james blake: james blake

Tiedän että kaikki ovat varmasti pidätelleet hengitystään odotellessan mun mielipidettä James Blaken debyytista, mutta homma vähän jäi kun abiviikko osoittautui luultua kiireisemmäksi. Nyt olen kuitenkin lukulomalla, joten ehkä tän postaustahdinkin saisi vähän normalisoitumaan. No mutta, enempää lätisemättä:

Jamesiin tutustumisestani ei ole kovin pitkää aikaa, mutta sen verran kuitenkin, että kerkesin tottua viime ja toissavuonna ilmestyneiden neljän EP:n viboihin. Vaikka Air & Lack Thereof, The Bells Sketch, CMYK ja Klavierwerke olivat jo keskenään erilaisia, en ollut täysin varautunut kokopitkän soundiin. Jamesista kirjoitettiin ja kirjoitetaan jonain dubstepin uutena prinssinä joka nostaa koko genren mainstreamiin mutta itse levyllä dubstep on kuultavissa lähinnä vain vaikutteena. En tiedä kuinka paljon tätäkin lukevista ihmistä on enää jäljellä sellaisia jotka eivät ole levyä kuunnelleet, mutta Jamppahan laulaa jokaisella biisillä itse. Aiempi tuotanto on pitkälti täysin vokaalitonta tai ainakin jostain muualta samplattua. Vaikka nytkin Jamesin ääni on autotunetettua ja kerrostettua, on se silti todella hänen oma äänensä, mikä tuo levylle ihan erilaisen tunnelman. Juuri äänen muokkauksen vuoksi varsinkin Lindisfarnet I ja II tuovat todella vahvasti mieleen Bon Iverin ja erityisesti Blood Bank-EP:n Woodsin, mutta James on tainnut jossain myöntääkin inspiraation lähteen. Mun korvaan kuuluu myös paljon Mount Kimbietä, mutta tuskin tästäkään Jamesia voi rokottaa.

 Feist-coveri Limit To Your Love oli suoraa esimakua levystä, mutta jotenkin mä silti ajattelin että siinä olisi ollut enemmän viittauksia Jamesin aiempaan tyyliin. Luulin että LTYL jäisi ainoaksi todella vokaalipainotteiseksi kappaleeksi, missä olin tietysti täysin väärässä. Sentään lyriikat ovat pysyneet höllinä ja hämärinä (toisin kuin I Never Learnt To Share kenties ehdottaa, Jamppa on ainoa lapsi). Kuitenkin olin vähän äimän käkenä esimerkiksi Give Me My Monthia ensikertaa kuunnelleesa, joka on pelkästään James ja piano. Näin jälkeenpäin ei yllätyksen olisi pitänyt olla niin suuri, koska James on soittanut pianoa ties kuinka monta vuotta ja se oli vahvasti esillä jo Klavierwerkessä.

Oon kuunnellut koko levyn reilusti yli 10 kertaa, mutta silti mun on vähän vaikea pukea tuntemuksiani sanoiksi. Toivisin että pituutta olisi enemmän kuin 38 minuuttia, ja välillä biisit jää vähän leijumaan sen sijaan että tuntuisivat oikeilta kappaleilta. Kaiken kaikkiaan James Blake on fiilislevy, joskin erittäin hyvin tuotettu sellainen. Välillä mietin, että jäikö jotkut biisit kesken, mutta toisaalta tykkään kyllä häilyvästä tunnelmasta. Tiedän että monet valittaa että tää on tylsä levy, mutta en voi olla ajattelematta että millaisilla kaijuttimilla ne oikein kuuntelee. En todellakaan ole mikään audiophile, mutta tein itse sen virheen että sivuutin Limit To Your Loven peruskaurana kun sen alunperin löysin. Tajusin biisin hienouden vasta kun kuuntelin sen kuulokkeet päässä. Levyllä on paljon hienovaraisuuksia, jotka voi epähuomiossa ohittaa.

Jamesin soundista olisi voinut tulla todella kliininen ja kylmä, muttei tullutkaan. Suuri kiitos tästä menee kotikutoiselle tuottamiselle, josta James on ollut itse vastuussa. En tarkoita kotikutoista mitenkään negatiivisesti, mutta uskon että jos levyn teko ei olisi tapahtunut Jamesin kotona, olisi lopputuloksena voinut olla jotain erilaista. Levy on intensiivinen, sekoitus kovaa ja pehmeää, jotkut kohdat ovat todella intiimejä ja toiset taas steriilimpiä.

Oli miten oli, Jamesin taitoja on varmaan kenenkään turha kieltää. Luulen että tällä levyllä on kaikki mahdollisuudet suureenkin suosioon, ja samalla ehkä jopa nostamaan mainstream-musiikin laatua.

Tää entry on muutenkin niin pitkä etten viitsinyt laittaa Youtube-videoita, mutta kuunnelkaa levy vaikkapa Spotifysta.