jamie woon - night air

Alan pikku hiljaa varmistua siitä että kaikki mihin Burial koskee muuttuu kullaksi. Four Tetin kanssa tehty Moth on yksi lempparibiiseistäni koskaan ja remiksit ovat upeita, puhumattakaan omasta tuotannosta. Vaikka viime vuosina ei herrasta olekaan hirveästi kuulunut, niin Jamie Woonille co-tuotettu Night Air on hyvä kompensaatio. Burialhan remiksasi Woonin version Wayfaring Strangerista jo 2007, mutta vaikka mulla kyseinen biisi onkin niin ei se koskaa iskenyt niin älyttömästi. Night Air sen sijaan toimii erinomaisesti.

Woonilta pitäisi tulla debyytti ensi vuonna, sitä odotellessa voi vaikka jännittää jäbän puolesta BBC:n Sound of 2011-kyselyssä. Itse tosin kannatan ihkistä James Blakea ja Yuckia.

Lähden huomenna Tukholmaan maanantaihin asti, adjö!

best of 2k10: biisit - osa 1

Otsikko varmaan puhuu itsessään, monessa blogissa pyörineet vuoden parhaat biisit-lista on koottu täälläkin, ei tosin missään järjestyksessä:

Tame Impala - Solitude Is Bliss

Ensimmäisestä kuuntelukerrasta addiktoiva, joka on soinut repeatilla kerta toisensa jälkeen. Nykypsykedeelistä parhaimmillaan. Koko Innerspeaker on itseasissa ihan helvetin hieno levy, pitäisi siitäkin kirjoittaa parmmin.  Niin ja tää on myös yksi vuoden parhaista musavideoista.

Titus Andronicus - A More Perfect Union

Eeppinen kuvaa tätä biisiä ehkä parhaiten. Reilut setsemän minuuttia alkaa Abraham Lincolnin puheella (jonka lukijaa en tosin nyt muista), ja mukaan mahtuu niin paljon kamaa niin nopealla tempolla että heikompaa hirvittää.  Juuri kun tuntuu että meno alkaa hiipumaan niin se alkaa uudestaan. Parhautta.

Four Tet - Plastic People

Mietin pitkään (no, ainakin 30 sekunttia) tän ja Love Cryn välillä. Päädyin Plastic Peopleen koska se oli mun ensimmäinen rakkaus Four Tetiin ja jää harmittavan usein just Love Cryn varjoon. Tykkään abientimmasta elektrosta muutenkin, eikä pienet Burial-vibatkaan suoranaisesti haittaa. Hypnoottiset biisit iskee ja Plastic People on siitä täydellinen esimerkki.

Harlem - Friendly Ghost

Harlemin biisit on aika yksinkertaisia, mutta hyvin tehtynä sillä ei voi mennä vikaan. Rentoa ja hyväntuulista, mä tykkään.

James Blake - Limit To Your Love

Kuunnelkaa omaksi parhaaksenne HD:nä. Musta tuntuu etten tule pääsemään tän biisin yli vielä pitkään aikaan. En osaa edes pukea sanoiksi kuinka täydellinen basso tässä on, se vaan vavisuttaa päästä varpaisiin. Euforiset 3.19 minuuttia.

Foals - Total Life Forever

Foalsin debyytilevy Antidotesin semipettymyksen jälkeen Total Life Forever päräytti maailmaan uudella, aikuisemmalla ja yhtenäisemmällä soundilla, joka koukutti mut ihan täysin. TLF:llä ei ole huonoa biisiä, mutta jotenkin nimikkokappale on soinut mulla eniten.

Gold Panda - Snow & Taxis

Gold Panda on mulle verraten aika uusi tuttavuus, mutta Lucky Shiner kolahti ihan älyttömän nopeasti ja kovaa. Tästäkin pitäisi kirjoittaa kunnollinen entry. Snow & Taxis on erinomaisen levyn parasta antia.

Male Bonding - Year's Not Long

En tiedä teistä, mulla mulle Male Bondingin Nothing Hurts on aika pitkälti vuoden paras debyytti. Kun biisien keskimääräinen pituus on siinä kahen minuutin paikkeilla, ei mitään turhaa tai ylimääräistä tule lisättyä. Nää jos näkisin livenä oisin onnellinen. Levyn ensimmäinen biisi Year's Not Long on edelleen se kovin, vaikkei lopuissakaan ole mitään valittamista. Odotan kakkosalbumia ns. mehuissani.


HEALTH - USA Boys

 

Remiksilevy DISCO2 on jäänyt täällä aika vähälle kuuntelulle, syystä tai toiseta. Tykkään enemmän HEALTHin omasta materiaalista, eikä Disco kakkosen ainoa uusi varsinainen HEALTH-biisi tuottanut pettymystä. Vaikkei USA Boys olekaan HEALTHia ihan erikoisimmillaan tai kovimmillaan verraten vaikka omaan suosikkiini We Are Wateriin, ei tästä voi olla pitämättä. Kajarit vaan mahdollisimman kovalle.

Spotify-playlist kaikista biiseistä paitsi Foalsista jota ei löytynyt. 

yuck

Hyvä biisi, hyvät tissit. Mikäs sen mukavampaa. Tää on ns. not safe for work, joten peittäkää ruutunne jos silmänne ovat kovin pc-herkät.





En tiedä Yuckista oikeastaan muuta kuin että se kuulostaa ihanalta ja helmikuun 21. päivä pitäisi tulla debyyttilevy. Ja että biisejä voi ladata ilmaiseksi bändin blogista mikä on aina iloinen ylläri.

Yuck tuli mulle täydelliseen aikaan, tarpeeksi surffina viime kesää ajatellen mutta silti talvimentaliteettiin sopivan haikeana. Mikään uusi musa ei ole oikeen iskenyt viime aikoina, mutta selvästi olis vaan pitänyt ottaa Yuck käsittelyyn aiemmin. Best of 2k11? Katsotaan nyt, mutta ainakaan tällä hetkellä en keksi mitään mitä kuuntelisin mielummin.

best of 2k10: the radio dept.

Näin rakkaan kotimaamme itsenäisyyspäivänä tuntuu sopivalta kirjoittaa länsinaapurimme paremmuudesta. Myönnetään että on tänä vuonna tullut koviakin suomalaisia levyjä, oivallisina esimerkkeinä nyt tietenkin Uusi Fantasia ja Delay Trees, mutta pohjolan paras anti taitaa silti tulla Ruotsista The Radio Deptin muodossa. Bändin kolmas pitkäsoitto Clinging to a Scheme on käsitelty lähes puhki varmaan jokaisessa mediassa, mutten siltikään voi vastustaa kiusausta tungemasta omaa lusikkaa soppaan.

Oma syttymiseni Radio Deptille oli erittäin hidasta ja vastahakoista, oikea klassinen esimerkki siitä miten ennakkoluulot ovat pelkästään haitaksi. Clinging to a Scheme veti mut puolelleen kappale kerrallaan. Ensiksi repeatille jäi soimaan David, sitten Heaven's On Fire, Domestic Scene, Never Follow Suit ja pikku hiljaa koko levy. En ole kuunnellut kahta edelistä levyä, 2004 ilmestynyttä Lesser Mattersia ja neljän vuoden takaista Pet Griefiä läheskään tarpeeksi jotta mulle olisi muodostunut tarpeeksi selvä mielipide, mutta jotenkin Clinging to a Scheme tuntuu energisemmältä verraten aikisempaan tuotantoon. Tiedä sitten luoko tän tunteen syntikodien lisääntyminen vai se, että soundia on vähän siistitty semisti päällekäyvästä shoegazesta. Edellisten levyjen puuromaisen fiiliksen tilalla on helvetinmoisia koukkuja jotka soi päässä kaksi viikkoa putkeen.

Ei Clinging to a Schemellä siltikään ole kyse mistään suuresta tuotannosta. Oman käsitykseni mukaan herrat ovat tuottaneet koko lätyn itse, mistä on kenties kiittäminen siitä että musiikki tuntuu tietyllä tapaa raa'alta ja kaunistelemattomalta. Vähän yli puoleen tuntiin ja kymmeneen biisiin mahtuu yllätävän paljon tunnetta ja ns. autenttisuutta, vaikka soundi pysyy silti aika perinteisenä indiepoppina. Just tää on se mikä erottaa Radio Deptin siitä perusmassasta. Clinging to a Scheme on loppupeleissä musiikillisesti aika vähäeläeinen, ainakin vokaalien suhteen mihin ei ole laitettu yhtään ylimääräistä yritystä, mutta silti pointti tulee selville ja tunnelma pysyy samanaikaisesti korkealla ja syvällä. Naapurikateus kunniaan, mä tykkään.

Kova on myös syyskuussa ilmestynyt The New Improved Hypocrisy-sinkku, joka löytyy myös 25. tammikuuta julkaistavalta Passive Agressive: Singles 2002 - 2010-kokoelmalta.

vlog!

Jees, 200 postausta täynnä! Kävijöitä ja kommenttejakin on ollut ihan mukavasti, en voi valittaa. Tosin tuntuu että itse voisin vähän ryhdistäytyä kommentoinnin saralla... Eheh.

Tein erittäin awkwardin videon semikrapulaisena, MacBookin hi-techillä kameralla liian pimeässä huoneessa läppärin huristessa: