rakkautta & anarkiaa top 5

Niin kuin varmaan kaikki tietääkin, Rakkautta & Anarkiaa alkaa tän kuun 16. päivä. Viime vuonna kävin kattomassa vaan pari leffaa (All Tomorrow's Partiesin, September Issuen ja The Hurt Lockerin) mutta tänän vuonna päätin ihan repästä ja käydä vähän useammassa. Harmi vaan että kirjotukset sattuu just tohon 16. - 26.9. väliselle ajalle, joten meikän saldo jää tänäkin vuonna vähän laihanpuoleiseksi.

Oon itse asiassa ollut selvillä tän vuoden tarjonnasta jo viikon päivät. Akateemisen kirjakaupan aulaan oli unohdettu/jätetty kasa sitä ilmaislehteä, jonka tietenkin nappasin heti mukaani. Näin vähän etumatkaa saaneena (unohtakaa, olin väärässä :---D) Oonkin jo oikeastaan päättänyt kaikki viisi leffaa mihin tulen koittamaan saamaan lippuja. Vähän jäi kyllä harmittamaan ettei ODDSACia näytetä. Anyway, tässä on mun valinnat:

BLANK CITY

New York, 1977. East Village on jengiläisten, narkkarien, taiteilijoiden ja muiden sekopäiden vyöhyke, jonka oma punk-estetiikka syntyy pakon edessä: kenelläkään ei ole rahaa. Ensin perustetaan bändi, vaikka soittimet joudutaan lainaamaan. Sitten jotkut saavat käsiinsä filmikameroita ja ryhtyvät elokuvantekoon – toiset Andy Warholin innoittamina, toiset vain tekemisen puutteessa, vaikka kamapäissään. Kulttuurin nimi on No Wave, keksii eräs toimittaja. Ohjaajista esille nousee ensin Amos Poe, joka editoi esikoiselokuvansa yöllä amfetamiinin vaikutuksen alaisena tehokkuuden maksimoinniksi. Musiikkiskeneä kuvaavan puolidokumentaarisen Downtown 81:n (pääosassa Jean-Michel Basquiat) tuottajilta loppuvat rahat ja leffa valmistuu vasta 20 vuotta myöhemmin. Nuori Jim Jarmusch kuvaa kaveriaan Steve Buscemia. New Yorkissa amatööriteokset kiinnostavat lähinnä kavereita, mutta eurooppalaiset festivaalit ovat vastaanottavaisempia. Tosin Nick Zedd joutuu perverssien filmiensä kanssa vaikeuksiin Saksan tullissa – ja uhmaa vankilatuomion mahdollisuutta päästäkseen Berliinin valkokankaille.

Blank Cityssä kuullaan niin Jim Jarmuschia, John Watersia, Thurston Moorea, Debbie Harrya kuin Steve Buscemiakin. Siinä onkin jo ihan tarpeeksi syitä katsomiseen.

DOGTOOTH

On perhe, ylempää keskiluokkaa. Mukava talo ja iso piha uima-altaineen. Ei radiota, ei televisioantennia. Keski-ikäiset isä ja äiti. Sekä kaksi tytärtä ja poika, jotka ovat aikuisuuden kynnyksellä, mutta eivät ole koskaan astuneet tontin ulkopuolelle. Siellä on hirviöitä, heille sanotaan. Vanhemmat haluavat suojella lapsiaan – vai omistaa heidät? Tehtaanomistajaisä joka tapauksessa pitää hyvää huolta pojassaan heränneiden mielihalujen tyydyttämisestä: hän maksaa löyhämoraaliselle naisalaiselleen panokeikoista, kunhan suu pysyy supussa. Viaton jälkikasvu on rauhallista, ainakin toistaiseksi. Talossa puhutaan omaa kieltä. Vanhemmat ovat keksineet ulkomaailmaan viittaaville sanoille uudet, ummikoille ymmärrettävät merkitykset: ”meri” on iso nahkanojatuoli ja niin edelleen. Isä palkitsee lapset hyvästä käytöksestä tarroilla. Päivät kuluvat hitaasti. Viihdykkeenä on Sinatran äänilevy, jolla vanhempien mukaan laulaa heidän vaarinsa. Keskenään he keksivät nuoleskella toisiaan tavalla, jota maailmassa kutsuttaisiin insestiksi. Mitä tapahtuu, kun taloon päätyy videokasetit Tappajahaista ja Rockysta?

Tajusin hiljattain etten ole nähnyt elämäni aikana yhtäkään kreikkalaista leffaa. Nyt voisi olla aika. Dogtooth on voittanut lähes kaikki palkinnot joissa oli ehdoilla enkä ole kuullut muuta kuin hyvää. Vähintäänkin mielenkiintoisen juonen lisäksi kuvaus näyttää hienolta.

HEARTBEATS

Ystävykset Francis ja Marie ovat palavasti ihastuneet enkelikiharaiseen nuorukaiseen. Viileän ironisen Heartbeatsin maailma on hyvin queer: sillä ei ole väliä, onko ihastuksen kohde homo vai hetero. Näihin henkilöihin ei halua samaistua, vaikka tunteet, joita he käyvät läpi, ovat tuttuja kenelle tahansa rakkaudessa joskus pettyneelle. Pääroolissa elokuvassa onkin oikeastaan mustasukkaisuus, joka alkaa kasvaa ystävysten välillä ja myrkyttää heidän suhteensa.

Heartbeatsin ohjaaja/käsikirjoittaja/pääosan näyttelijä Xavier Dolan kuuluu siihen ärsyttävään ryhmään ihmisiä, jotka ovat jo juuri ja juuri 20-vuotiaina tehneet elämällään enemmän kuin mihin suurin osa koskaan tulee edes saamaan mahdollisuutta. Näin Dolanin esikoisohjauksen J'ai Tué Ma Mèren joskus pari kuukautta sitten, ja vaikkei se nyt ollutkaan mitenkään maailmaani mullistava niin olihan se upea, noin nuorelta varsinkin. Heartbeartsin kohdalla odotukset ovatkin semikorkealla.

HOWL

Nostalgisessa elämäkertaelokuvassa Howl, jonka sydämenä tuo teos sykkii, on aistittavissa koko beat-sukupolven sielun palo. Ginsbergin nuoruusvuosiin keskittyvä elokuva on olennaista katsottavaa jokaiselle vastakulttuureiden historiasta kiinnostuneelle. Ginsbergin teoksissa tärkeitä teemoja ovat seksuaalinen vapaus sekä amerikkalaisen yhteiskunnan tila. Ginsbergin seksuaalisuuden kehitys sekä hänen ihmissuhteensa, erityisesti pitkäaikaiseen kumppaniin Peter Orlovskyyn, saavatkin hyvin tilaa. Monipuolinen ja kollaasimainen elokuva kertoo myös yhden osan sananvapauden kehityksestä 1900-luvun Yhdysvalloissa. Se kertaa 1957 käytyä siveellisyysoikeudenkäyntiä, jossa Howl and Other Poems -teoksen kirjallinen arvo ja sananvapaus olivat punnittavana. Itse runoteoksen maailmaa on kuvitettu myös unenomaisilla animaatiojaksoilla.

En voi tajuta miksi Howlista on vaan yks näytös, ja vielä sunnuntaina klo 21.00. Luulisi ettei yleisöstä olisi puutetta, varsinkin kun pääroolissa on James Franco. En tosin ole vielä täysin myytynä Francosta Allen Ginsberginä, koska siis... Need I say more? Oon silti aika innoissani, beatnik-jutut on yleensäkin kiinnostavia vaikkei esim. Kerouac mulle ihan niin kovaa kolahdakkaan. Vielä kutsuvammana Howlista tekee Don Draper John Hamm Ginsbergin asianajajana.

R

R viittaa elokuvan päähenkilöön, Runeen. Kuten Profeetan Malik, Runekin on nuori, väkivaltaisesta rikoksesta tuomittu mies, joka sijoitetaan vankilan rankimmalle osastolle. R symbolisoi Runea ja hänen tarinaansa kiteyttäen samalla oivaltavasti sen, mitä vankila vangeiltaan vaatii: identiteetistä luopumista, oman itsen häivyttämistä, vähittäistä metamorfoosia pelkäksi kirjaimeksi tai numerosarjaksi. Pilou Asbæk näyttelee vaikuttavasti hirvittävän pelottavaan tilanteeseen joutunutta nuorukaista. Väkivaltarikoksista tuomittujen miesten maailma on brutaali eloonjäämistaistelu, jossa vaihtoehtoja on lopulta vain kaksi: tuhota tai tulla tuhotuksi.

R:n sanotaan olevan realistisempi kuvaus Jacques Audiardin Profeetasta, mikä on jo jotain koska Profeetaahan kiiteltiin juuri realistisuudestaan. Trailerin perusteella yhtäläisyyksiä Profeettaan on jopa ehkä vähän liian huomattavasti. Olen vähän kahden vaiheilla koska toisaalta Profeetta oli musta mahtava eikä tarina ole vielä loppuunkulutettu, mutta silti en tiedä jaksanko nauttia samasta leffasta eri kielellä.

Toivottavasti vielä saisin liput haluamiini näytöksiin, mulla kun noita vapaailtoja ei hirveästi oli käytettävissä sattuneesta YO-painotteisista syystä.