white denim: last days of summer

Historia painaa päälle, joten blogi on vielä perjantaihin asti kakkossijalla. Sen jälkeen koittaakin sitten vapaus aina seuraavaan tiistaihin asti jolloin alkaa koeviikko. On se kerrassaan rankkaa olla lukiossa, ei voi muuta sanoa!

Vaikka englannin kirjallinen osuus menikin ihan hyvin (alustavasti 282/299) niin päivän paras uutinen tulee tässä: kaikkien (tai niin ainakin pitäis olla!) lemppari blues/garage-bändi White Denim jakaa uuden 12-biisisen Last Days Of Summer-levynsä omavalintaista lahjoitusta vastaan kotisivuillaan. Kyseessä ei ole varsinainen kolmas albumi, vaan randomeja biisejä jotka on äänitetty vielä nimettömän uuden levyn kanssa samaan aikaan. Tuon uuden kokopitkän pitäisi nähdä päivänvalon aika piakkoin, valmista kun on luvattu tulevan jo tän kuun lopulla.

Koko Last Days of Summer kuulostaa yhdeltä pitkältä jammailusessiolta, ja se on hyvä. Siinä missä edelliset levyt (vuoden 2008 Workout Holiday ja viimevuotinen Fits) on olleet aika päällekkäyviä ja railakkaita, Summer on paljon rennompi, iisimpi ja paikoitellen jopa jazz-vaikutteinen. Täytyy sanoa että aika paljon on kasvettu Workout Holidayn Shake Shake Shakesta.

Vaikka White Denimillä on aina ollutkin se vähän rauhallisempi puoli (I'd Have It Just the Way We Were, Syncn) niin Last Days of Summer on vieläkin pehmeämpi ja melodisempi. Vokalisti James Petralli laulaa enemmän ja huutaa vähemmän, vieläpä ihan hyvin. Varsinkin kolmas biisi Tony Fatti on ihan mahtava, niin koukuiltaan kuin ja lyriikoiltaankin. Jalka alkaa väkisinkin vipattamaan.

bluish

Animal Collectiven uusin video Merriweather Post Pavilionilta, Bluish on nähtävissä bändin kotisivuilla. On ainakin nimensä veroinen! Itse asiassa tykkään tästä paljon enemmän kuin monesta muusta Ancon videosta, ne kun tuppaa välillä menemään vähän liian trippyksi.

rakkautta ja anarkiaa: 3/5

Englannin kirjoitukset takana ja ärsytää ihan saatanasti. Jos jään vaille L:ää niin valitan kyllä joka ikisestä kohdasta joka meni väärin. On kyllä ihan uutta tietoa mulle ettei their kelpaa yksikkönä jos sukupuoli ei ole tiedossa.....

Mukavampiin asioihin: R&A on ollut hyvä, vaikka jouduinkin hiukan muuttamaan alkuperäisiä suunitelmiani aikatauluongelmien takia. Tähän mennessä olen käynyt katsomassa Brotherhoodin, Untiteldin ja Heartbeatsin, huomena on vuorossa Dogtooth ja torstaina Blank City. Omaksi lempparikseni nousi ehkä vähän puun takaa Nicolo Donaton Brotherhood jota menin katsomaan lähinnä koska se oli ainoa sopivaan aikaan menevä. Leffa oli kuitenkin iloinen yllätys, joskaan ei ehkä kirjaimellisesti. Pääosan esittäjän Thure Lindhardtin eli Larsin silmäpussit ja hammasrako tosin saivat aikaan sydämmentykytyksiä.

 Tykkään skinari-aiheista muutenkin, mut oli eritoten jännää vertailla Brotherhoodin uusnatseja ja This Is England 86:n musadiggareita. Ulkonäöllisesti kummatkin lokeroitaisiin samaan laatikkoon vaikkei minkäänlaisa yhteistä ideologiaa olekkaan. Natsijutut on aina ihan jännää katsottavaa jonkinlaisella kauhunsekaisella mielenkiinnolla mutta Brotherhoodin heil-huudot saivat kyllä vähän ahdistusta ilmaan. Muuten tykkäsin kyllä, väkivaltaa tasoitti hauskat ja jopa söpöt kohdat Jimmyn ja Larsin välillä. Myös tietynlainen koomiikka natsien jutuissa oli piristävää.

Untitled sitä vastoin oli vähän mitäänsanomaton. Ihan hauska, tuhahdin melkeen ääneenkiin pariin kertaan, mutta kaikki jäi vähän ontoksi. Ei kai leffan tarkoituksena ollutkaan olla mikään maailman syvällisin mutta kun päähenkilökin jäi vieraaksi ja etäiseksi niin kaikki ei ole ihan kohdillaan. Ei toimintarikas juoni ole mulle mitenkään tärkein asia, mutta Untitledin tarina oli vaan jotenki turha. Tekotaiteellisuuden kaikki läpät on käyty läpi noin miljoona kertaa. Annoin Finnkinon kilpailussa leffalle kolme tähteä, mikä oli oikeastaan vähän liikaa mutta yksin Adam Goldber ansaitsi niistä ainakin kaksi.

Xavier Dolanin Heartbeats oli tottapuhuen vähän sekava, enkä ollut täysin vakuuttunut käännöksen onnistumisesta. En puhu ranskaa, mutta jotenkin enkuksi ollut tekstitys oli välillä todella kökkö. Puvustus oli ihanaa, samoin kuvaus mikä oli itseasiassa hyvin samanlaista kuin Dolanin edellisessä, J'ai tué ma mèressä (esim vessakohtaukset). Niels Schneider Nicolasina oli täydellinen, ihana mutta ärsyttävä. Tuntuu että haluaisin nähdä Heartbeatsin vielä kerran ennen kuin voin antaa täydellisen tuomion, mutta ainakin näin ensikäteen suosittelen. Xavier Dolanin urakehitystä tulee olevan (onko tää edes suomea?) jännä seurata.

kaikin puolin jees

Ja joku vielä kehtasi väittää ettei materia tee onnelliseksi.

everything in between

No Agen Everything in Between ilmestyy 12 päivän päästä. Tässä vähän maistiaisia tulevasta:

Life Prowler from Sub Pop Records on Vimeo.


No Age- Everything in Between promo from Patrick O'Dell on Vimeo.
Rakastan tällaista mainostamista mikä luo vähän jännitystä ja odotusta, vaikka ite oonkin jo levyn kuullut. Tokan videon on muuten ohjannut Epicly Later'din Patrick O'Dell joka on myös vastuussa Wavvesin semitrippailevasta Post-Acidin videosta.

Ps. Jos jostain syystä kuuluisin siihen joukkoon joka on ladannut Deerhunterin leakanneen Halcyon Digestin, siis ihan puhtaan hypoteettisesti, sanoisin ehkä että se on mahtava.

the inbetweeners

Elämä on jälleen hauskempaa, parempaa ja muutenkin joka tapaa enemmän elämisen arvoista. Nimittäin The Inbetweenersin kolmas kausi alkoi maanantaina.

The Inbetweeners on ehkä maailman paras nuorista kertova sarja. Toisin kuin vaikka Skins, Inbetweeners ei ole epäuskottavaa teiniriehumista, vaan realistista ja vikkelää huumoria. Ehkä vähän ns. vulgaaria välillä mutta kukapa ei tykkäisi sovinistisita vitseistä ja palleista lähietäisyydelyä? Oma puhetapani on kuulemma pädetessäni ihan kuin Willin joten kiva että voi samaistua.







Ensimmäisen kauden ensimmäinen jakso tästä, samalta käyttäjältä löytyy kaikki jaksot kakkoskauteen asti ja vieläpä hyvälaatuisena.

maanantai

Olin tänään elämäni ensimmäisessä varsinaisessa YO-tason (kuuntelu) kokeessa tänään. Siinä puhuttiin Facebookista ärsyttävällä Eton-aksentilla. Ahdisti, mutta selvisin! Toivottavasti vielä voittajana. Oikea koetus tosin alkaa vasta viikon päästä maanantaina englannilla ja sitä seuraavalla viikolla historialla. Ne ei ahdista vaan pelottaa. Näihin elämäni suuntaan huomattavasti vaikuttavien kokeiden lisäksi ohjelmassa on vielä kasoittain muita koulutöitä, Rakkautta & Anarkiaa sekä mahdollisesti Blonde Redheadin ja Wolf Parared keikat. Että sillai. En tiedä kuinka paljon inspistä/aikaa bloggaukseen on, mutta aion kyllä ottaa ihan ns. chillisti enkä potea huonoa omatuntoa tän neglectoimisesta.

Jotenkin myös tuntuu että mikään uus musa ei vaan iske tällä hetkellä. Tähän tulee mitä luultavammin kuitenkin muutos kuun lopulla; Deerhunterin Halcyon Digest ja No Agen Everything in Between tippuu samana päivänä, syyskuun 28.

Hyvältähän se kuulostaa. Erittäin hyvältä oikeestaan, tykkään tästä ehkä enemmän kuin Revivalista joka kuultiin jo aikaisemmin. Kumpikin biisi kyllä lupailee sen verran hienoa kokopitkää etten usko monenkaan tulevan pettymään. 

Videoilla jatketaan: Suckers julkaisee neljä versiota uuden sinkun A Mind I Knew'n videosta, joista jokaisen on ohjannut eri jäsen bändistä. Videot julkaistaan viikon välein, ja ekana vuorossa on rumpali Brian Aiken.

A Mind I Knew on mun lempparibiisi koko albumilta, joten ensinnäkin jees sille. Ehkä semisti creepy ja ööööö-viboja herättävä video mut hei, hyvä biisi!

panda ja avey

Oon hypettänyt täälläkin Panda Bearin tulevan Tomboy-albumin ilmestymistä jo jonkun aikaa, mutta nyt (viimesitään) täytynee alkaa rajoittaa. Huhuja ilmestymisajankohdasta on leijunut ympäriinsä melko kauan, mutta ainakin mä olin saanut sen käsityksen että viimestään syyskuun lopussa kokopitkä olisi kauppojen hyllyillä. Noh, ei ole. Lennox puhui Brooklyn Veganille (jolla ei muuten ainakaan mun tietääkseni ole mitään yhteyttä suomalaiseen DJ-duoon) pari päivää sitten ja ilmoitti aika suoriltä käsin ettei syyskuiseen julkaisuun ole oikeastaan mitään mahdollisuuksia. Seiskatuumasia sen sijään pitäisi tippua, lokakuussa ainakin You Can Count On Me, jonka kansi on alla ja kolmas sinkku parin kuukauden päästä.

Masentaa kyllä vähän. Mutta toisaalta en halua että Tomboyn valmistumisessa kiirehdittäisiin, mielummin odotan ja saan laatua. Sitäpaitsi, eka sinkku, nimikkobiisi Tomboy ja varsinkin b-puoli Slow Motion olivat erinomaisia. Oon kuunnellut liveversiota levyn muista kappaleista ja nekin vaikuttaa lupaavilta, vaikkakin luultavasti paremmilta studiolaatuisina ja ihan levyltä eikä Youtubesta.

Samassa haastattelussa puhutaan myös pari sanaa Animal Collectiven tulevaisuudesta,  ja jonkinlainen vahvistus uudesta materiaalistakin saatiin. En ole ihan varma kuinka vakavasti kukaan niitä hajoamishuhuja otti, mutta nyt voin ainakin jälleen nukkua yöni ns. rauhassa.

Niin ja ei tietenkään pidä eikä saa unohtaa Avey Taren lokakuun 26. päivä ilmestyvää Down There-levyä! Kyseessähän on Aveyn eka varsinainen sooloalbumi, ja inspiraationa oli kannestakin päätellen krokotiilit.

Oon tästä ihan suuuuperinnoissani, koska imo Avey Taren biisit on yleensä Ancon parhaimpia. For Reverend Green, The Purple Bottle ja Grass on varmaan mun lempparikappaleita koko diskografiasta. Tuntuu semisti että Panda Bearia pidetään aina Ancon aivoina ja ns. "tärkeimpänä" jäsenenä, mutta oma stannaukseni suuntautuu kyllä enemminkin Aveyyn.

 

mercury prize 2k10

Mercury Prize, tai nykyään virallisesti Barclaycard Mercury Prize, on Iso-Brittannian ns. vaihtoehto-Brits joka jaetaan vuosittain parhaasta brittiläisestä tai irlantilaisesta albumista. Raati koostuu muusikoista, toimittajista ja muista UK:n musaskenen silmäätekevistä. Oikeastaan kaikki merkitsevät brittiläiset indielevyt on olleet ehdolla sitten palkinnon perustamisen vuonna 1992, ja isoa osaa voittajista voi pitää ainakin jonkinlaisina 90- ja 00-lukujen klassikoina. Mercury Prizen pokaajiin kuuluu mm. Pulpin Different Class, Portisheadin Dummy, Suedin s/t, Arctic Monkeysien Whatever People Say I Am, That's What I'm Not ja ensimmäinen voittaja, Primal Screamin Screamadelica. Hutejakin on tietenkin ollut, en esim. usko että kovin moni edelleen pitää M Peoplen (who? on oikeutettu kysymys) Elegant Slummingia parempana kuin Blurin klassikoksi muodostunutta Parklifeä tai Prodigyn Music for the Jilted Generationia. Jännää on myös se, ettei Radiohead ole koskaan voittanut vaikka on ollut ehdolla neljästi. Itseäni eniten koskettanut vääryys tapahtui vuonna 2007 kun Elbown Seldom Seen Kid voitti Burialin Untruen joka oli suorastaan pyhäinhäväistys. Silti varmaan viimevuotinen voittaja, Speech Debellen Speech Theraphy (who? on jälleen enemmän kuin ymmärrettävä) oli kaikista oudoksituin. Vaikka Mercury Prizen nappaaminen nostaa levymyyntiä lähes varmasti, ei Debellen tuotosta myyty kuin noin 10 000 kappaletta. Itse olisin antanut pystin The Horrorsille Primary Coloursista, mutta tottapuhuen en kyllä uskonut heidän mahdollisuuksiinsa paljoakaan.

Viime vuoden munauksen vuoksi tänä vuonna haluttiinkin varmasti olla vähän turvallisempia. Voittajaksi selvityi - tittidiididii - The XX. Muita ehdokkatai oli mm. Foalsin Tota Life Forever josta olenkin jo kirjoittanut aikaisemmin, Wild Beastsin Two Dancers joka on jäänyt mulle vähän etäiseksi ok-levyksi, Villagersin Becoming A Jackal ja tällä toisella albumillaan vähän pettänyt Laura Marlingin I Speak Because I Can. Mumford &a Sonsin Sigh No More oli myös ehdolla, mutta olisin kyllä menettänyt uskoni Britannian musaskeneen jos kyseinen yhtye olisi Mercuryn pokannut. Voiko olla yhtään tylsempää, generistä, inspiroimatona ja omaperätöntä levyä? No, ehkä hieman kärjistän, mutta en vaan voi ymmärtää niiden suosiota. Kaikki nimestä liiveihin saa mulla oksennuksen nousemaan kurkussa.

Joka tapauksessa, The XX:n xx vei voiton. Ihan odotetusti ja mun mielestä ansaitustikkin. Niin kuin joka puolelta on tuututettu, xx on moderni, omaperäinen ja joku tuomareista sen hienouden tiivistikin yhteen sanaan: atmosphere. Tiedän että monien mielestä The XX on tylsää ja mielikuvituksematonta eikä näin olle ansainnut voittoa, mutta tottapuhuen kuka muukaan ehdokkaista olisi sen enemmän ansainnut? Foals on oma suosikkini, mutta levyn viimeiset viisi biisiä ei vaan yllä alun upealle tasolle.  xx sitävastoin on täydellinen palkintovoittajalevy, joskin ehkä se ennalta arvattavin valinta.

Ehdokkuus ilmoitetaan:

Jools Holland ilmottaa voittajan. (ei saa embedattua)

Niiiiiin liikkiksiä, en kestä.

The XX kuittasi voitosta 20 000 puntaa jotka kuulemma menee studion rakentamiseen, joten uutta materiaalia odotellessa!

rakkautta & anarkiaa top 5

Niin kuin varmaan kaikki tietääkin, Rakkautta & Anarkiaa alkaa tän kuun 16. päivä. Viime vuonna kävin kattomassa vaan pari leffaa (All Tomorrow's Partiesin, September Issuen ja The Hurt Lockerin) mutta tänän vuonna päätin ihan repästä ja käydä vähän useammassa. Harmi vaan että kirjotukset sattuu just tohon 16. - 26.9. väliselle ajalle, joten meikän saldo jää tänäkin vuonna vähän laihanpuoleiseksi.

Oon itse asiassa ollut selvillä tän vuoden tarjonnasta jo viikon päivät. Akateemisen kirjakaupan aulaan oli unohdettu/jätetty kasa sitä ilmaislehteä, jonka tietenkin nappasin heti mukaani. Näin vähän etumatkaa saaneena (unohtakaa, olin väärässä :---D) Oonkin jo oikeastaan päättänyt kaikki viisi leffaa mihin tulen koittamaan saamaan lippuja. Vähän jäi kyllä harmittamaan ettei ODDSACia näytetä. Anyway, tässä on mun valinnat:

BLANK CITY

New York, 1977. East Village on jengiläisten, narkkarien, taiteilijoiden ja muiden sekopäiden vyöhyke, jonka oma punk-estetiikka syntyy pakon edessä: kenelläkään ei ole rahaa. Ensin perustetaan bändi, vaikka soittimet joudutaan lainaamaan. Sitten jotkut saavat käsiinsä filmikameroita ja ryhtyvät elokuvantekoon – toiset Andy Warholin innoittamina, toiset vain tekemisen puutteessa, vaikka kamapäissään. Kulttuurin nimi on No Wave, keksii eräs toimittaja. Ohjaajista esille nousee ensin Amos Poe, joka editoi esikoiselokuvansa yöllä amfetamiinin vaikutuksen alaisena tehokkuuden maksimoinniksi. Musiikkiskeneä kuvaavan puolidokumentaarisen Downtown 81:n (pääosassa Jean-Michel Basquiat) tuottajilta loppuvat rahat ja leffa valmistuu vasta 20 vuotta myöhemmin. Nuori Jim Jarmusch kuvaa kaveriaan Steve Buscemia. New Yorkissa amatööriteokset kiinnostavat lähinnä kavereita, mutta eurooppalaiset festivaalit ovat vastaanottavaisempia. Tosin Nick Zedd joutuu perverssien filmiensä kanssa vaikeuksiin Saksan tullissa – ja uhmaa vankilatuomion mahdollisuutta päästäkseen Berliinin valkokankaille.

Blank Cityssä kuullaan niin Jim Jarmuschia, John Watersia, Thurston Moorea, Debbie Harrya kuin Steve Buscemiakin. Siinä onkin jo ihan tarpeeksi syitä katsomiseen.

DOGTOOTH

On perhe, ylempää keskiluokkaa. Mukava talo ja iso piha uima-altaineen. Ei radiota, ei televisioantennia. Keski-ikäiset isä ja äiti. Sekä kaksi tytärtä ja poika, jotka ovat aikuisuuden kynnyksellä, mutta eivät ole koskaan astuneet tontin ulkopuolelle. Siellä on hirviöitä, heille sanotaan. Vanhemmat haluavat suojella lapsiaan – vai omistaa heidät? Tehtaanomistajaisä joka tapauksessa pitää hyvää huolta pojassaan heränneiden mielihalujen tyydyttämisestä: hän maksaa löyhämoraaliselle naisalaiselleen panokeikoista, kunhan suu pysyy supussa. Viaton jälkikasvu on rauhallista, ainakin toistaiseksi. Talossa puhutaan omaa kieltä. Vanhemmat ovat keksineet ulkomaailmaan viittaaville sanoille uudet, ummikoille ymmärrettävät merkitykset: ”meri” on iso nahkanojatuoli ja niin edelleen. Isä palkitsee lapset hyvästä käytöksestä tarroilla. Päivät kuluvat hitaasti. Viihdykkeenä on Sinatran äänilevy, jolla vanhempien mukaan laulaa heidän vaarinsa. Keskenään he keksivät nuoleskella toisiaan tavalla, jota maailmassa kutsuttaisiin insestiksi. Mitä tapahtuu, kun taloon päätyy videokasetit Tappajahaista ja Rockysta?

Tajusin hiljattain etten ole nähnyt elämäni aikana yhtäkään kreikkalaista leffaa. Nyt voisi olla aika. Dogtooth on voittanut lähes kaikki palkinnot joissa oli ehdoilla enkä ole kuullut muuta kuin hyvää. Vähintäänkin mielenkiintoisen juonen lisäksi kuvaus näyttää hienolta.

HEARTBEATS

Ystävykset Francis ja Marie ovat palavasti ihastuneet enkelikiharaiseen nuorukaiseen. Viileän ironisen Heartbeatsin maailma on hyvin queer: sillä ei ole väliä, onko ihastuksen kohde homo vai hetero. Näihin henkilöihin ei halua samaistua, vaikka tunteet, joita he käyvät läpi, ovat tuttuja kenelle tahansa rakkaudessa joskus pettyneelle. Pääroolissa elokuvassa onkin oikeastaan mustasukkaisuus, joka alkaa kasvaa ystävysten välillä ja myrkyttää heidän suhteensa.

Heartbeatsin ohjaaja/käsikirjoittaja/pääosan näyttelijä Xavier Dolan kuuluu siihen ärsyttävään ryhmään ihmisiä, jotka ovat jo juuri ja juuri 20-vuotiaina tehneet elämällään enemmän kuin mihin suurin osa koskaan tulee edes saamaan mahdollisuutta. Näin Dolanin esikoisohjauksen J'ai Tué Ma Mèren joskus pari kuukautta sitten, ja vaikkei se nyt ollutkaan mitenkään maailmaani mullistava niin olihan se upea, noin nuorelta varsinkin. Heartbeartsin kohdalla odotukset ovatkin semikorkealla.

HOWL

Nostalgisessa elämäkertaelokuvassa Howl, jonka sydämenä tuo teos sykkii, on aistittavissa koko beat-sukupolven sielun palo. Ginsbergin nuoruusvuosiin keskittyvä elokuva on olennaista katsottavaa jokaiselle vastakulttuureiden historiasta kiinnostuneelle. Ginsbergin teoksissa tärkeitä teemoja ovat seksuaalinen vapaus sekä amerikkalaisen yhteiskunnan tila. Ginsbergin seksuaalisuuden kehitys sekä hänen ihmissuhteensa, erityisesti pitkäaikaiseen kumppaniin Peter Orlovskyyn, saavatkin hyvin tilaa. Monipuolinen ja kollaasimainen elokuva kertoo myös yhden osan sananvapauden kehityksestä 1900-luvun Yhdysvalloissa. Se kertaa 1957 käytyä siveellisyysoikeudenkäyntiä, jossa Howl and Other Poems -teoksen kirjallinen arvo ja sananvapaus olivat punnittavana. Itse runoteoksen maailmaa on kuvitettu myös unenomaisilla animaatiojaksoilla.

En voi tajuta miksi Howlista on vaan yks näytös, ja vielä sunnuntaina klo 21.00. Luulisi ettei yleisöstä olisi puutetta, varsinkin kun pääroolissa on James Franco. En tosin ole vielä täysin myytynä Francosta Allen Ginsberginä, koska siis... Need I say more? Oon silti aika innoissani, beatnik-jutut on yleensäkin kiinnostavia vaikkei esim. Kerouac mulle ihan niin kovaa kolahdakkaan. Vielä kutsuvammana Howlista tekee Don Draper John Hamm Ginsbergin asianajajana.

R

R viittaa elokuvan päähenkilöön, Runeen. Kuten Profeetan Malik, Runekin on nuori, väkivaltaisesta rikoksesta tuomittu mies, joka sijoitetaan vankilan rankimmalle osastolle. R symbolisoi Runea ja hänen tarinaansa kiteyttäen samalla oivaltavasti sen, mitä vankila vangeiltaan vaatii: identiteetistä luopumista, oman itsen häivyttämistä, vähittäistä metamorfoosia pelkäksi kirjaimeksi tai numerosarjaksi. Pilou Asbæk näyttelee vaikuttavasti hirvittävän pelottavaan tilanteeseen joutunutta nuorukaista. Väkivaltarikoksista tuomittujen miesten maailma on brutaali eloonjäämistaistelu, jossa vaihtoehtoja on lopulta vain kaksi: tuhota tai tulla tuhotuksi.

R:n sanotaan olevan realistisempi kuvaus Jacques Audiardin Profeetasta, mikä on jo jotain koska Profeetaahan kiiteltiin juuri realistisuudestaan. Trailerin perusteella yhtäläisyyksiä Profeettaan on jopa ehkä vähän liian huomattavasti. Olen vähän kahden vaiheilla koska toisaalta Profeetta oli musta mahtava eikä tarina ole vielä loppuunkulutettu, mutta silti en tiedä jaksanko nauttia samasta leffasta eri kielellä.

Toivottavasti vielä saisin liput haluamiini näytöksiin, mulla kun noita vapaailtoja ei hirveästi oli käytettävissä sattuneesta YO-painotteisista syystä.

kolme kovinta tänään

1. Animal Collectiven ODDSAC-dvd. En ole vielä katsonut koska hankin tän vasta tänään. Epäilen myös vahvasti että pienet kalsarikännit tekisi kokemusta vähän autenttisemman.

2. Rakkautta &a Anarkiaa sarjalippu. Tai no, ostettiin Tomin kanssa puokkiin joten itelläni on käytettävissä vaan viisi. Teen R&A:sta vielä kattavamman postauksen varmaan huomenna, mut eiköhän Howl, Blank City, Dogtooth ja Les Amours Imaginaires aka Heartbeats oo ne must-seet mulle.

3. No Agen Everything In Between. En ole oikeastaan muuta kuunnellut. Tiedetään, tää ilmestyy vasta kuun lopulla mutta kun tilasin sen ennakkoon niin pääsen kuuntelemaan streamia Sub Popin sivuilta. Tästäkin kirjotan vielä, sitten kun se on vähän ajankohtasempaa. Biisejä ei oikeen löydy Youtubesta mutta Daytrottesissakin kuultu Depletion on parhaimmistoa. Ei ole tosin muissakaan valittamista.

fuuuu

Ihania. En edes tiedä kummasta tykkään enemmän.

Cee Lon uusi levy The Lady Killer ilmestyy joulukuun seitsemäs. Jos laatu on tätä luokkaa niin on aikamoinen pommi tippumassa! Mielenkiintosta nähdä miten paljon tää saa radiosoittoa.

keikkauutisia

Saanko vähän valittaa? No valitan silti.

Miksi oi miksi tykkäämieni bändien keikat ei koskaan näytä ylettyvän Suomeen asti, varsinkin nyt kun olen täysi-ikäinen?  No Age heittää keikkaa jokaisessa naapurimaassamme (Viroa lukuunottamatta - se nyt vielä puutuisi) mutta Suomeen ei tulla, ei. Tukholman marraskuinen keikka olisi ihan varteenotettava vaihtoehto, ellei ikäraja olisi k-20. En tiedä kuinka tarkkoja Debaserilla ollaan ikärajoista, mutta ei hirveästi huvita laittaa olematonta budjettiani kokonaan Ruotsin matkaan jos en edes pääse sisälle asti. Kööpenhaminassa pääsisin kai sisään, mutta lentolippuun ei ole varaa, saatika sen päälle vielä yöpymiseen. Ai niin ja tarviiko edes huomauttaa että lämppääjä on Abe Vigoda jonka näkeminen ei myöskään sattuisi... Debaserilla olisi myös kanadan elektrolahja maailmalle(ni) Holy Fuck pari päivää No Agen jälkeen eli 13.11. Suomeen asti ei ylety heidänkään kiertueensa.

Onneksi pientä valonpilkahdustakin näkyy Suomen keikkakalenterissa. 18. päivä tätä kuuta Korjaamon valtaa Lal Lal Lal-festari, jonka vetonaula on ainakin mulle Real Estaten kitaristin, Matt Mondanilen sooloprojekti Ducktails. Muut esiintyjät ei sano mulle oikein mitään mutta tarkempaa tietoa niistä saa esim. täältä. Ducktails muuten on keikalla edellisenä päivää myös Turussa, eli sinne vaan kaikki. Ainakin Korjaamolle lipun hinta on mukiinmenevä kybä.

Silti ehdottomasti siistein uutinen tänään oli Quebeciläisten post-rock-mestareiden Godspeed You! Black Emperorin tammikuinen Kulttuuritalon keikka. Taitaa muuten olla ainoa keikka Pohjosmaissa, eli joskus näinkin päin! Suosittelen GY!BE:n katsastamista vaikkei parhaimmillaan 20-minuuttiset, instrumentaaliset biisit olisikaan se omin juttu koska keikka tulee mitä luultavammin olemaan unohtumaton. En myöskään usko että ainakaan Suomessa tulee enää mahdollisuutta bändiä nähdä.