rakkautta ja anarkiaa: 3/5

Englannin kirjoitukset takana ja ärsytää ihan saatanasti. Jos jään vaille L:ää niin valitan kyllä joka ikisestä kohdasta joka meni väärin. On kyllä ihan uutta tietoa mulle ettei their kelpaa yksikkönä jos sukupuoli ei ole tiedossa.....

Mukavampiin asioihin: R&A on ollut hyvä, vaikka jouduinkin hiukan muuttamaan alkuperäisiä suunitelmiani aikatauluongelmien takia. Tähän mennessä olen käynyt katsomassa Brotherhoodin, Untiteldin ja Heartbeatsin, huomena on vuorossa Dogtooth ja torstaina Blank City. Omaksi lempparikseni nousi ehkä vähän puun takaa Nicolo Donaton Brotherhood jota menin katsomaan lähinnä koska se oli ainoa sopivaan aikaan menevä. Leffa oli kuitenkin iloinen yllätys, joskaan ei ehkä kirjaimellisesti. Pääosan esittäjän Thure Lindhardtin eli Larsin silmäpussit ja hammasrako tosin saivat aikaan sydämmentykytyksiä.

 Tykkään skinari-aiheista muutenkin, mut oli eritoten jännää vertailla Brotherhoodin uusnatseja ja This Is England 86:n musadiggareita. Ulkonäöllisesti kummatkin lokeroitaisiin samaan laatikkoon vaikkei minkäänlaisa yhteistä ideologiaa olekkaan. Natsijutut on aina ihan jännää katsottavaa jonkinlaisella kauhunsekaisella mielenkiinnolla mutta Brotherhoodin heil-huudot saivat kyllä vähän ahdistusta ilmaan. Muuten tykkäsin kyllä, väkivaltaa tasoitti hauskat ja jopa söpöt kohdat Jimmyn ja Larsin välillä. Myös tietynlainen koomiikka natsien jutuissa oli piristävää.

Untitled sitä vastoin oli vähän mitäänsanomaton. Ihan hauska, tuhahdin melkeen ääneenkiin pariin kertaan, mutta kaikki jäi vähän ontoksi. Ei kai leffan tarkoituksena ollutkaan olla mikään maailman syvällisin mutta kun päähenkilökin jäi vieraaksi ja etäiseksi niin kaikki ei ole ihan kohdillaan. Ei toimintarikas juoni ole mulle mitenkään tärkein asia, mutta Untitledin tarina oli vaan jotenki turha. Tekotaiteellisuuden kaikki läpät on käyty läpi noin miljoona kertaa. Annoin Finnkinon kilpailussa leffalle kolme tähteä, mikä oli oikeastaan vähän liikaa mutta yksin Adam Goldber ansaitsi niistä ainakin kaksi.

Xavier Dolanin Heartbeats oli tottapuhuen vähän sekava, enkä ollut täysin vakuuttunut käännöksen onnistumisesta. En puhu ranskaa, mutta jotenkin enkuksi ollut tekstitys oli välillä todella kökkö. Puvustus oli ihanaa, samoin kuvaus mikä oli itseasiassa hyvin samanlaista kuin Dolanin edellisessä, J'ai tué ma mèressä (esim vessakohtaukset). Niels Schneider Nicolasina oli täydellinen, ihana mutta ärsyttävä. Tuntuu että haluaisin nähdä Heartbeatsin vielä kerran ennen kuin voin antaa täydellisen tuomion, mutta ainakin näin ensikäteen suosittelen. Xavier Dolanin urakehitystä tulee olevan (onko tää edes suomea?) jännä seurata.

rakkautta & anarkiaa top 5

Niin kuin varmaan kaikki tietääkin, Rakkautta & Anarkiaa alkaa tän kuun 16. päivä. Viime vuonna kävin kattomassa vaan pari leffaa (All Tomorrow's Partiesin, September Issuen ja The Hurt Lockerin) mutta tänän vuonna päätin ihan repästä ja käydä vähän useammassa. Harmi vaan että kirjotukset sattuu just tohon 16. - 26.9. väliselle ajalle, joten meikän saldo jää tänäkin vuonna vähän laihanpuoleiseksi.

Oon itse asiassa ollut selvillä tän vuoden tarjonnasta jo viikon päivät. Akateemisen kirjakaupan aulaan oli unohdettu/jätetty kasa sitä ilmaislehteä, jonka tietenkin nappasin heti mukaani. Näin vähän etumatkaa saaneena (unohtakaa, olin väärässä :---D) Oonkin jo oikeastaan päättänyt kaikki viisi leffaa mihin tulen koittamaan saamaan lippuja. Vähän jäi kyllä harmittamaan ettei ODDSACia näytetä. Anyway, tässä on mun valinnat:

BLANK CITY

New York, 1977. East Village on jengiläisten, narkkarien, taiteilijoiden ja muiden sekopäiden vyöhyke, jonka oma punk-estetiikka syntyy pakon edessä: kenelläkään ei ole rahaa. Ensin perustetaan bändi, vaikka soittimet joudutaan lainaamaan. Sitten jotkut saavat käsiinsä filmikameroita ja ryhtyvät elokuvantekoon – toiset Andy Warholin innoittamina, toiset vain tekemisen puutteessa, vaikka kamapäissään. Kulttuurin nimi on No Wave, keksii eräs toimittaja. Ohjaajista esille nousee ensin Amos Poe, joka editoi esikoiselokuvansa yöllä amfetamiinin vaikutuksen alaisena tehokkuuden maksimoinniksi. Musiikkiskeneä kuvaavan puolidokumentaarisen Downtown 81:n (pääosassa Jean-Michel Basquiat) tuottajilta loppuvat rahat ja leffa valmistuu vasta 20 vuotta myöhemmin. Nuori Jim Jarmusch kuvaa kaveriaan Steve Buscemia. New Yorkissa amatööriteokset kiinnostavat lähinnä kavereita, mutta eurooppalaiset festivaalit ovat vastaanottavaisempia. Tosin Nick Zedd joutuu perverssien filmiensä kanssa vaikeuksiin Saksan tullissa – ja uhmaa vankilatuomion mahdollisuutta päästäkseen Berliinin valkokankaille.

Blank Cityssä kuullaan niin Jim Jarmuschia, John Watersia, Thurston Moorea, Debbie Harrya kuin Steve Buscemiakin. Siinä onkin jo ihan tarpeeksi syitä katsomiseen.

DOGTOOTH

On perhe, ylempää keskiluokkaa. Mukava talo ja iso piha uima-altaineen. Ei radiota, ei televisioantennia. Keski-ikäiset isä ja äiti. Sekä kaksi tytärtä ja poika, jotka ovat aikuisuuden kynnyksellä, mutta eivät ole koskaan astuneet tontin ulkopuolelle. Siellä on hirviöitä, heille sanotaan. Vanhemmat haluavat suojella lapsiaan – vai omistaa heidät? Tehtaanomistajaisä joka tapauksessa pitää hyvää huolta pojassaan heränneiden mielihalujen tyydyttämisestä: hän maksaa löyhämoraaliselle naisalaiselleen panokeikoista, kunhan suu pysyy supussa. Viaton jälkikasvu on rauhallista, ainakin toistaiseksi. Talossa puhutaan omaa kieltä. Vanhemmat ovat keksineet ulkomaailmaan viittaaville sanoille uudet, ummikoille ymmärrettävät merkitykset: ”meri” on iso nahkanojatuoli ja niin edelleen. Isä palkitsee lapset hyvästä käytöksestä tarroilla. Päivät kuluvat hitaasti. Viihdykkeenä on Sinatran äänilevy, jolla vanhempien mukaan laulaa heidän vaarinsa. Keskenään he keksivät nuoleskella toisiaan tavalla, jota maailmassa kutsuttaisiin insestiksi. Mitä tapahtuu, kun taloon päätyy videokasetit Tappajahaista ja Rockysta?

Tajusin hiljattain etten ole nähnyt elämäni aikana yhtäkään kreikkalaista leffaa. Nyt voisi olla aika. Dogtooth on voittanut lähes kaikki palkinnot joissa oli ehdoilla enkä ole kuullut muuta kuin hyvää. Vähintäänkin mielenkiintoisen juonen lisäksi kuvaus näyttää hienolta.

HEARTBEATS

Ystävykset Francis ja Marie ovat palavasti ihastuneet enkelikiharaiseen nuorukaiseen. Viileän ironisen Heartbeatsin maailma on hyvin queer: sillä ei ole väliä, onko ihastuksen kohde homo vai hetero. Näihin henkilöihin ei halua samaistua, vaikka tunteet, joita he käyvät läpi, ovat tuttuja kenelle tahansa rakkaudessa joskus pettyneelle. Pääroolissa elokuvassa onkin oikeastaan mustasukkaisuus, joka alkaa kasvaa ystävysten välillä ja myrkyttää heidän suhteensa.

Heartbeatsin ohjaaja/käsikirjoittaja/pääosan näyttelijä Xavier Dolan kuuluu siihen ärsyttävään ryhmään ihmisiä, jotka ovat jo juuri ja juuri 20-vuotiaina tehneet elämällään enemmän kuin mihin suurin osa koskaan tulee edes saamaan mahdollisuutta. Näin Dolanin esikoisohjauksen J'ai Tué Ma Mèren joskus pari kuukautta sitten, ja vaikkei se nyt ollutkaan mitenkään maailmaani mullistava niin olihan se upea, noin nuorelta varsinkin. Heartbeartsin kohdalla odotukset ovatkin semikorkealla.

HOWL

Nostalgisessa elämäkertaelokuvassa Howl, jonka sydämenä tuo teos sykkii, on aistittavissa koko beat-sukupolven sielun palo. Ginsbergin nuoruusvuosiin keskittyvä elokuva on olennaista katsottavaa jokaiselle vastakulttuureiden historiasta kiinnostuneelle. Ginsbergin teoksissa tärkeitä teemoja ovat seksuaalinen vapaus sekä amerikkalaisen yhteiskunnan tila. Ginsbergin seksuaalisuuden kehitys sekä hänen ihmissuhteensa, erityisesti pitkäaikaiseen kumppaniin Peter Orlovskyyn, saavatkin hyvin tilaa. Monipuolinen ja kollaasimainen elokuva kertoo myös yhden osan sananvapauden kehityksestä 1900-luvun Yhdysvalloissa. Se kertaa 1957 käytyä siveellisyysoikeudenkäyntiä, jossa Howl and Other Poems -teoksen kirjallinen arvo ja sananvapaus olivat punnittavana. Itse runoteoksen maailmaa on kuvitettu myös unenomaisilla animaatiojaksoilla.

En voi tajuta miksi Howlista on vaan yks näytös, ja vielä sunnuntaina klo 21.00. Luulisi ettei yleisöstä olisi puutetta, varsinkin kun pääroolissa on James Franco. En tosin ole vielä täysin myytynä Francosta Allen Ginsberginä, koska siis... Need I say more? Oon silti aika innoissani, beatnik-jutut on yleensäkin kiinnostavia vaikkei esim. Kerouac mulle ihan niin kovaa kolahdakkaan. Vielä kutsuvammana Howlista tekee Don Draper John Hamm Ginsbergin asianajajana.

R

R viittaa elokuvan päähenkilöön, Runeen. Kuten Profeetan Malik, Runekin on nuori, väkivaltaisesta rikoksesta tuomittu mies, joka sijoitetaan vankilan rankimmalle osastolle. R symbolisoi Runea ja hänen tarinaansa kiteyttäen samalla oivaltavasti sen, mitä vankila vangeiltaan vaatii: identiteetistä luopumista, oman itsen häivyttämistä, vähittäistä metamorfoosia pelkäksi kirjaimeksi tai numerosarjaksi. Pilou Asbæk näyttelee vaikuttavasti hirvittävän pelottavaan tilanteeseen joutunutta nuorukaista. Väkivaltarikoksista tuomittujen miesten maailma on brutaali eloonjäämistaistelu, jossa vaihtoehtoja on lopulta vain kaksi: tuhota tai tulla tuhotuksi.

R:n sanotaan olevan realistisempi kuvaus Jacques Audiardin Profeetasta, mikä on jo jotain koska Profeetaahan kiiteltiin juuri realistisuudestaan. Trailerin perusteella yhtäläisyyksiä Profeettaan on jopa ehkä vähän liian huomattavasti. Olen vähän kahden vaiheilla koska toisaalta Profeetta oli musta mahtava eikä tarina ole vielä loppuunkulutettu, mutta silti en tiedä jaksanko nauttia samasta leffasta eri kielellä.

Toivottavasti vielä saisin liput haluamiini näytöksiin, mulla kun noita vapaailtoja ei hirveästi oli käytettävissä sattuneesta YO-painotteisista syystä.

kolme kovinta tänään

1. Animal Collectiven ODDSAC-dvd. En ole vielä katsonut koska hankin tän vasta tänään. Epäilen myös vahvasti että pienet kalsarikännit tekisi kokemusta vähän autenttisemman.

2. Rakkautta &a Anarkiaa sarjalippu. Tai no, ostettiin Tomin kanssa puokkiin joten itelläni on käytettävissä vaan viisi. Teen R&A:sta vielä kattavamman postauksen varmaan huomenna, mut eiköhän Howl, Blank City, Dogtooth ja Les Amours Imaginaires aka Heartbeats oo ne must-seet mulle.

3. No Agen Everything In Between. En ole oikeastaan muuta kuunnellut. Tiedetään, tää ilmestyy vasta kuun lopulla mutta kun tilasin sen ennakkoon niin pääsen kuuntelemaan streamia Sub Popin sivuilta. Tästäkin kirjotan vielä, sitten kun se on vähän ajankohtasempaa. Biisejä ei oikeen löydy Youtubesta mutta Daytrottesissakin kuultu Depletion on parhaimmistoa. Ei ole tosin muissakaan valittamista.