mercury prize 2k10

Mercury Prize, tai nykyään virallisesti Barclaycard Mercury Prize, on Iso-Brittannian ns. vaihtoehto-Brits joka jaetaan vuosittain parhaasta brittiläisestä tai irlantilaisesta albumista. Raati koostuu muusikoista, toimittajista ja muista UK:n musaskenen silmäätekevistä. Oikeastaan kaikki merkitsevät brittiläiset indielevyt on olleet ehdolla sitten palkinnon perustamisen vuonna 1992, ja isoa osaa voittajista voi pitää ainakin jonkinlaisina 90- ja 00-lukujen klassikoina. Mercury Prizen pokaajiin kuuluu mm. Pulpin Different Class, Portisheadin Dummy, Suedin s/t, Arctic Monkeysien Whatever People Say I Am, That's What I'm Not ja ensimmäinen voittaja, Primal Screamin Screamadelica. Hutejakin on tietenkin ollut, en esim. usko että kovin moni edelleen pitää M Peoplen (who? on oikeutettu kysymys) Elegant Slummingia parempana kuin Blurin klassikoksi muodostunutta Parklifeä tai Prodigyn Music for the Jilted Generationia. Jännää on myös se, ettei Radiohead ole koskaan voittanut vaikka on ollut ehdolla neljästi. Itseäni eniten koskettanut vääryys tapahtui vuonna 2007 kun Elbown Seldom Seen Kid voitti Burialin Untruen joka oli suorastaan pyhäinhäväistys. Silti varmaan viimevuotinen voittaja, Speech Debellen Speech Theraphy (who? on jälleen enemmän kuin ymmärrettävä) oli kaikista oudoksituin. Vaikka Mercury Prizen nappaaminen nostaa levymyyntiä lähes varmasti, ei Debellen tuotosta myyty kuin noin 10 000 kappaletta. Itse olisin antanut pystin The Horrorsille Primary Coloursista, mutta tottapuhuen en kyllä uskonut heidän mahdollisuuksiinsa paljoakaan.

Viime vuoden munauksen vuoksi tänä vuonna haluttiinkin varmasti olla vähän turvallisempia. Voittajaksi selvityi - tittidiididii - The XX. Muita ehdokkatai oli mm. Foalsin Tota Life Forever josta olenkin jo kirjoittanut aikaisemmin, Wild Beastsin Two Dancers joka on jäänyt mulle vähän etäiseksi ok-levyksi, Villagersin Becoming A Jackal ja tällä toisella albumillaan vähän pettänyt Laura Marlingin I Speak Because I Can. Mumford &a Sonsin Sigh No More oli myös ehdolla, mutta olisin kyllä menettänyt uskoni Britannian musaskeneen jos kyseinen yhtye olisi Mercuryn pokannut. Voiko olla yhtään tylsempää, generistä, inspiroimatona ja omaperätöntä levyä? No, ehkä hieman kärjistän, mutta en vaan voi ymmärtää niiden suosiota. Kaikki nimestä liiveihin saa mulla oksennuksen nousemaan kurkussa.

Joka tapauksessa, The XX:n xx vei voiton. Ihan odotetusti ja mun mielestä ansaitustikkin. Niin kuin joka puolelta on tuututettu, xx on moderni, omaperäinen ja joku tuomareista sen hienouden tiivistikin yhteen sanaan: atmosphere. Tiedän että monien mielestä The XX on tylsää ja mielikuvituksematonta eikä näin olle ansainnut voittoa, mutta tottapuhuen kuka muukaan ehdokkaista olisi sen enemmän ansainnut? Foals on oma suosikkini, mutta levyn viimeiset viisi biisiä ei vaan yllä alun upealle tasolle.  xx sitävastoin on täydellinen palkintovoittajalevy, joskin ehkä se ennalta arvattavin valinta.

Ehdokkuus ilmoitetaan:

Jools Holland ilmottaa voittajan. (ei saa embedattua)

Niiiiiin liikkiksiä, en kestä.

The XX kuittasi voitosta 20 000 puntaa jotka kuulemma menee studion rakentamiseen, joten uutta materiaalia odotellessa!

rakkautta & anarkiaa top 5

Niin kuin varmaan kaikki tietääkin, Rakkautta & Anarkiaa alkaa tän kuun 16. päivä. Viime vuonna kävin kattomassa vaan pari leffaa (All Tomorrow's Partiesin, September Issuen ja The Hurt Lockerin) mutta tänän vuonna päätin ihan repästä ja käydä vähän useammassa. Harmi vaan että kirjotukset sattuu just tohon 16. - 26.9. väliselle ajalle, joten meikän saldo jää tänäkin vuonna vähän laihanpuoleiseksi.

Oon itse asiassa ollut selvillä tän vuoden tarjonnasta jo viikon päivät. Akateemisen kirjakaupan aulaan oli unohdettu/jätetty kasa sitä ilmaislehteä, jonka tietenkin nappasin heti mukaani. Näin vähän etumatkaa saaneena (unohtakaa, olin väärässä :---D) Oonkin jo oikeastaan päättänyt kaikki viisi leffaa mihin tulen koittamaan saamaan lippuja. Vähän jäi kyllä harmittamaan ettei ODDSACia näytetä. Anyway, tässä on mun valinnat:

BLANK CITY

New York, 1977. East Village on jengiläisten, narkkarien, taiteilijoiden ja muiden sekopäiden vyöhyke, jonka oma punk-estetiikka syntyy pakon edessä: kenelläkään ei ole rahaa. Ensin perustetaan bändi, vaikka soittimet joudutaan lainaamaan. Sitten jotkut saavat käsiinsä filmikameroita ja ryhtyvät elokuvantekoon – toiset Andy Warholin innoittamina, toiset vain tekemisen puutteessa, vaikka kamapäissään. Kulttuurin nimi on No Wave, keksii eräs toimittaja. Ohjaajista esille nousee ensin Amos Poe, joka editoi esikoiselokuvansa yöllä amfetamiinin vaikutuksen alaisena tehokkuuden maksimoinniksi. Musiikkiskeneä kuvaavan puolidokumentaarisen Downtown 81:n (pääosassa Jean-Michel Basquiat) tuottajilta loppuvat rahat ja leffa valmistuu vasta 20 vuotta myöhemmin. Nuori Jim Jarmusch kuvaa kaveriaan Steve Buscemia. New Yorkissa amatööriteokset kiinnostavat lähinnä kavereita, mutta eurooppalaiset festivaalit ovat vastaanottavaisempia. Tosin Nick Zedd joutuu perverssien filmiensä kanssa vaikeuksiin Saksan tullissa – ja uhmaa vankilatuomion mahdollisuutta päästäkseen Berliinin valkokankaille.

Blank Cityssä kuullaan niin Jim Jarmuschia, John Watersia, Thurston Moorea, Debbie Harrya kuin Steve Buscemiakin. Siinä onkin jo ihan tarpeeksi syitä katsomiseen.

DOGTOOTH

On perhe, ylempää keskiluokkaa. Mukava talo ja iso piha uima-altaineen. Ei radiota, ei televisioantennia. Keski-ikäiset isä ja äiti. Sekä kaksi tytärtä ja poika, jotka ovat aikuisuuden kynnyksellä, mutta eivät ole koskaan astuneet tontin ulkopuolelle. Siellä on hirviöitä, heille sanotaan. Vanhemmat haluavat suojella lapsiaan – vai omistaa heidät? Tehtaanomistajaisä joka tapauksessa pitää hyvää huolta pojassaan heränneiden mielihalujen tyydyttämisestä: hän maksaa löyhämoraaliselle naisalaiselleen panokeikoista, kunhan suu pysyy supussa. Viaton jälkikasvu on rauhallista, ainakin toistaiseksi. Talossa puhutaan omaa kieltä. Vanhemmat ovat keksineet ulkomaailmaan viittaaville sanoille uudet, ummikoille ymmärrettävät merkitykset: ”meri” on iso nahkanojatuoli ja niin edelleen. Isä palkitsee lapset hyvästä käytöksestä tarroilla. Päivät kuluvat hitaasti. Viihdykkeenä on Sinatran äänilevy, jolla vanhempien mukaan laulaa heidän vaarinsa. Keskenään he keksivät nuoleskella toisiaan tavalla, jota maailmassa kutsuttaisiin insestiksi. Mitä tapahtuu, kun taloon päätyy videokasetit Tappajahaista ja Rockysta?

Tajusin hiljattain etten ole nähnyt elämäni aikana yhtäkään kreikkalaista leffaa. Nyt voisi olla aika. Dogtooth on voittanut lähes kaikki palkinnot joissa oli ehdoilla enkä ole kuullut muuta kuin hyvää. Vähintäänkin mielenkiintoisen juonen lisäksi kuvaus näyttää hienolta.

HEARTBEATS

Ystävykset Francis ja Marie ovat palavasti ihastuneet enkelikiharaiseen nuorukaiseen. Viileän ironisen Heartbeatsin maailma on hyvin queer: sillä ei ole väliä, onko ihastuksen kohde homo vai hetero. Näihin henkilöihin ei halua samaistua, vaikka tunteet, joita he käyvät läpi, ovat tuttuja kenelle tahansa rakkaudessa joskus pettyneelle. Pääroolissa elokuvassa onkin oikeastaan mustasukkaisuus, joka alkaa kasvaa ystävysten välillä ja myrkyttää heidän suhteensa.

Heartbeatsin ohjaaja/käsikirjoittaja/pääosan näyttelijä Xavier Dolan kuuluu siihen ärsyttävään ryhmään ihmisiä, jotka ovat jo juuri ja juuri 20-vuotiaina tehneet elämällään enemmän kuin mihin suurin osa koskaan tulee edes saamaan mahdollisuutta. Näin Dolanin esikoisohjauksen J'ai Tué Ma Mèren joskus pari kuukautta sitten, ja vaikkei se nyt ollutkaan mitenkään maailmaani mullistava niin olihan se upea, noin nuorelta varsinkin. Heartbeartsin kohdalla odotukset ovatkin semikorkealla.

HOWL

Nostalgisessa elämäkertaelokuvassa Howl, jonka sydämenä tuo teos sykkii, on aistittavissa koko beat-sukupolven sielun palo. Ginsbergin nuoruusvuosiin keskittyvä elokuva on olennaista katsottavaa jokaiselle vastakulttuureiden historiasta kiinnostuneelle. Ginsbergin teoksissa tärkeitä teemoja ovat seksuaalinen vapaus sekä amerikkalaisen yhteiskunnan tila. Ginsbergin seksuaalisuuden kehitys sekä hänen ihmissuhteensa, erityisesti pitkäaikaiseen kumppaniin Peter Orlovskyyn, saavatkin hyvin tilaa. Monipuolinen ja kollaasimainen elokuva kertoo myös yhden osan sananvapauden kehityksestä 1900-luvun Yhdysvalloissa. Se kertaa 1957 käytyä siveellisyysoikeudenkäyntiä, jossa Howl and Other Poems -teoksen kirjallinen arvo ja sananvapaus olivat punnittavana. Itse runoteoksen maailmaa on kuvitettu myös unenomaisilla animaatiojaksoilla.

En voi tajuta miksi Howlista on vaan yks näytös, ja vielä sunnuntaina klo 21.00. Luulisi ettei yleisöstä olisi puutetta, varsinkin kun pääroolissa on James Franco. En tosin ole vielä täysin myytynä Francosta Allen Ginsberginä, koska siis... Need I say more? Oon silti aika innoissani, beatnik-jutut on yleensäkin kiinnostavia vaikkei esim. Kerouac mulle ihan niin kovaa kolahdakkaan. Vielä kutsuvammana Howlista tekee Don Draper John Hamm Ginsbergin asianajajana.

R

R viittaa elokuvan päähenkilöön, Runeen. Kuten Profeetan Malik, Runekin on nuori, väkivaltaisesta rikoksesta tuomittu mies, joka sijoitetaan vankilan rankimmalle osastolle. R symbolisoi Runea ja hänen tarinaansa kiteyttäen samalla oivaltavasti sen, mitä vankila vangeiltaan vaatii: identiteetistä luopumista, oman itsen häivyttämistä, vähittäistä metamorfoosia pelkäksi kirjaimeksi tai numerosarjaksi. Pilou Asbæk näyttelee vaikuttavasti hirvittävän pelottavaan tilanteeseen joutunutta nuorukaista. Väkivaltarikoksista tuomittujen miesten maailma on brutaali eloonjäämistaistelu, jossa vaihtoehtoja on lopulta vain kaksi: tuhota tai tulla tuhotuksi.

R:n sanotaan olevan realistisempi kuvaus Jacques Audiardin Profeetasta, mikä on jo jotain koska Profeetaahan kiiteltiin juuri realistisuudestaan. Trailerin perusteella yhtäläisyyksiä Profeettaan on jopa ehkä vähän liian huomattavasti. Olen vähän kahden vaiheilla koska toisaalta Profeetta oli musta mahtava eikä tarina ole vielä loppuunkulutettu, mutta silti en tiedä jaksanko nauttia samasta leffasta eri kielellä.

Toivottavasti vielä saisin liput haluamiini näytöksiin, mulla kun noita vapaailtoja ei hirveästi oli käytettävissä sattuneesta YO-painotteisista syystä.

kolme kovinta tänään

1. Animal Collectiven ODDSAC-dvd. En ole vielä katsonut koska hankin tän vasta tänään. Epäilen myös vahvasti että pienet kalsarikännit tekisi kokemusta vähän autenttisemman.

2. Rakkautta &a Anarkiaa sarjalippu. Tai no, ostettiin Tomin kanssa puokkiin joten itelläni on käytettävissä vaan viisi. Teen R&A:sta vielä kattavamman postauksen varmaan huomenna, mut eiköhän Howl, Blank City, Dogtooth ja Les Amours Imaginaires aka Heartbeats oo ne must-seet mulle.

3. No Agen Everything In Between. En ole oikeastaan muuta kuunnellut. Tiedetään, tää ilmestyy vasta kuun lopulla mutta kun tilasin sen ennakkoon niin pääsen kuuntelemaan streamia Sub Popin sivuilta. Tästäkin kirjotan vielä, sitten kun se on vähän ajankohtasempaa. Biisejä ei oikeen löydy Youtubesta mutta Daytrottesissakin kuultu Depletion on parhaimmistoa. Ei ole tosin muissakaan valittamista.

fuuuu

Ihania. En edes tiedä kummasta tykkään enemmän.

Cee Lon uusi levy The Lady Killer ilmestyy joulukuun seitsemäs. Jos laatu on tätä luokkaa niin on aikamoinen pommi tippumassa! Mielenkiintosta nähdä miten paljon tää saa radiosoittoa.

keikkauutisia

Saanko vähän valittaa? No valitan silti.

Miksi oi miksi tykkäämieni bändien keikat ei koskaan näytä ylettyvän Suomeen asti, varsinkin nyt kun olen täysi-ikäinen?  No Age heittää keikkaa jokaisessa naapurimaassamme (Viroa lukuunottamatta - se nyt vielä puutuisi) mutta Suomeen ei tulla, ei. Tukholman marraskuinen keikka olisi ihan varteenotettava vaihtoehto, ellei ikäraja olisi k-20. En tiedä kuinka tarkkoja Debaserilla ollaan ikärajoista, mutta ei hirveästi huvita laittaa olematonta budjettiani kokonaan Ruotsin matkaan jos en edes pääse sisälle asti. Kööpenhaminassa pääsisin kai sisään, mutta lentolippuun ei ole varaa, saatika sen päälle vielä yöpymiseen. Ai niin ja tarviiko edes huomauttaa että lämppääjä on Abe Vigoda jonka näkeminen ei myöskään sattuisi... Debaserilla olisi myös kanadan elektrolahja maailmalle(ni) Holy Fuck pari päivää No Agen jälkeen eli 13.11. Suomeen asti ei ylety heidänkään kiertueensa.

Onneksi pientä valonpilkahdustakin näkyy Suomen keikkakalenterissa. 18. päivä tätä kuuta Korjaamon valtaa Lal Lal Lal-festari, jonka vetonaula on ainakin mulle Real Estaten kitaristin, Matt Mondanilen sooloprojekti Ducktails. Muut esiintyjät ei sano mulle oikein mitään mutta tarkempaa tietoa niistä saa esim. täältä. Ducktails muuten on keikalla edellisenä päivää myös Turussa, eli sinne vaan kaikki. Ainakin Korjaamolle lipun hinta on mukiinmenevä kybä.

Silti ehdottomasti siistein uutinen tänään oli Quebeciläisten post-rock-mestareiden Godspeed You! Black Emperorin tammikuinen Kulttuuritalon keikka. Taitaa muuten olla ainoa keikka Pohjosmaissa, eli joskus näinkin päin! Suosittelen GY!BE:n katsastamista vaikkei parhaimmillaan 20-minuuttiset, instrumentaaliset biisit olisikaan se omin juttu koska keikka tulee mitä luultavammin olemaan unohtumaton. En myöskään usko että ainakaan Suomessa tulee enää mahdollisuutta bändiä nähdä.