivia, fuzzy? Jos olisin ilkeä sanoisin että Surfer Bloodissa on vähän liikaa NME-bändien ylipuhdasta ns. helppoa indiepoppia. Toisaalta kyse taitaa olla omista mieltymyksistä, itse tykkään kuitenkin noisesta enemmän kuin täydellisen puhtaista laulusuorituksista. Luulenkin että Surffarit toimii paremmin livenä kun ei ole studiota viilaamassa nurkkia.

Ehkä tunnetuin biisi Swim ei saa mua varsinaisesti kierimään ilosta, lähinnä koska kertsin riffi on törkeen ärsyttävä ja toistava. Muuten en osaa valita yhtä raitaa ylitse muiden, kehottaisin kuuntelemaan koko levyn.